Julkaistu 8.10.2018

Valitus, tunteet ja Jumala – terveisiä Englannista

 

Sain mahdollisuuden osallistua Women in Missiology -verkoston ensimmäiseen seminaariin, joka pidettiin Birminghamissa. Seminaarissa oli kaksi pääpuhujaa sekä useita, jotka pitivät lyhyempiä puheenvuoroja. Toisen pääpuheen aiheena oli valitus.

Länsimaisessa (seurakunta) kulttuurissa ei juuri ole tilaa valitukselle. Osasyynä siihen voi olla se, että suurelta osalta elämme vaurauden ja hyvinvoinnin keskellä, toisin kuin ihmiset kehittyvissä maissa. Voi olla myös eräänlaisen menestysteologian vaikutusta, että surua, vihaa tai negatiivisia tunteita ei aina saisi ilmaista seurakunnassa, ainakaan julkisesti. Raamattua lukiessa kuitenkin voi huomata, että valitukselle annetaan suuri rooli. Itse asiassa suuri osa psalmeista on valitusta, vaikka siellä on toki myös ylistystä ja iloa. Jobin kirjasta voimme lukea hänen valituksensa: “Olen väsynyt elämään. Minä päästän valitukseni valloilleen. Olen katkera ja puhun tuskani julki.” Job 10:1.

Ajattelen, että ihminen, joka uskaltaa ilmaista pettymystä, surua ja vihaa suoraan Jumalalle, luottaa häneen ja on läheisissä väleissä hänen kanssaan. Jumala on nimittäin se, joka pystyy ottamaan vastaan kysymyksemme, turhautumisemme ja valituksemme, paremmin kuin ihmiset ympärillämme. Hän ei kaadu tai horju meidän kysymystemme edessä, vaan hän vastaa, oman aikataulunsa mukaan.

L.H.

Kirjoittaja valmistautuu työskentelemään raamatunkäännöstyön parissa.


 

Julkaistu 15.9.2018

Kuinka hyvää ja suloista on kun veljekset elävät sovinnossa
 

Ensimmäinen käsky ihmiselle oli lisääntyä ja täyttää maa. Se näyttää olevan Jumalalle tärkeää, toistihan hän kehotuksen vielä Nooallekin. Ehkä Hänellä oli jo tuolloin mielessä eri kansat ja niiden omaleimaisten kulttuurien ja kielten kauneus.

Kuitenkin aina Baabelin tornista lähtien kansojen väliset suhteet eivät ole olleet yksinkertaisia. Isommat ovat sortaneet pienempiä, ne, joilla on enemmän teknologiaa ja resursseja, ovat käyttäneet niitä toisia vastaan. Olemme mitanneet toisiamme oman kulttuurimme mittareilla ja tuominneet toisemme. Kolonialismi on jättänyt joka puolelle maailmaa syvät ja synkät jäljet, joita on vaikea pyyhkiä pois. Jopa suhteellisen tasavertaisten keskinäinen kilpailu on aiheuttanut mielipahaa ja loukkaantumista.

Jumalan valtakunnassa meidän ei kuitenkaan enää tarvitse etsiä syyllisiä ja syyttömiä, kun kaikki olemme saman Isän lapsia, yhtä lailla rikkoneita, yhtä lailla armahdettuja.

Suomalais-ugrilaisen koulun alkaessa mielessäni oli pieni jännitys. Olimmehan kokoamassa yhteen kansoja, joista yhdet olivat onnistuneet kulttuurinsa säilyttämisessä paremmin kuin toiset. Olin saanut kuulla sukupolvien takaisesta ylemmyyden- ja alemmuudentunnosta, syytöksistä, yleistyksistä ja ylenkatseesta. Saisiko se vaikuttaa koulussamme? Ensisijaisena rukouspyyntönä viesteissäni oli keskinäinen yhteys, kunnioitus ja rakkaus.

Koitti kiirastorstai, koulun neljäs päivä. Illalla seurakunnassamme järjestettiin juutalainen pääsiäisjuhla. Puhuttiin sovituksesta, vapautuksesta ja voitosta. Kun muodollisuuksien jälkeen koitti vapaan sanan vuoro, kahden kansan edustajat astuivat esille. Puhetta johti vanhin heistä — hän, joka oli omassa perheessään, omalla asuinalueellaan lähimmin joutunut tuntemaan nämä vihollisuudet. Näillä sisarilla ja veljillä oli yksi viesti: sovinto. Kristus oli tuonut heidät yhteen ja ristinkuolemallaan tehnyt lopun vihollisuudesta.

Tapahtuneesta riitti kerrottavaa kotiseurakunnissa asti. Sovinto saa jatkua. Seurakunnat saavat avautua eri kansoille. Yhdessä saamme valmistautua siihen päivään, jolloin kaikki kansat tuovat rikkautensa siihen kaupunkiin, jonka Jumala itse on meille valmistanut.

S.E.

Kirjoittaja on on Kirjoitusten edistämistyössä pohjoisten kansojen parissa.

Teksti on alunperin julkaistu Kippos-lehdessä 18.5.2018 ja Suomen Viikkolehdessä 30.5.2018.


 

Ingrid Mutai. Kuva: Göran Stenlund.

Julkaistu 31.8.2018

VIERASKYNÄ: Keniassa Jumalan sana tavoittaa lapset

 

Länsi-Keniassa sijaitsevan ala-asteen oppilaat esiintyvät meille niin kuin vieraille on tapana. Noin kahdeksanvuotias tyttö lausuu ulkoa opettelemansa muistolauseen. Hän lausuu ulkoa myös koko psalmin 23, sanaakaan unohtamatta. Lasten kyky ulkolukuun ja siitä nauttimiseen hämmästyttää minua yhä uudelleen.

Olen ollut viisi vuotta Kenian evankelisluterilaisen kirkon pyhäkoulutyössä. Vastaan Jumalan sanan opettamisesta kaikille lapsille alueella, jossa työskentelen. Se on tärkeä tehtävä. Lapsia Keniassa on vilisemällä! Pyhäkoulussa he oppivat Jumalan sanaa, kun he laulavat, kuuntelevat raamatunkertomuksia ja opettelevat muistolauseita Raamatusta. Opetus sujuu parhaiten heidän omalla äidinkielellään (meidän tapauksessamme se on luo). Raamatusta tulee läheisempi, eikä se jää vain ”valkoihoisten kirjaksi”.

Jeesus antaa meille parhaan mallin siitä, miten toimia lasten kanssa. Hän oli ystävällinen, otti syliin lapsia ja kuunteli heitä. Hän tunsi heidän kulttuurinsa ja puhui heidän kieltään. Jos nämä ominaisuudet puuttuvat, emme pääse puusta pitkään. Niin kuin Paavali oli kaikille kaikkea, on meidänkin tultava lasten kaltaisiksi tavoittaaksemme heidät.

Lähetystyö on jo pitkään suuntautunut lapsityöhön. Sen seurauksena kirkko taitaa Raamattunsa ja luottaa uskoonsa. Ensiksi mainittu on tärkeää maassa, jossa on monia erilaisia uskonsuuntia. Raamattua käytetään usein väärin ja kristinuskon sanomaan ympätään niin perinteitä, lakihenkisyyttä kuin menestysteologiaa.

Pyhäkoulut ovat täällä varsin yksinkertaisia. Jeesuksesta opettaminen ei vaadi paljon välineistöä, mutta sitäkin enemmän Raamatun tuntevan ohjaajan, joka osaa pelkistää Raamatun kertomukset muuttamatta niiden sanomaa. Laulut ovat lähetystyöntekijän apureita. Niiden osuus ohjelmasta onkin huomattava. Lapset laulavat ja tanssivat muovikanisterien rummutuksen tahtiin, kunnes likipitäen hengästyvät. On liikuttavaa kuulla, kun pikkuiset laulavat niin painokkaasti Jeesuksesta Vapahtajana ja ainoana tienä. Täällä lapset kuulevat Jeesuksesta, kun vasta opettelevat kävelemään. Se on suurenmoista!

Myös muistolauseilla on tehtävänsä. Joka sunnuntai lapset opettelevat joko yhden tai useamman päivän aiheeseen liittyvän muistolauseen. Joku voi pitää tätä vanhanaikaisena, vaikka se on itse asiassa tehokas tapa opettaa Raamattua. Onhan lapsilla sitä paitsi uskomaton oppimiskyky ja muisti. Joka sunnuntai lapset saavat omakseen raamatunkatkelman, jonka he voivat  kätkeä sydämeensä kantaakseen sitä mukanaan koko elämänsä ajan. Elävänä sanana se johdattaa ja opettaa heitä elämän polulla. Se on yksi suurimmista lahjoista, mitä lapsille voidaan antaa!

 

Ingrid Mutai (o.s. Jern)

SLEF:n lähettämä Kenian luterilaisen kirkon lapsi- ja nuorisotyöntekijä

Suomennos: Kirsi Korhonen

Alkuperäinen ruotsinkielinen teksti on julkaistu syyskuun 2018 Sanalla Sanoen -lehdessä.


 

Julkaistu 16.8.2018

Kun se parasta on ollut…

 

Toukokuu on usein työntäyteistä aikaa, kouluissa ja melkein joka paikassa. Mekin olemme monien eri tehtävien keskellä ajatelleet entisen pastorimme Erkki Verkkosen nuorten leirejä, joista joillakin oli teemana: Kun se parasta on ollut, on se työtä ja tuskaa ollut. Eli etuoikeushan se on, että on tehtäviä! Että saa olla tekemässä ja osana jotain itseään suurempaa, ja se saakin aiheuttaa työtä ja tuskaa, siitähän se paras elämisen ydin koostuu.

Työ ja tuska tuli meille erityisen arvokkaiksi, kun saimme esimakua siitä miten vaivat palkitaan. Oli menossa suunnitelmat Pietarin seminaaria varten, jonne odotetaan yli kahtakymmentä suomen sukukieliä puhuvia kielitieteilijöitä. Heidän kanssaan on tarkoitus tehdä sovellutuksia puhelimille, jotta oma kieli tulee sitä kautta kuulluksi ja luetuksi, myös nuoremmille ikäluokille. Arjen oli saanut vepsän kielisen Uuden testamentin tiedostot jo luettuina, ja onnistui harjoituksena  panemaan ne omalle puhelimelleen. Kuljin kotitoimistomme ohi ja kuulin tätä ihmeellistä kieltä luettuna seuraavasti:

`Ei, nügöi minä lähten tuatan luo da sanon hänele: Tuatto, minä luajiin riähkiä taivastu dai sinuu vastah.19 Minuu enämbiä ei maksa sanuo sinun poijakse. Ota minuu sinun palkalazien joukkoh.' 20I häi lähti tuattah luo.`

Heti kuulin, että oli menossa Tuhlaajapoika-vertaus. Ihan sydämessä läikähti. Että näin lähellä suomen kieltä on tämä vepsän kieli! Ja ne muut ryhmät! Entä jos nekin pääsevät kotimatkalle tällaiset lisäykset taskussaan ja omissa puhelimissaan, jakoon ja käyttöön kotiseudulla.

Teksti oli puhelimessa selvästi nähtävissä ja se eteni keltaisen värin seuraamana. Tämähän on iloista lukupuuhaa kenelle vain vepsän maassa!

Olkoon siis työtä ja tuskaa ja vähän vaivaakin kun otamme nämä ihmiset vastaan ja aloitamme koulutuksen. Mutta se on vaivan arvoista sillä Herra on kanssamme ja rakastaa näitä kansoja.

Siis kaiken vaivan keskellä, iloitaan siitä, että on minkä eteen nähdä vaivaa.

Maija Lock

SIL Bolshoi

Kirjoitus on alunperin julkaistu Jyväskylän Vapaaseurakunnan kesälehdessä 2018.


 

Julkaistu 6.7.2018

Ajatuksia Aasiasta

Toppatakkejako tarvitaan Thaimaassa...? Kyllä, ainakin aamuisin! Täällä on ollut harvinaisen kylmä talvi, ja pohjoisen vuorilla on tähän aikaan vuodesta muutenkin usein viileää. Olemme Thaimaassa kahdessa koulutuksessa. Viileästä säästä huolimatta sydäntä on lämmittänyt antoisa ohjelma ja erityisesti moniin vähemmistökansoihin kuuluvien siskojen ja veljien tapaaminen. Monet heistä ovat kansansa ensimmäisiä Jeesuksen seuraajia. Vastustuksesta huolimatta he levittävät ihailtavan rohkeasti sanomaa rakkaasta Vapahtajasta.

Paikalliset uskovat ovatkin avainasemassa uusien kansanryhmien tavoittamisessa. Ei heillä ole kuitenkaan painostuksen alla yhtään sen helpompaa kuin olisi meilläkään vastaavassa tilanteessa. Siksi liian moni luopuu uskostaan, kun perhe tai kyläyhteisö nousee vastustamaan. Ylipäätään uusilta kristityiltä menee lähes poikkeuksetta vuosia ja taas vuosia, ennen kuin he juurtuvat uskoon. Tarvitaankin kokeneempia siskoja ja veljiä kulkemaan vierellä. Kun evankeliumi lopulta läpäisee uusien uskovien elämän, he ovat voimallisia Jumalan käytössä. Tukekaamme heitä kaikin mahdollisin tavoin.

Todistus toisensa jälkeen kuulimme, kuinka erityisesti kolme asiaa ovat olleet avainasemassa siinä, että evankeliumi on saanut tukevan sijan uusien kansojen keskuudessa: Raamatun kääntäminen kansan kielelle, oman kulttuurin mukaisen kristillisen musiikin luominen sekä äidinkielellä toimivan seurakunnan muodostuminen. Kaksi ensimmäistähän ovat edellytyksiä toimivalle seurakuntaelämälle vähemmistön omalla äidinkielellä. Meille nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä, mutta monille vain kaukaisia unelmia. Rukoillaan ja tehdään yhdessä työtä sen eteen, että jokaisen kansan keskuuteen syntyisi elämää pulppuava srk!

Kirjoittaja työskentelee Aasiassa raamatunkäännöstyön parissa.


 

Julkaistu 23.6.2018

Toivo ja parantuminen jatkuvat Lähi-idän sekasorrossa

 

Kirjoittaja puolisoineen toimii Raamattuseuran valtuuttamana traumoja kokeneiden toipumisryhmän vetäjänä ja kertoo tapahtumista ryhmän perustamisen jälkeen.

Mieheni ja minä vedimme yhdessä Raamattuun perustuvaa toipumisryhmää. Ryhmä oli suunnattu jesideille, jotka olivat paenneet Isisiä. Jesideillä on oma perinteinen uskontonsa, mutta olin hämmästynyt nähdessäni, kuinka innokkaita he olivat lukemaan Raamattua ja hyväksymään sen sanoman arvokkaana omalle elämälleen ja merkityksellisenä kokemuksilleen. Itse tunsin tietynlaista sisäistä rauhaa, kun näin toisten ihmisten parantuvan traumoistaan minun ja tarjoamani avun välityksellä.

Noin kahdeksan kuukautta alkuperäisen toipumisryhmän jälkeen, jossa olin sekä kouluttautunut että parantunut, muutamat meistä ryhmässä käyneistä palasivat yhdessä samaan hotelliin. Tämän toisen tapaamisen aikana me pystyimme jakamaan niitä iloja ja onnistumisia, joita olimme kokeneet vetäessämme toipumisryhmiä muille. Kaikki eivät minun ja mieheni tavoin olleet vetäneet ryhmää, mutta jotkut olivat vetäneet jopa useampia. Eräs Assyrian katolilainen, joka oli vetänyt ryhmää toisen katolilaisen kanssa, kertoi meille: “Alussa valmennusta ei hyväksytty, koska osallistujat ajattelivat evankelistojen johtavan sitä, mutta kun he olivat aloittaneet kurssin, he tajusivat sen tuoneen heidät lähemmäs Raamattua.”

Traumoista toipumiskurssi koostuu useasta luennosta. Joka päivä käsittelimme yhtä luennoista, ja kaikki, jotka olivat pitäneet kyseistä luentoa omissa ryhmissään, kertoivat, mikä oli onnistunut ja mikä ei. Luulen, että meistä kaikista 9. luento, jonka aiheena oli anteeksiantamus, oli kaikkein hyödyllisin. Monet meistä olivat nähneet, miten luento auttoi ihmisiä ymmärtämään anteeksiantamuksen merkitsevän Jumalan anteeksiantamusta meille ja meidän anteeksiantamustamme toisille ja että anteeksi antaminen hyväksikäyttäjälle vapauttaa hyväksikäytetyn vihasta ja katkeruudesta.

Yksi ryhmäläisistämme sanoi: “Vakuutuin luennon avulla siitä, että hyväksikäyttäjälle kostaminen ei tuo ratkaisua. Päinvastoin se mutkistaa ongelmaa. Todellinen anteeksiantamus on ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Oma suhtautumiseni meitä vahingoittaneita kohtaan on muuttunut, koska nyt voin antaa anteeksi hyväksikäytön ja jopa pyytää Herraan johdattamaan heidät oikealle tielle. Samaan aikaan pidän kiinni oikeudestani haastaa heidät oikeuteen lain mukaan.”

Olin iloinen huomatessani, kuinka moni ryhmästämme näytti muuttuneen verrattuna ensimmäiseen tapaamiseen. Silloin moni oli epäluuloinen toisiaan kohtaan. Emme kaikki yhtyneet lauluihin. Oli selvää, että ryhmiämme johtaneet ulkomaalaiset eivät tienneet paljonkaan rukous- ja lauluperinteestämme. Tällä kertaa autoimme heitä mielellämme enemmän ja kaikki halusivat yhtyä heidän lauluunsa, ja useammat olivat vapaaehtoisia laulamaan kauniiseen, perinteiseen tapaamme.

Valmennuksessa tarjoutui lisäksi arvokas tilaisuus, kun meillä oli mahdollisuus pitää suurelle arabiankieliselle ryhmälle materiaaliin perustuva luento. Noin 34 henkilöä - pastoreita, diakoneja, yksi pappi ja muita osallistujia alueen kirkoista - tuli hakemaan meiltä oppia. Meillä oli hienoa ystäväni kanssa, kun valmistelimme tilaisuuden yhdessä. En muista toista kertaa sitten Isisin tulon jälkeen, jolloin hän ja minä olisimme nauraneet niin paljon. Me molemmat rohkaistuimme ja ilahduimme, kun saimme johtaa valtavaa ryhmää hyvin tuntemiemme materiaalien avulla. Olen kiitollinen, että tiedän, miten voin auttaa niin monta ihmistä.

Valmennuksemme viimeisenä päivänä teimme suunnitelmia useampien toipumisryhmien vetämisestä. Nyt kun tuhansien ihmisten on jälleen muutettava joukkojen työnnettyä pois Isisin, tiedän, että minulla on tarjota apua heidän sydämensä syvimpiin tuskiin.


 

Valoa tulvii.

Julkaistu 29.5.2018

 

Tyttö, joka eli

 

Pari viikkoa sitten kuulin eräässä raamatunkäännöstiimissä työskentelevän parikymppisen tytön kertovan varhaislapsuudestaan. Tiibetinbuddhalaiseen perheeseen syntynyt tyttö oli kolmikuisena vakavasti sairas. Hän oli lopettanut äidinmaidon syömisen. Huolestuneet vanhemmat veivät lapsen naapurissa asuvan hindunaisgurun vastaanotolle. Guru totesi, ettei tytöllä ollut elinkaarta jäljellä. Hätääntyneet vanhemmat veivät lapsen sitten suuren buddhalaisopettajan luo. Mies totesi, että lapsessa ei ole elämää. Toivo toipumisesta olisi heitettävä.

Pian tämän jälkeen perhe tapasi matkustaessaan jonkun kristityn, joka kuultuaan lapsen tilasta suositteli perheelle kirkkoon menoa, jotta seurakunta voisi rukoilla lapsen puolesta. Mies sanoi laittavansa päänsä pantiksi siitä, että lapsi paranisi, jos seurakunta rukoilisi hänen puolestaan. Koska tuo päivä sattui olemaan sunnuntai, perhe meni kirkkoon. Rukouksen jälkeen lapsen kunto parani välittömästi ja hän alkoi ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon juoda äidin rintamaitoa.

Kun perheen naapurissa asuva naisguru kuuli lapsen parantuneen, hän lopetti hengellisten palvelujensa tarjoamisen. Nyt, kun parantunut tyttö on jo yli kaksikymmentävuotias, tapauksen taustat tuntevat ihmiset päivittelevät, että tuossa nyt kävelee se tyttö, josta sanottiin, että hänen elinkaarensa on päättynyt.  Eikä tyttö vain hengitä ja kävele vaan on myös mukana kääntämässä sanomaa Hänestä, jonka elämä tulvii kuoleman varjon maahan.

J.Y.


 

Rukousvastauksia

 

Käyn viikoittain musisoimassa uzbekkien helluntaiseurakunnan musiikkiryhmäläisten kanssa ja opettamassa heille musiikkia. Viime viikolla uzbekit puhkesivat puhumaan, kuinka he olivat  rukoilleet itselleen musiikinopettajaa ja kuinka ihmeellisesti Jumala oli tuonut minut heidän luoksensa. He olivat voimakkaan kiitollisuuden vallassa. Uzbekit sanoivat, että he haluaisivat osoittaa kiitollisuuttaan tai palkita minut jollakin tavalla. Sanoin, ettei se ole tarpeen, ja näytin myöhemmin uzbekeille kohdan Luukkaan evankeliumin seitsemännestä luvusta: Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään’. (Luuk. 7:10).

Oli häkellyttävää kuulla olevansa rukousvastaus, jotain mitä kristityt uzbekit olivat Jumalalta pyytäneet ja mitä Jumala oli heille antanut. Minä - rukousvastaus - ihmeellistä! Minun näkökulmastani olin vain ollut paikalla ja valmis, kun minulle ehdotettiin uzbekkien musiikkiryhmän auttamista.

Ensi kuulemalta saattaa jonkun mielestä kuulostaa erikoiselta, että minä, luterilainen pappi, opetan helluntaiseurakunnan musiikkiryhmää. Eikö suutarin pitäisi pysyä lestissään ja jokaisen omalla tontillaan? Toisaalta olenhan myös musiikinopettaja ja ovathan kaikki kristityt saman Isän lapsia. Miksen siis auttaisi heitä, jos minulla on siihen mahdollisuus. Ja lopputulos on se, että saan kuulla olevani rukousvastaus.

Näin Jumala toimii. Hän näkee mahdollisuuksia siellä, minne en osaa edes katsoa. Hän antaa vastauksia rukouksiin silloin, kun en niitä itse edes huomaa. Joskus Jumala vastaa yksittäisiin huokauksiin, joskus taas joudumme kolkuttamaan Hänen oveaan hellittämättä. Joidenkin asioiden puolesta rukoilen pitkään, eikä mitään vaikuta tapahtuvan. Toisaalta saan myös kokea suuria rukousvastauksia silloin, kun en ole edes osannut rukoilla asioiden puolesta.

Usein vastaus rukoukseen tulee toisen ihmisen kautta. Jumala puhuttelee juuri oikeaan aikaan ihmistä, jolla on tai joka itse on vastaus rukouksiimme. Tämä saattaa kuitenkin jäädä kertomatta hänelle, jonka teko, tai kenties hän itse, on meille rukousvastaus. Myös sinä voit olla vastaus jonkun rukouksiin - tiesitpä sitä tai et.

Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta. (Room. 8:26-27)

Kirjoittaja on pappina Inkerin kirkossa


 

Yksi, kaksi, kolme, monta…

 

Parin viime kuun aikana olemme editoineet Ilmestyskirjaa. Siellä on paljon numeroita: sekä peruslukuja – esim. 1 tunti, 2 profeettaa, 3 vitsausta, 4 tuulta, 5 kuningasta, 6 siipeä, 7 seurakuntaa, 10 päivää, 12 porttia, 24 vanhinta, 42 kuukautta, 144 kyynärää, 1260 päivää ja 144,000 ihmistä - että järjestyslukuja ensimmäisestä seitsemänteen enkeliin, puhumattakaan murtoluvuista: puoli päivää, kolmannes laivoista, neljäsosa maata ja kymmenesosa kaupungista. Miten kääntää niitä, kun nekin kielessä on vain kaksi peruslukua, noŋgan ‘yksi’ and tɨpet ‘kaksi’, adjektiivit ‘monta’ ja ‘vähän’, eikä mitään järjestys- tai murtolukuja?

Yhdistelemällä peruslukuja niitä saadaan lisää. Kolme on tɨpet gɨt no ‘kaksi ja yksi’ ja neljä tɨpet gɨt tɨpet ‘kaksi ja kaksi’. Viisi on kɨt noŋgan ‘yksi käsi’ ja kuusi kɨt tambon, tambon noŋgan ‘yksi käsi ja yksi [sormi] toista [kättä]’ jne., kunnes pääsemme kymmeneen kɨt tɨpet ‘kaksi kättä’. Yhdistelmistä tulee kuitenkin pitkiä, niiden muodoista ei ole yhtämielisyyttä, ja nuorempi sukupolvi ei enää osaa laskea omalla kielellään kolmea pitemmälle. Niinpä käytämme numeroita peruslukujen kirjoittamiseen, ja ne luetaan käyttäen paikallisen kauppakielen numeroita.

Mitä järjestyslukuihin tulee, voimme kyllä puhua ensimmäisestä ja viimeisestä enkelistä, mutta siinä välissä oleviin viitataan sanomalla ‘enkeli numero 2’, ‘enkeli numero 3’,  ‘enkeli numero 4’,  jne.

Murtoluvut tuottavat enemmän ongelmia, eivätkä ihmiset ole edes oikein tottuneet ajattelemaan niitä;  kysyin kerran eräältä esikoulunopettajalta, montako neljännestä on tunnissa; hän arveli niitä olevan viisi! Meillä on kyllä sana tambon ‘puolikas, osa’. Aikaisemmin puhuessamme kymmenesosasta sanoimme “[se] jaetaan, ja tulee 10 osaa, ja yksi niistä…” Tällä hetkellä kirjoitamme “yksi osa laivoista tuhoutui, ja kaksi osaa oli OK”, mutta vasta testaus osoittaa, ymmärtääkö lukija, että siinä ne kaikki laivat sitten olivatkin. Toisaalta koska hän asuu sisämaassa, laivatkin ovat vähän vieras kulkuväline, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

K.L.

Kirjoittaja työskentelee Raamatun kääntämisen parissa Papua-Uudessa-Guineassa


 

 

Helppo lukea

 

Jokaisen raamatunkääntäjän tavoitteena on tuoda Jumalan pelastussuunnitelma, sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, selkeästi ja ymmärrettävästi ihmisten ulottuville. Monille raamatunkääntäjille selkeän ja ymmärrettävän käännöksen tuottaminen on kuitenkin vain puolet koko työstä. Jos kohdekielelle ei ole olemassa vakiintunutta, toimivaa kirjoitussysteemiä, sellainen on luotava ennen kuin käännös voidaan julkaista. 

Niinpä yksi suurimmista haasteistamme tengirinkielisessä Raamatunkäännösprojektissa on ollut suunnitella aakkosto ja oikeinkirjoitussysteemi, joka on samankaltainen kuin maan valtakielen kirjoitussysteemi ja joka myös ottaa huomioon tengirin kielen erityispiirteet, näin taaten sen, että kielen puhujien on helppo lukea raamatunkäännöstä.

Vuosia työskenneltyämme tengirin kielen kirjoitussysteemin parissa meillä oli mahdollisuus testata se erään tengiriä äidinkielenään puhuvan vanhemman herrasmiehen kanssa. Annoimme hänelle tengirinkielisen Markuksen evankeliumin ja pyysimme häntä lukemaan siitä ääneen. Suuri oli riemumme, kun hän alkoi lukea käännöstä täysin sujuvasti. Hymy puhkesi hänen kasvoilleen ja hän sanoi: “Tätähän on helppo lukea! Tämä on kaunista! Se näyttää samalta kuin kotimaamme valtakieli, mutta se on minun kieltäni! Kansani voi helposti lukea tätä ja ymmärtää sen sanoma. Olette tehneet suuren palveluksen kansalleni!

Raamatunkäännöstyö tengirin kielelle jatkuu. Rukouksemme on, että käännetty Jumalan sana voi saavuttaa suljetussa maassa asuvan Tengir-kansan, tuoden valoa pimeyteen ja toivoa toivottomuuteen.

IR


 

Urfuche (vas.) ja Eyob perehdyttivät kirjoittajaa alen kielen saloihin.

Odottamista

 

”Miksi et ole jo lähetystyössä?” Näin kysyi opiskelutoverini ollessamme syksyllä 2009 ulkomaanharjoittelussa Etiopiassa, olinhan jo neljä vuotta aiemmin saanut ajatuksen lähtemisestä. Meni kuitenkin vielä viisi vuotta, ennen kuin saavuin uudelleen Etiopiaan, ja siitäkin vielä reilusti yli vuosi, ennen kuin pääsin aloittamaan varsinaisen työni.

Niin, miksi tässä on tosiaan kestänyt näin kauan? Osasyy on tietenkin oma hidas luonteenlaatuni. Etenen mieluummin pienin askelin kuin teen äkkinäisiä suuria elämänmuutoksia. Silti asioiden hidas eteneminen on käynyt minunkin hermoilleni. Kesällä 2014 olin valmis lähtemään, mutta lupa-asioiden selvittämisessä kuluikin vielä muutama kuukausi. Sitten odotin amharan kielikoulun alkamista. Kieliopintojen jälkeenkään asiat eivät sujuneet niin joutuisasti, kuin olin suunnitellut: muutto uuteen kotiini viivästyi, sitten työtoverini ei päässyt paikalle perehdyttämään minua tehtävääni. Odotin häntä viikkotolkulla kielitieteellistä kirjallisuutta lueskellen ja pohdin, olisiko syytä palata Suomeen, kun työstä ei kerran tule yhtään mitään.

Kokenut lähettitoveri lohdutti minua kertomalla, että tällainen turhautuminen on aivan tavallista uusilla läheteillä. Ensin työtä ei tahdo löytyä, mutta sitten, kun siihen pääsee kiinni, sitä on pian aivan riittämiin. Hän oli oikeassa.  Maaliskuun lopulla aloitin alen kielen tutkimisen kahden kieliavustajan kanssa ja vapaa-ajan ongelmani loppuivat kertaheitolla. Kielimateriaalia analysoidessani saatoin hyödyntää alen kielestä lukemaani kirjallisuutta, eli odotusaika ei ollut sittenkään mennyt hukkaan.

Lisäksi odottaminen on saanut minut pohtimaan omaa paikkaani Jumalan valtakunnassa. Suomalainen yhteiskunta on hyvin suorituskeskeinen ja minullekin on tärkeää päästä näyttämään, mihin pystyn ja mitä saan aikaan. Jumala ei kuitenkaan vaadi suorituksia ja onnistumisia vaan uskollisuutta. Onhan paljon asioita, joihin en edes voi vaikuttaa. Työ on Jumalan ja vastuu työn tuloksista kuuluu myös hänelle. Olen täysin riippuvainen hänestä. Toisaalta se on kolaus ylpeydelleni, toisaalta vapauttavaa: minun ei tarvitse tehdä tätä työtä omassa voimassani eikä ihmisarvoni riipu siitä, miten hyvin suoriudun tehtävistäni. Uskollisuutenikin kanssa on vähän niin ja näin, mutta Jumala on uskollinen lupauksilleen ja antaa synnit anteeksi.

Jumala on kuullut meitä oikealla hetkellä ja tuonut avun pelastuksen päivänä (2 Kor. 6:2). Nyt on ale-kansalle koittamassa se hetki, jolloin he saavat kuulla Jumalan sanaa omalla kielellään. Koskettakoon pelastuksen sanoma heidänkin sydämiään.

Kirjoittaja työskentelee raamatunkäännöstyössä Etiopiassa. Kirjoitus on alun perin julkaistu Rauhan Sanassa toukokuussa 2016.