Pietistis-evankelisluterilaisen lähetystyön alkuvaihe intialaisessa kontekstissa Trankebarissa (Tharangambādi) 1700-luvulla 

Julkaisemme ohes­sa mis­si­olo­gian dosent­ti Timo Vaskon artikke­lin hänen luval­laan.

Timo Vasko, missiologian dosentti, Espoo

Minkälaisia oli­vat luter­i­laisen maail­man­lähetyk­sen alku­vai­heet? Mik­si lähetystyö suun­tau­tui Inti­aan? Int­ian kon­tek­stis­sa oli jo usei­ta vuo­sisato­ja tehty kris­til­listä lähetystyötä ennen kuin refor­maa­tion jäl­keen uudel­la ajal­la Hallen pietismistä vaikut­tei­ta saanut jär­jestäy­tynyt evanke­lis­lu­ter­i­lainen lähetystyö suun­tau­tui kohti Tranke­baria ja käyn­nistyi per­il­lä vuon­na 1706 eli 320 vuot­ta sit­ten. Näin kirkon tun­nus­merkkei­hin kuu­lu­va keskeinen osatek­i­jä, lähetystyötä tekevä kirkko, toteu­tui siis luter­i­laisu­u­den kohdal­la vas­ta noin 200 vuot­ta refor­maa­tion jäl­keen. Kun Tranke­barin eli Tha­rangam­badin ran­nikol­la vuon­na 2006 vietet­ti­in tuol­la paikalla aloite­tun luter­i­laisen lähetystyön 300-vuo­tismerkkivuot­ta, siihen osal­lis­tui merkit­tävä joukko kansal­lisia ja kan­sain­välisiä kirkol­lisia kut­su­vierai­ta, myös tämän artikke­lin kir­joit­ta­ja. Vaa­ti­ma­ton alku oli vuo­sisato­jen kulues­sa kan­tanut merkit­tävää kirkon kasvun hedelmää. Siitä on tänään todis­teena elin­voimainen Int­ian luter­i­laisu­us. Tämä artikke­li valaisee tapah­tu­mien his­to­ri­al­lisia alku­vai­hei­ta.

Varhaisen kristillisen lähetystyön suuntautuminen Intiaan 

Varhainen kris­till­i­nen lähetystyö Inti­as­sa on jo varhain yhdis­tet­ty tra­di­tioon Kris­tuk­sen ope­tus­laps­es­ta Tuo­maas­ta, joka Her­ran apos­toli­na vael­si Jerusalemista Per­sian kaut­ta eteläiseen Inti­aan. Tra­di­tion mukaan Tuo­mas saa­pui Inti­aan ensim­mäisen vuo­sisadan puo­livälin tienoil­la, noin vuon­na 52, vael­si siel­lä edelleen itään seu­rakun­tia perus­taen ja kuoli mart­tyy­ri­na itäran­nikol­la sijait­sevas­sa Myla­poren kaupungis­sa (nykyi­nen Chen­nai, enti­nen Madras) vuon­na 72. Hänet hau­dat­ti­in Chen­nais­sa paikalle, mis­sä nyky­isin sijait­see Cathe­dral Basil­i­ca of St. Thomas. Todis­tei­ta jatku­vas­ta kris­til­lis­es­tä läs­näolosta Inti­as­sa on ole­mas­sa toiselta vuo­sisadal­ta läh­tien. Nesto­ri­o­laiset lähetystyön­tek­i­jät ja siir­to­laiset tuli­vat Inti­aan 300-luvul­la, joka oli nesto­ri­o­laisen Aasi­aan suun­tau­tuneen lähetystyön ”kul­takau­den” aikaa. Nesto­ri­o­lainen kirkko tun­net­ti­in myös nimel­lä Idän kirkko, mut­ta tosi­asi­as­sa kysymyk­sessä oli Per­sian kirkko, jon­ka alku­perä on nesto­ri­o­laisu­ut­ta van­hempi.

Islam lev­isi Inti­aan jo 700-luvul­ta alka­en sekä val­loit­ta­jien mukana pohjois­es­ta että kaup­pay­hteyk­sien mukana etelästä. Islam aluk­si lev­isi Int­ian luoteisosi­in ja myöhem­min koko Pohjois-Int­ian alueelle, jota 1200–1500-luvuilla kut­sut­ti­in Del­hin sult­taanikun­nan alueek­si. Tuol­loin Int­ian niemi­maan alaosan län­sipuolel­la, nykyisen Ker­alan alueel­la, Syyr­i­an ns. tuo­maskris­tit­ty­jen asuinalue säästyi islamin vaiku­tuk­selta. Vähäis­es­tä säi­lyneestä lähdeaineis­tos­ta voidaan myös tode­ta, että rooma­laiska­toliset lähetystyön­tek­i­jät matka­si­vat 1200-luvun lop­ul­la Inti­aan joko julis­ta­maan tai kulki­vat ain­oas­taan Int­ian kaut­ta matkallaan päämäärään­sä Kiinaan. On merkillepan­tavaa, että ori­en­taalisen Aasian laa­jal­la alueel­la kak­si merkit­tävää kris­til­listä yhteisöä säi­lyi keski­a­jan läpi elin­voimaise­na: nesto­ri­o­laisu­us Per­si­as­sa aina Inti­aan asti ja tuo­maskris­ti­tyt Inti­as­sa. 

Ker­alan tuo­maskris­ti­tyt kuu­lui­v­at Per­sian piis­pan alaisu­u­teen, käyt­tivät litur­gias­sa kie­lenä syyr­i­aa ja nesto­ri­o­laisu­u­den mukaises­ti tun­nus­ti­vat, että Kris­tus on sekä Jumala että ihmi­nen. Kun por­tu­galilaiset saa­pui­v­at Ker­alaan Vas­co da Gaman löy­det­tyä mer­i­tien Inti­aan vuon­na 1498, tuo­maskris­ti­tyt eliv­ät tuol­loin omana ryh­mänään eristyk­sis­sä hin­du­laisu­u­den keskel­lä ja rooma­laiska­to­li­nen kirkko piti heitä harhaop­pisi­na. Ker­alas­sa vuon­na 1599 pide­tyssä syn­odis­sa Goan arkkipi­is­pa Alex­is Menezes polt­ti tuo­maskris­tit­ty­jen kirkol­liset kir­jat ja pakot­ti sen jäl­keen hei­dät kään­tymään rooma­laiska­tolisu­u­teen. Vuon­na 1653 tilanne kuitenkin muut­tui, kun he anoi­vat ja sai­vat Syyr­i­an kirkol­ta Antioki­as­ta oman jako­bi­it­tista oppia tun­nus­ta­van ortodok­sisen syyr­i­alaisen piis­pan. Syyr­ia säi­lyi litur­gise­na kie­lenä 1960-luvulle asti, jol­loin se kor­vat­ti­in paikallisel­la malayālamin kielel­lä. 

Rooma­laiska­tolisen kirkon lähetystyö tehos­tui, kun paavi nimit­ti vuon­na 1328 Etelä-Int­ian län­sir­an­nikolle Quiloni­in (Ker­alaan) kirkon ensim­mäisek­si piis­pak­si ran­skalaisen dominikaani Jour­dain Cata­lani de Sévéracin. Kuitenkin vas­ta por­tu­galilais­ten katolis­ten akti­ivisen toimin­nan seu­rauk­se­na rooma­laiska­to­li­nen kirkko 1500–1700-luvuilla vaki­in­nut­ti läs­näolon­sa täl­lä alueel­la. Alku­na tälle oli Vas­co da Gaman saa­pumi­nen juuri Int­ian län­sir­an­nikolle, Cali­cu­ti­in. Vuosien 1514–1616 aikana rooma­laiska­to­li­nen Por­tu­galin kuningas oli saanut paav­il­ta oikeu­den kristi­nuskon suo­jelemiseen Aasi­as­sa eikä paav­il­la näin ollen ollut siel­lä itsenäistä vaiku­tus­val­taa. Int­ian län­sir­an­nikol­la sijait­sev­as­ta Goas­ta tuli hiip­pakun­ta vuon­na 1534 ja arkki­hi­ip­pakun­ta vuon­na 1557. Varsin nopeasti tämän jäl­keen rooma­laiska­to­li­nen kirkko levit­täy­tyi itään, pitem­mälle Ker­alaan ja Tamil Nadu­un. Katolises­sa kirkos­sa ”Int­ian apos­to­lik­si” on nimet­ty jesui­it­ta Fran­cis­co Xavier (1506–1552), joka saa­pui Goaan vuon­na 1542 ja alkoi tehokkaasti organ­isoi­da katolista lähetystyötä. Täl­löin lähetystyö suun­tau­tui Tamil Nadun eteläosaan kalas­ta­jien ja näi­den per­hei­den kesku­u­teen. Xavier kään­si tulkkien avul­la tami­lik­si Isä mei­dän ‑ruk­ouk­sen, kymme­nen käskyä ja rooma­laiska­tolisen uskon­tun­nus­tuk­sen. Goaan perustet­ti­in kir­japaino ja vuodes­ta 1554 läh­tien siel­lä painet­ti­in mon­en­laista kris­til­listä kir­jal­lisu­ut­ta useil­la kielil­lä: por­tu­ga­lik­si, lati­naksi, konkaniksi, marathik­si ja tami­lik­si ja myös osia Raa­ma­tus­ta mogulien hov­ikielelle per­si­ak­si. 

Ital­ialainen jesui­it­ta Rober­to De Nobili (1577–1656) toi­mi Tamil Nadun alueel­la merkit­tävänä kato­lilaise­na lähetystyön­tek­i­jänä ja uuden lähetystyön menetelmän kehit­täjänä. Menetelmä tun­netaan nimel­lä ”akkom­modaa­tio” tai ”kon­tek­sti­in mukau­tu­mi­nen”. De Nobili saa­pui Madu­rai­hin vuon­na 1605 ja eli Tamil Nadus­sa 50 vuot­ta brah­maa­ni­as­keetin tavoin. Hänen kieliopin­toi­hin­sa kuu­lui­v­at san­skritin, tamilin ja tel­u­gun kielet. Hänen sovel­si Paavalin ohjet­ta jakeis­sa 1. Kor. 9:19–23, jon­ka mukaan nyt intialaisille tuli olla kuin intialainen ja sik­si hän otti itselleen myös tamilinkielisen nimen, esi­in­tyi brah­maan­i­na ja sai kos­ke­tuk­sen ylem­pi­in kastei­hin. Hän arvosti intialais­ten pyhi­in kir­joituk­si­in sisäl­tyvää Jumalan yleistä ilmoi­tus­ta. Tämä kon­tek­sti­in mukau­tu­mis­menetelmä aluk­si herät­ti rooma­laiska­tolis­ten lähetystyön­tek­i­jöi­den kesku­udessa erim­ielisyyt­tä, mut­ta paavin bul­la Romanae sedis anti­stes (31.1.1623) lop­ul­ta puol­si sitä. Jesui­it­ta Con­stan­ti­no Beshi (1680–1747) saa­pui vuorostaan Tamil Nadu­un vuon­na 1700 ja toi­mi siel­lä lähetystyössä 40 vuot­ta. Hän edisti Madu­rain lähetyk­sessä eri­tyis­es­ti tamilinkielisen kir­jal­lisu­u­den käyt­töä ja kir­joit­ti myös itse lati­naksi tamilin kir­ja- ja puhekie­len kielio­pit. Hänen mukau­tu­mis­menetelmään­sä kuu­lui esi­in­tyä tamilinkielisel­lä nimel­lä ja nou­dat­taa pukeu­tu­mises­sa ja ravin­nos­sa intialaista elämän­ta­paa. Vaikeuk­sia työlle aiheut­ti­vat alueel­la vaiku­tus­val­taisen Tan­joren kuninkaan vihamielisyys ja lähetysasemia tuhon­neet mus­lim­it. 

Kulunei­den vuo­sisato­jen aikana katolisia lähetystyön­tek­i­jöitä on saa­punut Inti­aan yhteen­sä 12 Euroopan maas­ta. Inti­as­sa on toimin­ut noin 40 sään­tökun­taa, muiden muas­sa jesui­itat, kapusi­init ja karmeli­itat. Nun­na­jär­jestöistä mainit­takoon erik­seen karmeli­itat, Ristin tyt­täret ja Pyhän sydä­men seu­ra. Nämä ovat vuo­sisato­jen kulues­sa perus­ta­neet usei­ta koulu­ja, pap­pis­sem­i­naare­ja, yliopis­to­ja ja sairaaloi­ta ja aloit­ta­neet mm. sokeit­ten ja lep­rais­ten hoidon. 

Luterilaisen lähetysajattelun alkuvaiheita

Varhaisel­la protes­tant­tisel­la ja eri­tyis­es­ti luter­i­laisel­la lähetysa­jat­telul­la ja sit­tem­min käytän­nöl­lisel­lä lähetystyöl­lä on ollut merkit­tävä yhteys Inti­aan. Luter­i­lais­ten kesku­udessa lähetystyö oli aluk­si jäänyt taka-alalle, kos­ka refor­maa­tion toteut­ta­mi­nen ja vaki­in­nut­ta­mi­nen vei voimavarat. Mar­tin Luther (1483–1546) ei aikanaan mon­es­ta syys­tä pystynyt suun­tau­tu­maan mis­si­olo­giaan tai edis­tämään organ­isoitua ulkolähetys­tä toi­sis­sa maanosis­sa. Hän koki eri­tyisek­si kut­sumuk­sek­seen ja tehtäväk­seen refor­maa­tion toteut­tamisen Sak­sas­sa ja lähi­mais­sa, keskit­tymäl­lä ennen muu­ta Raa­matun kään­tämiseen, tulk­in­taan ja opet­tamiseen. Näil­lä on ollut merkit­tävä vaiku­tushis­to­ria myös sekä sisä- että ulkolähetystyölle. Lutherin lähetysa­jat­telun keskeiseen sisältöön kuu­lu­vat ennen muu­ta käsi­tys luomis­es­ta, evanke­li­u­mi­in sisäl­tyvä kirkon lev­iämisvoima, oppi van­hurskaak­si tulemis­es­ta uskon kaut­ta, ja käsi­tys että Jumala itse evanke­li­u­min avul­la rak­en­taa val­takun­tansa kaikkialle maail­maan. Refor­maat­torin kirkko- ja lähetyskäsi­tyk­sessä keskeisessä ase­mas­sa ovat Kris­tus ja uskon van­hurskaus, jot­ka tekevät evanke­li­u­min julis­tamisen vält­tämät­tömäk­si; se erot­ta­mat­tomasti kuu­luu Lutherin teol­o­giseen struk­tu­uri­in. Luther inte­groi kirkon ja lähetyk­sen. Koko apos­to­li­nen kirkko on sekä lähetet­ty että lähet­tävä kirkko. Ei lähetyk­sen appa­raat­ti sinän­sä, vaan evanke­li­u­mi on pri­maaria; evanke­li­u­mi saavut­taa ihmiset. Evanke­li­u­min tie kan­so­jen luo, lähetys nousee Raa­ma­tus­ta. Evanke­li­u­mia on julis­tet­ta­va sekä juu­ta­laisille että muille kan­soille. Tästä avau­tuu lähety­suni­ver­sal­is­mi, jos­sa refor­maa­tion kotir­in­ta­ma ja lähetyk­sen ulko­r­in­ta­ma pide­tään yhdessä. Molem­mil­la on lähtöko­htana Kris­tus. Molem­mil­la suun­nil­la on toimit­ta­va. Niille yhteistä on lähet­tämi­nen pitäen esil­lä evanke­li­u­mia. Luther myös vahvisti kirkon ja lähetyk­sen evanke­li­u­mikeskeistä luon­net­ta ilmaise­mal­la, että liik­keelle panevana voimana ovat Isä, Poi­ka ja Pyhä Hen­ki. Kokon­aisu­u­teen kuu­lu­vat virat, armo­lah­jat, palve­lute­htävät ja joht­a­mi­nen. Jumalan lähetyk­sel­lä evanke­li­u­min kaut­ta on myös inhimilli­nen ulot­tuvu­us. Luther kehit­ti näke­myk­sen­sä kirkos­ta ja lähetyk­ses­tä perus­taen sen Raa­mat­tuun, jos­ta luk­i­ja löytää kuvauk­sen kirkon ensim­mäis­es­tä suures­ta lähetyskaud­es­ta. Esil­lä on vält­tämätön hier­arkia: ensin kolmiy­hteisen Jumalan Isän, Pojan ja Pyhän Hen­gen työ, sit­ten sana ja sakra­men­tit ja viimeisenä ja vält­tämät­tömänä ihmi­nen työ­tove­ri­na. Vaik­ka Luther ei siis käyn­nistänyt todel­lista ulkolähetystyötä, vaan kirkon refor­maa­tion, ei tätä voi pitää lähetystyöstä täysin eril­lään ole­vana toim­intana.

Lutherin ja luter­i­laisen ortodok­sian ajan käsi­tyk­set kirkon lähetys­te­htävästä oli­vat refor­maa­tion jälkeisenä aikana teol­o­gi­sis­sa keskusteluis­sa varsin paljon esil­lä. Luther esimerkik­si esit­ti kri­ti­ikkiä katolisen kirkon ris­tiretk­iä kohtaan ja sen sijaan pain­ot­ti, että turkki­laisille olisi ennen muu­ta pitänyt julis­taa evanke­li­u­mia. Lutherin kirkkokäsi­tyk­sel­lä ja opetuk­sel­la kris­tit­ty­jen hen­gel­lis­es­tä pappeud­es­ta on ollut välilli­nen vaiku­tus lähetystyöhön. Julis­tuk­sen on tapah­dut­ta­va kunkin kansan oma­l­la kielel­lä. Lähetystyön on olta­va vapaa pakkokeinoista ja poli­it­ti­sista tavoit­teista. Eri kut­sumuk­sis­sa oma­l­la paikallaan kris­tit­ty toimii evanke­li­u­min todis­ta­jana ja tämän merk­i­tys vielä pain­ot­tuu siel­lä, mis­sä kris­tit­ty toimii tois­t­en uskon­to­jen kan­nat­ta­jien kesku­udessa. Kun jokaises­sa saar­nas­sa on kysymys Jumalan tais­telus­ta epäju­malan­palvelus­ta (Abgöt­terei) vas­taan, siinä on sil­loin esil­lä lähetys­moti­ivi. On huo­mat­ta­va, että islam ei merk­itse Luther­il­la antikris­tus­ta. Luther kään­si sak­sak­si mm. Ric­col­do da Monte Cro­cen (1242–1320) islamia käsitelleen teok­sen Confu­ta­tio Alco­ran. Juu­ta­lais­ten suh­teen per­im­mäisenä tarkoituk­se­na Luther­il­la oli saa­da evanke­li­u­mi julis­te­tuk­si myös heille. 

Luter­i­laisen puh­da­sop­pisu­u­den aikana uskon­puhdis­tuk­sen ope­tusten kanon­isoimi­nen ja tais­telu opil­lisen puh­tau­den puoles­ta koros­tui. Esim. Philipp Nico­lai (1556–1608), joka lukeu­tui lähin­nä reformiortodok­sei­hin, piti pakanu­ut­ta syn­nin seu­rauk­se­na ja Saatanan viekkau­teen perus­tu­vana asiana. Näin ollen Saatana pitää kan­so­ja pakanu­u­den avul­la hallinnas­saan. Pakanoil­la on kuitenkin jäl­jel­lä luon­nol­lista jumalatun­te­mus­ta ja sik­si siinä on liit­tymäko­htia lähetystyölle. Lähetys­te­htävä sisäl­tyy kirkon ole­muk­seen, sil­lä saar­navir­ka on apos­to­laatin jatkoa. Pakanu­us pois­tuu Jumalan sanan vaiku­tuk­ses­ta varsin pian, kos­ka, kuten uskot­ti­in, maail­man­lop­pu olisi lähel­lä. Lähetystyö kuu­lui hal­lit­si­jan velvol­lisuuk­si­in, kos­ka tämä oli sum­mus epis­co­pus. Näin pain­ote­tun reg­i­ment­tiopin mukaan maal­lisel­la esi­val­lal­la on merkit­tävä osu­us kirkon elämässä, ja teolog­it toimi­vat oppia koske­vis­sa kysymyk­sis­sä hal­lit­si­jan neu­vo­nan­ta­ji­na. 

Tuo­hon aikana rooma­laiska­to­li­nen kirkko esit­ti kri­ti­ikkiä luter­i­laista kirkkoa kohtaan myös siinä, että luter­i­laisil­ta puut­tui lähetystyö. Sen täh­den se ollut lainkaan oikea kirkko. Tuol­loin muu­ta­mat luter­i­laisen ortodok­sian kan­nat­ta­jat oli­vat sitä mieltä, että apos­tolit oli aikanaan kut­sut­tu ja lähetet­ty koko maail­maa varten, eikä tämä kut­sumus koskisi enää tule­via aiko­ja. Papil­la oli kut­sumus ope­tuste­htävään ain­oas­taan oma­l­la maanti­eteel­lisel­lä toimi­alueel­laan, ei sen ulkop­uolel­la. Esimerkik­si Johann Ger­hard (1582–1637) käsit­ti, että lähetys­te­htävä oli saatet­tu lop­pu­un apos­tolise­na aikana. Hänen mielestään oikean kirkon tun­tomerk­ki oli opin puh­taus ei niinkään kirkon lev­iämi­nen. Kuitenkin esimerkik­si Chris­t­ian Scriv­er (1629–1693), joka lukeu­tui luter­i­laisen ortodok­sian piiris­sä kirkol­lisi­in uud­is­ta­ji­in, korosti ”kris­tit­ty­jen kan­so­jen” lähetysvelvol­lisu­ut­ta ja valit­ti lähetystyön puut­tumista. Hän toivoi kielisem­i­naarien perus­tamista lähetystyön tarpeisi­in. Hän ei liit­tänyt lähetysvelvol­lisu­ut­ta siir­tomaa­hallinnon tehtävi­in, kos­ka kysymyk­sessä oli Kris­tuk­sen tun­temisen levit­tämi­nen.

Pietismin vaikutus käytännöllisen lähetystyön käynnistymiseen kolonialismin aikana Intiassa

Pietismin vaiku­tuk­sen nousu­un vaikut­ti ennen muu­ta Philipp Jakob Spener­in (1635–1705) teos Pia deside­ria, jon­ka julkaisem­i­nen vuon­na 1675 samal­la merk­it­si luter­i­laisen ortodok­sian ajan päät­tymistä. Tämä hal­le­laisen pietismin ohjel­ma­julis­tuk­se­na pidet­ty teos kir­joitet­ti­in johdan­nok­si Johann Arndtin (1525–1621) pos­til­lan uuteen pain­ok­seen. Spen­er tun­si kiin­tymys­tä Arndtin teolo­giaa kohtaan. Onpa Arnd­tia myös pidet­ty reformiortodok­sian oppi-isänä. Spen­er puolestaan kehit­ti lähetysa­jat­telua edelleen ja yhdisti eska­tolo­gias­saan toivon kirkon uud­is­tu­mis­es­ta ja juu­ta­lais­ten sekä pakanoiden kään­tymis­es­tä kris­ti­tyik­si. Hän pain­ot­ti juu­ta­lais­lähetystyön vält­tämät­tömyyt­tä ilman pakkokeino­ja ja korosti yleen­säkin rakkau­den­teko­ja kaikessa lähetystyössä. 

Spener­in ja hänen edis­tämän­sä pietismin uud­is­tus­pyrkimyk­set kohta­si­vat sekä hyväksyn­tää että jyrkkää vas­tus­tus­ta. Esimerkik­si Ruotsin kuningas Kaar­le XI julis­tuk­ses­saan vuon­na 1694 varoit­ti kansalaisia Sak­san yli levin­neestä, yhteiskun­nalle vaar­al­lis­es­ta harhaopista, joka sisäl­si muiden muas­sa opil­lisia ere­hdyk­siä, lev­ot­to­muut­ta herät­täviä uud­is­tus­pyrkimyk­siä ja Tun­nus­tuskir­jo­jen väheksymistä. Sen sijaan Bran­den­burg-Preussin vaaliruhti­nas Fredrik III kat­soi Spener­in uud­is­tus­poli­ti­ikan hyvin vas­taa­van hänen omaa suvait­se­vaista uskon­topoli­ti­ikkaansa. August Her­mann Franck­en (1663–1729) ja Spener­in väli­nen yhteys vaikut­ti merkit­tävästi lähetysa­jat­telun konkreti­soi­tu­miseen. Perus­tamis­saan Hallen laitok­sis­sa lähel­lä Leipzi­gia uni­ver­saalit tavoit­teet ja lähetys­moti­ivi sisäl­tyivät eri­tyis­es­ti Col­legium ori­en­tal­en toim­intaan: Jumalan siu­naus­ta halut­ti­in levit­tää myös pakanakan­soille. 

Spener­in uud­is­tusa­jat­telu lev­isi myös Tan­skaan kuningas Fredrik IV (1671–1730) tietoisu­u­teen ja hov­in kesku­u­teen. Tule­va kuningas sai jo kotona kuul­la lähetystyöstä, sil­lä hänen äitin­sä, joka oli kotoisin Hes­senistä ja kuu­lui refor­moitu­un kirkkoon, oli tietoinen hol­lan­ti­lais­ten refor­moitu­jen lähetyshankkeista. Fredrik IV vai­mon Louisen, joka oli mek­len­burgi­lainen prins­es­sa, kodis­sa oli pietis­mi ollut vaikut­ta­vana tek­i­jänä. Tan­skas­sa lähetys­näky sai osak­seen toisaal­ta myön­teistä vas­takaikua, toisaal­ta luter­i­laisen ortodok­sian vaikut­ta­mas­sa kirkon joh­dos­sa lev­ot­to­muut­ta ja tor­jun­taa. Näin Tranke­barin lähetystyön alku sijoit­tuu tilanteeseen, jol­loin Tan­skan kirkol­lises­sa elämässä esi­in­tyi jän­nit­teitä myös pietismin radikalisoi­tu­misen joh­dos­ta, mikä oli koet­tavis­sa myös kuninkaan ja hov­in väli­sis­sä suhteis­sa. Val­lit­se­va käsi­tys hal­lit­si­jan oikeuk­sista ja velvol­lisuuk­sista ala­mais­ten uskon­nol­lista hoitoa koske­vis­sa asiois­sa toi­mi kuitenkin virik­keenä lähetystyön aloit­tamiseen. Vuon­na 1705 kuningas päät­ti lähetystyön­tek­i­jöi­den kut­sumis­es­ta Tranke­baris­sa tehtävää lähetystyötä varten ja näin kuninkaas­ta tuli tam­i­lien kesku­udessa tehtävän ”mal­abarisen lähetyk­sen” (die mal­abarische Mis­sion) perus­ta­ja. 

Kuninkaan kut­su tavoit­ti sak­salaiset Bartholomäus Ziegen­bal­gin (1682–1719) ja Hein­rich Plütschaun (1677–1746), jot­ka oli­vat olleet Hal­lessa Franck­en oppi­laina. Fredrik IV käskys­tä Kööpen­ham­i­nan piis­pa erinäis­ten vai­hei­den jäl­keen ordi­noi hei­dät 11.11.1705 papeik­si Kööpen­ham­i­nas­sa. Kuninkaan 17.11.1705 anta­man vokaa­tiokir­jelmän mukaan hei­dät määrät­ti­in ryhtymään Int­ian Tranke­baris­sa lähetys­saar­naa­jik­si. Työssään hei­dän oli pitäy­dyt­tävä Jumalan sanaan ja Augs­bur­gin tun­nus­tuk­seen ja pyrit­tävä käyt­täy­tymään esiku­val­lis­es­ti. Näin siis tässä alku­ti­lanteessa toimek­sianta­jana oli Tan­skan kuningas eli he oli­vat kuninkaan lähet­te­jä, Tan­skan kirkon piis­pa ordi­noi hei­dät ja lähti­jät käsit­tivät sisäis­es­ti ole­vansa Hallen pietismin edus­ta­jia siitä huoli­mat­ta, että pietismin johto­henkilöt eivät vielä tuol­loin olleet mukana Tranke­bar-työssä. Niin­pä Ziegen­balg ja Plütschau nousi­vat kuninkaal­lisi­na tan­skalaisi­na lähetystyön­tek­i­jöinä Kööpen­ham­i­nas­sa 29.11.1705 Sophia Hedewig-nimiseen laivaan suun­tanaan Tan­skan siir­tokun­ta Int­ian Coro­man­del-ran­nikol­la, Tranke­baris­sa. Tämä merkkivu­osi 1705, jol­loin lähti­jät ordi­noiti­in ja lähetet­ti­in Kööpen­ham­i­nas­ta kohti Inti­aa, huomioiti­in myös vuon­na 2005 Tan­skas­sa jär­jeste­tyis­sä kahdessa mis­si­ol­o­gises­sa sem­i­naaris­sa, joi­hin tämän kir­joit­ta­ja osal­lis­tui. 

Inti­aan lähet­tämisen ajanko­htaa on tarkastelta­va myös sil­loisen siir­tomaapoli­ti­ikan viiteke­hyk­sessä. Rooma­laiska­to­li­nen Por­tu­galin kuningas oli saanut paav­il­ta oikeu­den vuosi­na 1514–1616 suo­jel­la kristi­nuskoa Aasi­as­sa. Tämä merk­it­si Por­tu­galille priv­i­le­gio­ta Int­ian siir­tomai­hin ja takasi samal­la rooma­laiska­toliselle lähetystyölle alueel­la pitkään yksi­noikeu­den. Por­tu­galin ja Espan­jan rin­nalle ilmaan­tui vähitellen myös protes­tant­tisia siir­tomaaval­to­ja ja samal­la Inti­aan syn­tyi lähetystyötä koske­va uusi tilanne. Tuol­loin alkoi enenevässä määrin syn­tyä kaup­pi­aiden ja laivan­omis­ta­jien perus­tamia kaup­paseu­ro­ja, ”kaup­pakomp­pan­ioi­ta”, jot­ka suun­ta­si­vat reit­tin­sä myös Inti­aan. Esimerkik­si Englan­nis­sa perustet­ti­in East India Com­pa­ny vuon­na 1600 ja Hol­lan­nin Itä-Int­ian kaup­paseu­ra vuon­na 1602. Siir­tokun­tia tur­vaa­maan pystytet­ti­in myös soti­laille lin­nakkei­ta ja varuskun­tia. Olo­jen jär­jestämi­nen Inti­as­sa jäi käytän­nössä itsenäisille kaup­paseu­roille ja niistä muo­dos­tui alueelle merkit­tävin val­tuuksin itse asi­as­sa val­tioi­ta val­tios­sa. Mon­et kaup­paseu­roista aset­tui­v­at Int­ian itäran­nikolle: hol­lan­ti­lais­ten kohteina oli­vat paikkakun­nat, kuten Puli­cat (1609), Sadras (1647) ja Nega­p­atam (1660). Briteille tuli­vat Masuli­patam (1622), Madras (nyk. Chen­nai; 1639), Cud­dalore (1683) ja Calkut­ta (nyk. Kolkata; 1689). Ran­skalais­ten alueena oli Pondicher­ry (1674). Tan­skalaisil­la oli kak­si aluet­ta, jot­ka ovat keskeisiä lähetyshis­to­ri­as­sa: Tranke­bar (nyk. Tha­rangam­ba­di; 1620) ja Ser­am­pore (1676). Näistä Ran­s­ka oli tuol­loin rooma­laiska­to­li­nen, muut protes­tant­tisia val­tioi­ta. Kaup­paseu­ro­jen pyrkimyk­senä oli ensisi­jais­es­ti kau­pan har­joit­ta­mi­nen ja voiton han­kkimi­nen, ei protes­tant­tisen kris­til­lisyy­den levit­tämi­nen. Joitakin siir­tomaa­pappe­ja kyl­lä saa­pui näi­hin kohteisi­in kaup­pa-asemille, mut­ta toimi­ak­seen ain­oas­taan omien kansalais­ten­sa kesku­udessa. 1600-luvul­la protes­tant­tisil­la siir­tomaaval­loil­la ja niiden kaup­paseu­roil­la oli voimakas­ta keskinäistä kil­pailua talous­poli­it­ti­sista eduista aina 1700-luvulle asti. Siinä tilanteessa niiden intres­seis­sä lähetystyö jäi taka-alalle. 

Siir­tomai­hin suun­tau­tu­vas­ta lähetystyön tarpeesta ja lähetystyöhön liit­tyvästä prob­lemati­ikas­ta käyti­in eri tahoil­la Euroopas­sa lisään­tyvässä määrin keskustelua protes­tant­tien ja näi­den omis­tamien kaup­paseu­ro­jen kesku­udessa, muun muas­sa Hol­lan­nis­sa. Englan­nis­sa perustet­ti­in jo vuon­na 1699 Soci­ety for Pro­mot­ing of Chris­t­ian Knowl­edge (SPCK), joka toi­mi ”kris­til­lisen tietämyk­sen edis­tämisek­si” koti­maas­sa ja ulko­mail­la. Pian tämän jäl­keen vuon­na 1701 Englan­nis­sa perustet­ti­in myös kris­til­lisen kas­va­tus­toimin­nan kehit­tämisek­si eri­tyis­es­ti siir­tomais­sa Soci­ety for the Prop­a­ga­tion of the Gospel in For­eign Parts (SPG), jon­ka puheen­jo­hta­jana toi­mi Can­ter­buryn arkkipi­is­pa. Se oli Englan­nin anglikaanisen kirkon ensim­mäi­nen oma työelin, jon­ka tehtävänä oli pait­si hoitaa kirkol­lisia tehtäviä brit­tien kesku­udessa ulko­mail­la myös levit­tää evanke­li­u­mia ei-kris­tit­ty­jen kesku­u­teen eri puo­lil­la maail­maa. On kuitenkin huo­mat­ta­va, että Brit­tiläi­nen Itä-Int­ian kaup­paseu­ra kiel­si lähetystyön omil­la alueil­laan Inti­as­sa vuo­teen 1813 asti. Siir­tomaa-ajan kaup­paseu­ro­jen ja kris­til­lisen lähetystyön intres­sit näin myös ero­si­vat merkit­tävästi toi­sis­taan ja kaup­paseu­ro­jen näkökul­mas­ta lähetystyön läs­näo­lo suo­ras­taan vaaran­si kau­pankäyn­nin ympäril­lä tapah­tu­vaa usein epähu­maa­nia toim­intaa.

Lähetystyö Trankebarissa

Luter­i­laisen, ja samal­la laa­jem­minkin käsitet­tynä protes­tant­tisen lähetystyön aloit­ta­mi­nen läh­es 320 vuot­ta sit­ten Inti­as­sa käyn­nistyi seudul­la, mis­sä rooma­laiska­tolista lähetystyötä oli tehty jo yli 200 vuo­den ajan. Mon­en sadan kilo­metrin matkalla Chen­nain molem­min puolin sijait­se­val­la Coro­man­delin ran­nikol­la, jos­sa myös Tranke­bar sijait­see, oli run­saasti rooma­laiska­tolisia kris­tit­tyjä. Luter­i­lais­ten lähetystyön­tek­i­jöi­den oli otet­ta­va tämä toimin­nas­saan huomioon ja samal­la selvitet­tävä itselleen työn­sä oikeu­tus täl­lä alueel­la sekä parhaansa mukaan pyrit­tävä vält­tämään muiden lähetystyössä tekemiä virheitä. Samal­la tuli­vat myös esi­in pietismin vaikut­tamien luter­i­lais­ten ja rooma­laiska­tolisen lähetysa­jat­telun väliset eroavu­udet ja yhtymäko­h­dat. 

Konkreet­tis­es­ti luter­i­lainen lähetystyö alkoi Inti­as­sa, kun Ziegen­balg ja Plütschau saa­pui­v­at Itä-Int­ian komp­pan­ian laival­la, Sophia Hedewig­illä 9. heinäku­u­ta 1706 Tranke­barin ran­nikolle. Hei­dän edessään aukeni pin­ta-alal­taan noin 40 neliök­ilo­metrin laa­juinen tan­skalainen ”vuokrasi­ir­tomaa” (1619–1845). Tarkem­min todet­tuna paik­ka sijait­see nykyisessä Tamil Nadun osaval­tios­sa, Etelä-Int­ian itäran­nal­la, rajoittuen Ben­galin lah­den rantavi­ivaan. Tranke­bar oli vaa­ti­ma­ton kalas­ta­jakylä, joka tan­skalaisen siir­tomaa­toimin­nan joh­dos­ta vähitellen kasvoi ja 1700-luvun alus­sa siel­lä asui jo noin 30000 asukas­ta. Väestö oli enem­mistöltään tamile­ja. Alue kuu­lui tam­i­lien bhak­ti-uskon­to­jen (mm. shaivis­mi ja vaish­nav­is­mi) suo­jeli­joina toimineille Tan­javuren kuninkaille (esimerkik­si Sha­ji II hal­lit­si vuosi­na 1684–1711 ja Ser­fo­ji I vuosi­na 1711–1729), jot­ka vas­tus­ti­vat intialais­ten kään­tymistä kristi­nuskoon. Tranke­bariss­sa euroop­palaisia kohtasi 1700-luvun alus­sa poli­it­ti­nen ja taloudelli­nen epä­vakaus. Sosio-kult­tuuri­nen kuilu euroop­palais­ten ja intialais­ten välil­lä oli hyvin suuri. Tässä kon­tek­stis­sa Ziegen­balg ja Plütschau kuitenkin aloit­ti­vat lähetystyön. Vaik­ka väestöstä merkit­tävä osa oli ja on edelleen dalite­ja, on huo­mat­ta­va, että mod­erni dalit-liike muotou­tui vas­ta myöhem­min, 1800-luvul­la. 

Samal­la laival­la saa­pui toiselle työkaudelleen palan­nut tan­skalainen siir­tomaa­pas­tori Jacob Clementin, mut­ta hänen tehtävänään oli toimia ain­oas­taan siir­tokun­nan asukkaiden kesku­udessa. Hänen tan­skankielisel­lä toimin­nal­laan oli vaki­in­tunut ase­ma ja käytet­tävis­sä oma, vuon­na 1701 raken­net­tu Siion-kirkko. Toisin kuin häneen, Tranke­barin tan­skalaisen kaup­pakomp­pan­ian aset­ta­ma komen­dant­ti asen­noi­tui varsin tor­ju­vasti lähetystyön­tek­i­jöi­hin, Ziegen­bal­gi­in ja Plütschauhun. Esimerkkinä näille koituneista mon­en­laista vaikeuk­sista oli heti saavut­taes­sa tilanne, kun ensim­mäistä asun­toa ei heti järjestynyt; lop­ul­ta se löy­tyi kaupun­gin kaikkein köy­him­mästä kort­telista, intialais­ten orjien ja etnis­es­ti sekoit­tunei­den kesku­ud­es­ta. Kaup­paseu­ra ei selvästikään pitänyt lähetystyön­tek­i­jöi­den saa­pumis­es­ta alueelle. Itse he käsit­tivät ole­vansa evanke­lisen lähetystyön uranu­ur­ta­jia, mikä antoi heille näkyä ja voimaa. 

Ziegen­balg ja Plütschau alkoi­vat koh­ta selvit­tää työmah­dol­lisuuk­si­aan ja kos­ka Tranke­barin varuskun­nas­sa, Dans­bur­gis­sa, oli 200 euroop­palaista soti­las­ta ja useim­mat näistä sak­sankielisiä, ja kun tan­skalainen varsi­nainen siir­tomaa­pap­pi ei osan­nut sak­saa, lähetystyön­tek­i­jät alkoi­vat koton­aan saar­na­ta heille sak­sak­si, sil­lä oli­han heil­lä kuninkaan anta­ma vokaa­tio toimia sanan­palveli­joina. Pää­paino toimin­nas­sa tuli vähitellen työlle eri etnis­ten ryh­mien kesku­udessa. Sekä Tranke­barin kaupun­gin komen­dant­ti että kaup­paseu­ra lähet­tivät palveluk­ses­saan ollei­ta orjia lähetys­saar­naa­jien opetet­taviksi, ja pian hei­dän koton­aan kokoon­tui seu­rakun­ta, johon kuu­lui sekä sak­salaisia että intialaisia. Koet­tu­ja vaikeuk­sia, jot­ka eivät lop­puneet tähän, Ziegen­balg ja Plütschau pitivät lähetystyöhön kuu­luvina koet­tele­muksi­na ja näkivät haas­teel­li­sis­sa tilanteis­sa Jumalan joh­datuk­sen ja siu­nauk­sen työlleen. Vas­tus­tuk­sen he mielessään koki­vat saman­laisek­si, kuin aikanaan apos­tolit oli­vat koke­neet, ja jät­täy­tyivät pietismin isien opetuk­sen mukaises­ti luot­tavasti Jumalan joh­datuk­sen varaan. Hal­lessa sijain­nut Franck­en perus­ta­ma orpokoti muo­dos­tui jonkin­laisek­si esiku­vak­si Tranke­bar-työlle. Vuon­na 1706 he sai­vat poikkeuk­sel­lisel­la taval­la kas­vateik­si pienen määrän lap­sia. Jot­ta nämä eivät olisi joutuneet armot­tomien pakanal­lis­ten mieli­v­al­tais­ten isän­tien omaisu­udek­si, lähetystyön­tek­i­jät päät­tivät ostaa hei­dät köy­hiltä van­hem­mil­taan. Täl­lä taval­la parikym­men­tä poikaa pääsi vasta­pe­rustet­tuun koulu­un saa­maan kris­til­listä kas­va­tus­ta ja opiskele­maan kieliä, kuten tamil­ia, sak­saa ja por­tu­galia. Pian kak­si koulua oli käyn­nis­sä: Ziegen­bal­gin pitämä tamilinkieli­nen koulu ja Plütschaun pitämä por­tu­galinkieli­nen koulu, jos­sa opetet­ti­in myös tan­skaa ja sak­saa. Köy­histä oloista tulleille lap­sille annet­ti­in koulun puoles­ta myös ruokaa ja vaat­tei­ta. Suun­nitelmis­sa oli koh­ta myös perus­taa koulun rin­nalle työ­pa­jo­ja tai laitok­sia, jot­ka tuk­i­si­vat kristi­nuskoon kään­tyneitä. Kris­ti­tyik­si tul­tuaan nämä jou­tu­i­v­at kastien ulkop­uolelle, menet­tivät omaisuuten­sa ja jou­tu­i­v­at eroon pakanal­li­sista omai­sis­taan ja ystävistään. Varo­ja toimin­nalle Ziegen­balg ja Plütschau sai­vat pait­si Tan­skan kuninkaal­ta ja Franck­en laitok­sia tukevil­ta lähetystyön ystäviltä myös anta­mal­la toisi­naan lähetystyöhön osan omas­ta palka­s­taan. Alus­ta asti Ziegen­bal­gin johdol­la käytän­nössä toteutet­ti­in näkyä kokon­ais­val­tais­es­ta lähetyskäsi­tyk­ses­tä, jos­sa keskeistä oli ihmisen eri tarpei­den huomioon otta­mi­nen so. lähim­mäisen­rakkau­den osoit­ta­mi­nen sekä sanoin että teoin. 

Ziegen­balg alkoi koh­ta Tranke­bari­in saavut­tuaan opiskel­la tamilinkieltä Alep­pa-nimisen kyläk­oulun opet­ta­jan ja tulkin johdol­la. Kieliopin­nois­sa hän käyt­ti apunaan myös jesui­it­ta Hen­riques Hen­riquesin (1520–1600) ja jesui­it­ta Robert de Nobilin kir­joituk­sia. Kas­teope­tus aloitet­ti­in euroop­palais­ten ottamien orjien ja koh­ta myös tam­i­lien kesku­udessa jo nelisen kuukaut­ta Tranke­bari­in saa­pumisen jäl­keen. Viiden ensim­mäisen kas­teop­pi­laan kaste toimitet­ti­in 5.5.1707 siir­tokun­nan Siion-kirkos­sa. Pian ilmeni tarve saa­da sanan ja sakra­ment­tien perustalle muo­dos­tu­valle seu­rakun­nalle myös oma kirkko­raken­nus. Ziegen­balg las­ki rohkeasti kolmiy­hteisen Jumalan nimessä 14.6.1707 peruskiv­en tule­valle kirkko­raken­nuk­selle siitä huoli­mat­ta, että han­kkeelle ei vielä oltu saatu taloudel­lista tukea. Kuitenkin nopeasti raken­net­tu pieni kirkko­raken­nus vai­heit­tain valmis­tui ja vihit­ti­in käyt­töön jo 14.8.1707. Se sai nimek­si ”Jerusalem”. Muu­ta­man vuo­den päästä valmis­tui jykevämpi ja suurem­pi kirkko­raken­nus, joka voiti­in vihk­iä käyt­töön Fredrik IV syn­tymäpäivänä 11.10.1718. Tämän kirkon etu­seinässä oven yläpuolel­la on edelleen nähtävis­sä kuninkaan mono­gram­mi, jon­ka myös tämän kir­joit­ta­ja saat­toi vuon­na 2007 havai­ta. Tavoit­teena ajan kulues­sa oli kirkko­raken­nuk­sen lisäk­si saa­da muo­dos­tu­maan paikallis­es­ta väestöstä itsenäi­nen Int­ian luter­i­lainen kirkko. Tähän halut­ti­in päästä toim­i­mal­la ekumeenises­sa avoimuudessa ja otta­mal­la huomioon Inti­as­sa toimi­vat muut kris­ti­tyt, joi­ta oli­vat jesui­itat, tuo­maskris­ti­tyt ja brit­tiläi­nen Soci­ety for Pro­mot­ing of Chris­t­ian Knowl­edge (SPCK). Näin Tranke­baris­sa halut­ti­in vält­tää rajoit­tumas­ta vain tan­skalaisek­si kansal­lisek­si työk­si. 

Fredrik IV pyr­ki luter­i­laise­na hal­lit­si­jana ajan tavan mukaan täyt­tämään velvol­lisuuten­sa ala­maisi­aan kohtaan lähet­tämäl­lä lähetystyön­tek­i­jöitä Tranke­bari­in. Tämä lähetystyö muo­dos­tui pian ekumeenisek­si, kun se tuli yhteyk­si­in sak­salaisen Hallen pietismin kanssa. Tuon ajan pietis­tiset johta­jat eivät kuitenkaan kan­nat­ta­neet protes­tant­tis­ten kirkko­jen yhdis­tymistä tarkoit­tavia union­ipyrkimyk­siä. Kuitenkin esim. Preussin hov­is­sa näitä pyrkimyk­siä kan­natet­ti­in. Ajalle oli tyyp­il­listä keskustelu toisaal­ta union­ista ja toisaal­ta pitäy­tymis­es­tä luter­i­laiseen tun­nus­tuk­seen, jol­loin pietismin johta­jat pitivät Luthe­ria auk­tori­teet­ti­naan eivätkä halun­neet poike­ta luter­i­lais­es­ta tun­nus­tuk­ses­ta. Ziegen­balg itse kan­nat­ti käytän­nöl­listä ekumeenista yhteistyötä. Tranke­barin työn kan­nat­ta­jia taloudel­lises­sa ja hen­gel­lisessä mielessä oli Tan­skas­sa, Sak­sas­sa, Englan­nis­sa ja Hol­lan­nis­sa. Lähetystyössä tarvit­ti­in koko kris­tikun­nan yhteisiä pon­nis­tuk­sia. Ziegen­balg pyr­ki kos­ke­tuk­si­in Int­ian tuo­maskris­tit­ty­jen kanssa ja toisaal­la kri­it­tis­es­ti arvioi aikansa rooma­laiska­tolisen kirkon tekemää lähetystyötä. Hänen mielestään oli tarpee­ton­ta tuo­da Inti­aan Euroopan teol­o­gisia opil­lisia erim­ielisyyk­siä, kos­ka Int­ian kon­tek­sti poikke­si merkit­tävästi euroop­palais­es­ta, ja se tuli lähetystyössä myös ottaa huomioon. Ekumeeni­nen tuki lähetystyölle oli luon­teeltaan käytän­nöl­listä eikä se vaikut­tanut Tranke­barin työn tun­nus­tuk­sel­liseen luter­i­laiseen peruslin­jaan. 

Välit Tranke­barin tan­skalaiseen komen­dant­ti­in vai­hte­liv­at vuosien var­rel­la, mut­ta lop­ul­ta mon­et ilmen­neet ris­tiri­idat huipen­tu­i­v­at siihen, että komen­dan­tin toimes­ta Ziegen­balg jou­tui neljäk­si kuukaudek­si (19.11.1708–26.3.1709) vankeu­teen Dans­bur­gin lin­noituk­seen. Vankeu­saikanaan hän teki kir­jal­lisia töitä kir­joit­taen muun muas­sa kir­jan ”Der gottes­ge­fäl­lige Lehr­stand”. Siinä hän ensin kuvaa siihenas­tista omaa elämään­sä, matkaa Tranke­bari­in, toim­intaa Tranke­baris­sa ja sit­ten suun­taa kir­jan varsi­naisen sisäl­lön opet­ta­jille, saar­naa­jille ja teolo­gianopiske­li­joille Sak­sas­sa ja Tan­skas­sa. Teos antaa selkeän käsi­tyk­sen Ziegen­bal­gin hen­gel­lis­es­tä elämästä. Muu­tamien uusien työ­toverei­den tulo Tranke­bari­in rohkaisi Ziegen­bal­gia ja Plutschau­ta, ja Fredrik IV ja Hallen ystäväpi­iri antoi­vat työlle edelleen taloudel­lista ja myös hen­gel­listä tukea. Uutiset Tranke­baris­sa ja lähialueil­la tehdys­tä lähetystyöstä lev­i­sivät Euroopas­sa ja lähetystyön­tek­i­jöi­den kir­jeet tuli­vat tun­ne­tuik­si Amerikas­sa saak­ka. Kol­men vuo­den kulut­tua vuon­na 1710 Plütschau palasi pysyvästi Euroop­paan ja oma­l­ta osaltaan edisti lähetyk­sen asi­aa Euroopas­sa monien merkit­tävien tapaamisien yhtey­dessä. Hal­lessa Francke toimit­ti vuodes­ta 1713 alka­en Hallesche Berichte ‑nimistä julka­isua, joka oli ylipään­sä ensim­mäi­nen lähetystyötä käsit­televä aikakausle­hti. Siinä julka­isti­in lähetystyön­tek­i­jöi­den kir­jeitä ja ker­rot­ti­in toimin­nas­ta Tranke­baris­sa. Tarnke­barin lähetystyön johto pysyi kuitenkin Kööpen­ham­i­nas­sa. Kuninkaan määräyk­ses­tä 10.12.1714 Kööpen­ham­i­naan oli perustet­tu eri­tyi­nen kol­le­gio toim­i­maan lähetystyön johtoe­li­menä. Vuon­na 1715 kuningas myös määräsi, että kaikissa Tan­skan kirkois­sa oli rukoil­ta­va lähetystyön puoles­ta; täl­löin rukoilti­in eri­tyis­es­ti lähetystyön puoles­ta Inti­as­sa ja Rui­jas­sa. Myös Ziegen­balg pyr­ki herät­tämään kiin­nos­tus­ta lähetystyötä kohtaan Euroopas­sa ole­mal­la yhtey­dessä moni­in yliopis­toi­hin ja kehot­ti pro­fes­sor­e­i­ta selvit­tämään opiske­li­joille kris­ti­ty­ille kuu­lu­vaa lähetysvelvol­lisu­ut­ta. Tähän tarkoituk­seen hän kir­joit­ti trak­taatin Das ver­damm­liche Hei­den­thum pain­ot­ta­mal­la siinä pakanu­u­den kirouk­se­nalaisu­ut­ta ja osoit­ta­mal­la pakanoiden kään­tymisen vält­tämät­tömyy­den ja myös mah­dol­lisu­u­den kään­tymiseen kris­ti­tyk­si. Yhdessä Plütschaun kanssa hän kir­joit­ti monille lähetystyön ystäville eri mai­hin vetoomuk­sen, jos­sa viitat­ti­in jo apos­tolisel­la seu­rakun­nal­la olleen intoa lähetystyön tekemiseen. Täl­löin Tranke­baris­sa sil­loinen pieni seu­rakun­ta halut­ti­in nähdä lähtöko­htana tule­valle suurelle ja laa­jenevalle työlle Inti­as­sa.

Ziegen­balg teki alus­ta alka­en mit­tavaa kir­jal­lista ja tieteel­listä työtä. Hän piti tavoit­teenaan julka­ista tamilin sanakir­ja ja kään­tää Raa­mat­tu tamilinkielelle. Pere­htyessään syväl­lis­es­ti intialaisi­in uskon­nol­lisi­in käsi­tyk­si­in hän piti tärkeänä aset­taa Int­ian van­ho­jen opet­ta­jien käsi­tyk­set kris­tit­ty­jen pyhien tek­stien rin­nalle. Hän otak­sui, että intialai­sis­sa pyhissä kir­joituk­sis­sa oli run­saasti analo­gioi­ta kristi­nuskolle. Hän myös huo­masi pian, että Euroopas­sa ei syvem­min tun­net­tu Int­ian uskon­nol­lisu­ut­ta. Oma­l­la tämän alan työsken­te­lyl­lään hän samal­la pyr­ki edis­tämään lähetystyötä intialaises­sa kon­tek­stis­sa. Hallen pietismistä saadut vaikut­teet ohja­si­vat Ziegen­bal­gin lähetys­te­olo­gian muo­dos­tu­mista, joka ei kuitenkaan ollut mitenkään selväpi­irteistä. Hänen käsi­tyk­sen­sä ympäröivästä ”pakanu­ud­es­ta” ei ollut yksiselit­teinen, kos­ka mon­en­lainen kiin­nos­tus paikallis­ten ihmis­ten elämää ja uskon­nol­lisia käsi­tyk­siä kohtaan koko ajan avar­si hänen tietämys­tään. Uskon­toti­eteelli­nen tutkimus kuu­lui Ziegen­bal­gin mielestä selvästi hänen kut­sumuk­seen­sa lähetystyön­tek­i­jänä. Hyvää pere­htymistä intialaiseen kir­jal­lisu­u­teen osoit­ta­vat Ziegen­bal­gin teok­set vuodelta 1708: Bib­lio­the­ca Mal­abar­i­ca, Mal­abarische Sit­ten­lehre, Mal­abarische Moralia ja Weltliche Gerechtigkeit. Tun­ne­tu­in hänen uskon­toti­eteelli­nen teok­sen­sa on vuodelta 1713: Genealo­gie der mal­abarischen Göt­ter. Ziegen­balg kävi myös Int­ian hin­du­laisen oppineis­ton kanssa varsin laa­jaa kir­jeen­vai­h­toa, jos­sa käsitelti­in uskon­toti­eteel­listä prob­lemati­ikkaa. Tämän kir­jeen­vai­h­don perus­teel­la hän sit­ten kir­joit­ti Genealo­gia-teok­sen­sa. Siinä hän kuvaa intialais­ten jumaluuk­sien alku­perää, niiden keskinäisiä suhtei­ta, jumalien temp­peleitä ja uhri- sekä juh­la­meno­ja. Eri­ty­istä huomio­ta hän täl­löin kiin­nit­tää korkeim­paan olen­toon, jon­ka nimenä on Barabar­avas­tu (Ens supre­mum, Ens entium). Tätä olen­toa intialaiset käsit­tävät lop­ul­ta palvel­e­vansa, vaik­ka jumalo­len­to­ja on suuri määrä, jopa 330 miljoon­aa; tämä on todet­tavis­sa alem­pi­en jumalo­len­to­jen kuninkaan Indran salis­sa (Audienz-Saal). Int­ian uskon­nol­lista ajat­telua Ziegen­balg kuvaa laa­jasti myös teok­sis­saan Bib­lio­the­ca Mal­abar­i­ca (1708) ja Mal­abarisches Hei­den­thum (1711).

Teok­sis­saan Ziegen­balg kuvaa usein pakanu­u­den ole­van sokeut­ta, jon­ka val­lites­sa pakanat eivät voi käsit­tää, että hei­dän jumalansa ovat ”val­he­ju­malia” – näin pakanu­us merk­it­see eri­tyis­es­ti tietämät­tömyyt­tä. Siitä johtuen pakanat eivät tiedä, että ihmi­nen on luo­tu Jumalan kuvak­si, vaik­ka Jumalan kuvan kaltaisu­us onkin menetet­ty lan­keemuk­sen seu­rauk­se­na. Tästä myös seu­raa, ja osin köy­hyy­destään johtuen, pakanat saat­ta­vat myy­dä lap­sia orjik­si ja moni­avioisu­us, lap­si­avi­o­li­it­to, hau­reus, juop­pous ja varas­t­a­mi­nen ovat yleisiä. Vaik­ka pakanat tun­te­vat sanan syn­ti, syn­nin­tun­to on hämär­tynyt. Ziegen­balg viit­taa tässä yhtey­dessä jakeisi­in Room. 1:21–23. Pakanu­us merk­it­see Ziegen­bal­gin ajat­telus­sa vääristynyt­tä uskon­nol­lisu­ut­ta ja siitä seu­raavaa turmelus­ta. Sik­si epäju­malat on kuk­istet­ta­va, että tilalle voisi syn­tyä uut­ta elämää. Lähetystyön­tek­i­jät ovat pakanu­u­den keskel­lä ”saatanal­lis­ten val­to­jen” kanssa tekemi­sis­sä. Epäju­malien palvelem­i­nen on ”Saatanan orju­ut­ta”. Tästä kaikesta huoli­mat­ta Ziegen­bal­gin mielestä pakanoiden uskon­nol­li­sis­sa käsi­tyk­sis­sä oli jälk­iä Jumalan yleis­es­tä ilmoituk­ses­ta ja nämä jäl­jet saat­toi­vat toimia liit­tymäko­hti­na lähetystyölle ja myös analo­gioina kris­til­liselle julis­tuk­selle. Täl­löin arvostet­tavaa siinä on esi­in­tyvä aav­is­tus yhdestä korkeim­mas­ta olen­nos­ta, jos­ta kaik­ki on lähtöisin ja johon kaik­ki jälleen palaa. Sama asia esi­in­tyy Aris­toteleen filosofi­as­sa tosi ole­vaise­na (ens entium). Myös pakanoiden käsi­tys tulev­as­ta elämästä on selvä analo­gia kristi­nuskolle. Lisäk­si kau­ni­it luon­non elämää koske­vat ker­to­muk­set ja niis­sä ole­vat moraaliset ohjeet viit­taa­vat Jumalan yleiseen ilmoituk­seen. Lähetystyön aloit­ta­mi­nen tässä tilanteessa Ziegen­bal­gin mielestä merk­it­si, että ”pakanain ajat” oli­vat käsil­lä ja ”armon aika”, jol­loin Jumala kut­suu pakanoi­ta paran­nuk­seen, oli parhail­laan menos­sa. Nyt Int­ian kasat saat­toi­vat kuul­la tiedon ”oikeas­ta vedas­ta” (pyhästä tiedos­ta) ja vapau­tua pakanu­u­den val­las­ta. 

Ziegen­balg oli todel­la ahk­era tutk­i­ja ja kir­joit­ta­ja. Vuon­na 1708 häneltä valmis­tui teos Bib­lio­the­ca Mal­abar­i­ca, joka esit­teli muun muas­sa intialaista kir­jal­lisu­ut­ta. Tähän hän koh­ta liit­ti intialais­ten uskon­nol­lisia ja moraal­isia käsi­tyk­siä koske­via arvioi­ta. Uuden tes­ta­mentin kään­tämisen tami­lik­si hän aloit­ti vuon­na 1708 ja kuudessa vuodessa valmis­tunut kään­nös painet­ti­in vuon­na 1714. Tamilin sanakir­jaa ja tamilin kieliop­pia hän oli alka­nut valmis­tel­la pian Tranke­bari­in saa­pumisen jäl­keen. Jo neljän vuo­den päästä sinä oli koos­sa 40000 sanaa ja sanon­taa. Kieliop­pi Gram­mat­i­ca Damuli­ca valmis­tui vuon­na 1717 ja painet­ti­in seu­raa­vana vuon­na Hal­lessa. Sanakir­ja täy­den­tyi jatku­vasti ja Ziegen­bal­gin seu­raa­jat veivät työtä eteen­päin; hänen keräämän­sä sanas­to on nykyäänkin käytössä. Ziegen­bal­gin seu­raa­jat kään­sivät aikanaan koko Raa­matun. Itse hän opiske­li jatku­vasti tamilinkielistä kir­jal­lisu­ut­ta ja kään­si sitä sak­sak­si. Kir­jal­lisu­ustyö edel­lyt­ti omaa kir­japain­oa ja sel­l­ainen voiti­in rak­en­taa Hallen laitosten avus­ta­mana, kun ensin vuon­na 1710 Hal­lessa oli aloitet­tu tamilinkielisen kir­jaimis­ton valmis­t­a­mi­nen. Halles­ta myös saati­in Tranke­bari­in kir­japain­on asen­ta­jat pane­maan han­ke käyn­ti­in. Sen sijaan yri­tys ”paper­imyl­lyn” rak­en­tamisek­si eli laitok­sen pystyt­tämi­nen paperin valmis­tamisek­si omi­in tarpeisi­in ei onnis­tunut, vaan han­ke kaa­tui teknisi­in vaikeuk­si­in. Ziegen­bal­gilla oli jatku­vasti mielessä uusia suun­nitelmia, joi­hin liit­tyi varo­jen keru­u­ta. Näitä oli­vat uuden kirkon, koulun, kir­japaino- ja val­imoraken­nuk­sen, man­u­fak­tu­urien ja paperite­htaan rak­en­t­a­mi­nen. Vuosi­na 1714–1716 näistä ja muista syistä, joi­ta oli­vat esimerkik­si kuninkaan tapaami­nen Kööpen­ham­i­nas­sa ja naimisi­in­meno Maria Dorothea Salz­man­nin kanssa, hän teki matkan Euroop­paan. Palu­umat­ka tapah­tui Hol­lan­nin ja Englan­nin kaut­ta; näis­sä mais­sa hän tapasi monia keskeisiä Tranke­barin lähetyk­sen tuk­i­joi­ta. 

Vuodes­ta 1715 alka­en kaukana Kööpen­ham­i­nas­sa sijain­neen lähetystyön johdon eli lähetyskol­le­gion asenne Tranke­barin lähetys­tä kohtaan muut­tui viileäk­si. Sen muu­ta­mat jäsenet suh­tau­tu­i­v­at pidät­tyvästi Ziegen­bal­gin suun­nitelmi­in laa­jen­taa työtä myös muille paikkakun­nille Inti­as­sa. Jopa Trake­bari­in raken­net­tu­ja ja suun­nitel­tu­ja laitok­sia jotkut kol­le­gios­sa pitivät tuh­lauk­se­na. Myös kris­til­lisen lähetystyön oikeu­tus­ta alet­ti­in epäil­lä Tan­skas­sa käy­dyssä julkises­sa keskustelus­sa ja lähetystyötä vas­taan hyökät­ti­in eri syistä. Vas­toin kuninkaan tah­toa rahalähetyk­siä ei aina toimitet­tu Tranke­bari­in ja muukin yhtey­den­pito tyre­htyi lähetyskol­le­gion ja Tranke­barin välil­lä. Osaltaan kysymys oli uusites­ta­men­til­lis­es­ta apos­tolisen lähetysi­hanteen radikaal­ista tulkin­nas­ta. Sen mukaan lähetystyön­tek­i­jöi­den tuli toimia suo­ras­taan ilman rahaa ja ulkon­aisia varustei­ta. Euroopas­ta tuli viedä vain ”jumalal­lista ja taivaal­lista”, ja sik­si kirkon rak­en­t­a­mi­nen ja muut ulkon­aiset laitok­set oli­vat tarpeet­to­mia sielu­jen voit­tamisen rin­nal­la. Euroop­palaisen kris­til­lisyy­den juur­rut­tamista Inti­aan halut­ti­in vas­tus­taa. Kol­le­gio nyt suo­ras­taan tuomit­si tähä­nas­tisen lähetystyön Tranke­baris­sa ja sen sijaan vaati työn­tek­i­jöitä vaelta­maan ”tyhjin käsin” pakanoiden kesku­udessa.  

Tässä tilanteessa merkit­täväk­si avuk­si muo­dos­tu­i­v­at Englan­nista Tranke­bari­in lähete­tyt lahjoi­tus­varat, joi­ta SPCK-seu­ra antoi lähetystyölle. Ziegen­balg oli matkallaan Euroop­paan tavan­nut Englan­nis­sa myös kuningas Yrjön, joka oli toivonut saa­vansa jatku­vasti tieto­ja lähetystyöstä ja luvan­nut sille tuken­sa. Muut­tuneet olo­suh­teet, osin Kööpen­ham­i­nas­sa lähetyskol­le­gion Tranke­bar-työtä kohtaan esit­tämä kiel­teinen arvostelu, ja muu tuen puute lähetystyölle johti­vat lop­ul­ta Ziegen­bal­gin masen­tu­miseen, sairas­tu­miseen ja lop­ul­ta, vain 36-vuo­ti­aana 23.2.1719 kuole­maan. Ziegen­bal­gin, ja koh­ta myös hänen jo vuon­na 1709 Tranke­bari­in tulleen pitkäaikaisen uuden työ­toverin pas­tori Johann Ernst Gründ­lerin (1677–1720) kuole­ma muut­ti­vat merkit­tävästi koko Tranke­baris­sa toteutet­tua lähetystyötä. Tieto molem­pi­en kuole­mas­ta johti Kööpen­ham­i­nas­sa henkilö­vai­h­dok­si­in: vuon­na 1721 lähetyskol­le­gion sih­teeri erotet­ti­in ja hän­tä kehotet­ti­in pois­tu­maan Kööpen­ham­i­nas­ta. Jo seit­semän kuukaut­ta Ziegen­bal­gin kuole­man jäl­keen Tan­skas­ta Tranke­bari­in saa­pui kolme uut­ta lähetystyön­tek­i­jää, ja näin lähetystyö jatkui, mut­ta samal­la tan­skalais-hal­le­laises­sa lähetystyössä alkoi nyt uusi vai­he. Ziegen­bal­gin kuolin­vu­osi 1719 on merkit­tävä myös sik­si, että Hal­lessa Fnanck­en laitosten piiris­sä Tranke­barin lähetystyön perus­tamis­vai­heen kat­sot­ti­in samal­la päät­tyneen. Tuol­loin myös luter­i­laisen ortodok­sian ja esi­val­lan suh­tau­tu­mi­nen pietismi­in muut­tui merkit­tävästi ja muu­tos tuli vaikut­ta­maan tule­vaan lähetys­toim­intaan Tranke­baris­sa. 

Ziegen­bal­gin näke­mys kään­tymyk­ses­tä perus­tui Kris­tuk­sen anta­maan lähetyskäskyyn tulkit­tua niin, ettei lähetys­saar­naa­jia lähetet­ty kään­nyt­tämään kan­so­ja, vaan opet­ta­maan kan­so­ja. Täl­löin kään­tymyk­sen vaikut­taa Jumala itse sanansa voimal­la. Lähetystyötek­i­jän tehtävä oli ennen muu­ta palve­lute­htävä, jos­sa oli kysymys ”sielu­jen johtamis­es­ta Jumalan luo”, ”ihmis­ten uskoon tulemis­es­ta” ja ”uskon kuu­li­aisu­u­den” syn­tymis­es­tä. Lähetystyön­tek­i­jät toimi­vat Jumalan vain­ioil­la satoa kor­jat­en. Pakanoiden pelas­tu­mi­nen merk­it­si pääsyä maail­man Vapah­ta­jan yhtey­teen, armon ja iäisen elämän osal­lisu­u­teen. Ziegen­balg piti lähetystyön tavoit­teena evanke­li­u­min ja seu­rakun­nan istut­tamista ja juur­rut­tamista pakanu­u­den maaperään. Syn­tynyt nuori seu­rakun­ta oli ”taim­i­tarha”, jon­ka hoit­a­mi­nen oli uskot­tu lähetystyön­tek­i­jöille. Ilmaisua ”seu­rakun­nan istut­ta­mi­nen” käyt­ti myös Francke. Istut­ta­mi­nen ilmen­si yhteisön, seu­rakun­nan, perus­tamista ja hoita­mista (plan­ta­tio eccle­si­ae). Tätä ilmaisua, oli­vat aikaisem­min käyt­täneet muun muas­sa pietis­tit ja lähetystyön puoles­ta puhuneet Jus­tini­anus von Welz (1621–1668) ja Chris­t­ian Scriv­er (1629–1693) sekä lähetystyötä ja ”kult­tuurikomis­sio­ta” suun­nitel­lut Got­tfried Wil­helm von Leib­niz (1646–1716). Ziegen­balg itse oli selvästi siinä käsi­tyk­sessä, päin­vas­toin kuin luter­i­lainen ortodok­sia, että ”seu­rakun­nan istut­tamisen” aika (eccle­sia plan­tan­da) oli parhail­laan menos­sa. Lähetystyö merk­it­si ”armoval­takun­nan laa­jen­tamista”, ”kristi­nuskon levit­tämistä” ja ”Jumalan kunn­ian kirkas­tamista”. Yleistä 1800-luvun ilmaisua ”kris­til­listämi­nen” (Chris­tian­isierung) Ziegen­bal­gilla ei esi­in­ny. Ziegen­balg pain­ot­ti, että lähetys­te­htävä kos­kee jokaista kris­tit­tyä ja kaikkia kan­so­ja, onhan Kris­tus ne kaik­ki sovit­tanut. Kaikkien protes­tant­tis­ten kirkko­jen piti herätä vas­tu­useen lähetystyöstä. Kysymys oli lop­ul­ta tais­telus­ta ”Saatanan val­lan kuk­istamisek­si” ja ”ihmis­ten vapaut­tamisek­si” Saatanan val­las­ta. Lähetystyön­tek­i­jät siis tais­te­liv­at pimey­den val­to­ja vas­taan pakanois­sa turmeltuneen ”Jumalan kuvan uud­is­tamisek­si” (restau­ra­tio imag­i­nis Dei ipsa). Se edel­lyt­ti totu­u­den sanaa ja ”Jumalan Hen­gen sadet­ta.” 

Inti­as­sa kris­ti­tyk­si tulemis­es­ta koi­tui mon­en­laisia muu­tok­sia, mm. jou­tu­misen kasti­laitok­sen ulkop­uolelle. Kuitenkaan kris­tit­ty­jen kesken ei enää ollut sää­tyero­ja ja näin ollen kris­ti­tyt enti­sistä eri kasti­taus­toista tulleina saat­toi­vat nyt asua samas­sa talos­sa, solmia avi­o­li­iton ja ate­ri­oi­da yhdessä. Ympäristön­sä hylkimät uudet kris­ti­tyt jou­tu­i­v­at usein merkit­tävi­in toimeen­tu­loa koske­vi­in ongelmi­in, jot­ka joh­tu­i­v­at suures­ta köy­hyy­destä ja tur­vat­to­muud­es­ta. Monien oli pakko ker­jätä leipän­sä. Tässä tilanteessa köy­hille seu­rakun­ta­laisille jaet­ti­in mah­dol­lisuuk­sien mukaan avus­tuk­sia. Avus­tusten jakami­nen herät­ti Euroopas­sa myös keskustelua ja kiel­teistä kri­ti­ikkiä, kos­ka avus­tus­toimin­nan saatet­ti­in käsit­tää houkut­tel­e­van ihmisiä kirkkoon. Ziegen­bal­gin kokon­ais­val­taiseen lähetyskäsi­tyk­seen kuitenkin kuu­lui, että seu­rakun­ta­laisia piti kas­vat­taa oma­l­la työl­lä toimeen­tule­viksi seu­rakun­ta­laisik­si. Suun­nitel­mat, joit­ten mukaan Hallen esiku­vaa seu­rat­en Tranke­baris­sa perustet­tu­jen pien­imuo­tois­t­en laitosten piti pois­taa jouti­laisu­ut­ta ja edis­tää aineel­lista kehi­tys­tä, eivät kuitenkaan merkit­tävästi eden­neet. 

Ziegen­balg täh­den­si, että pakanoiden kään­tymi­nen ja kris­tikun­nan uud­is­tu­mi­nen oli kokon­aan Jumalan anta­man siu­nauk­sen varas­sa. Täl­löin lähetystyössä ruk­ous ja siinä esiruk­ous oli­vat tärkeim­mät työvä­li­neet. Evanke­li­u­min julis­tus oli keskeisessä ase­mas­sa ja sik­si he pitivät itseään ”Jumalan sanan palveli­joina”. Jumalan sanan esil­lä pitämi­nen tapah­tui monin tavoin. Alkuaikoina Tranke­baris­sa he tarvit­si­vat avuk­seen tulkkia, mut­ta opit­tuaan tamilinkieltä riit­tävästi Ziegen­balg alkoi pitää täl­lä paikallisel­la kielel­lä jumalan­palveluk­sia. Näin seu­rat­ti­in uskon­puhdis­tuk­sen per­in­töä, jon­ka mukaan evanke­li­u­mia pidet­ti­in esil­lä kansankielel­lä. Oman kirkon rak­en­t­a­mi­nen tur­vasi vapau­den uudelle seu­rakun­nalle. Liikku­va julis­tustyö tuli jo varhain käytän­nök­si ja sen mukaises­ti maaseudulle tehti­in saar­na­matko­ja. Työn­tek­i­jöi­den vähälukuisu­us ja Tranke­baris­sa aloitet­tu paikalli­nen toim­inta kuitenkin rajoit­ti­vat saar­na­matko­jen määrää. Jumalan­palveluk­sen pää­tyt­tyä saar­naa­ja usein meni jonkun seu­rakun­ta­laisen koti­in jälkikok­ouk­seen, jonne tuli koulu­jen oppi­lai­ta ja naa­pure­i­ta kuule­maan äskeisen saar­nan ker­taus­ta, laula­maan ja keskustele­maan. Näin työnäky Tranke­baris­sa oli kokon­ais­val­taista: julis­tustyöhön liit­tyi ope­tus- ja kas­va­tustyötä. Ziegen­balg aloit­ti ope­tustyön por­tu­ga­lik­si 6.11.1706 ja tami­lik­si 22.1.1707 kouluis­sa, joi­ta oli pian neljä. Apuopet­ta­ji­na toi­mi intialaisia ja kaup­paseu­ran palveluk­ses­sa ole­via. Seu­rakun­nalle tarvit­ti­in koulutet­tu­ja työn­tek­i­jöitä ja tätä silmäl­lä pitäen Ziegen­balg perusti 1716 pien­imuo­toisen sem­i­naarin. Kas­teope­tus kesti yleen­sä yhden vuo­den; sen aikana opetet­ti­in Lutherin Vähä katek­ismus­ta. Myöhem­min käytössä oli myös Spener­in katek­ismus ja Franck­en ja myös muiden kir­joit­tamia pelas­tusjärjestys­tä käsit­tele­viä kir­jo­ja. Kun vuon­na 1718 valmis­tui suurem­pi Uusi Jerususalem ‑kirkko, jäi pieni kirkko kas­teope­tus­ta varten katekumee­nien käyt­töön. Ziegen­balg korosti kas­teen merk­i­tys­tä tapah­tu­mana, joka siirtää ihmisen kristi­nuskon vaiku­tus­pi­iri­in ja Kris­tuk­sen yhtey­teen. Kas­teessa ihmi­nen osal­lis­tuu Kris­tuk­sen kuole­maan ja ylös­nousemiseen. Jumala etsii ja kut­suu ihmistä armovä­linei­den avul­la Kris­tuk­sen yhtey­teen. Sisäisen tilan muu­tos näkyi ihmisessä muun muas­sa vapais­sa ruk­ouk­sis­sa. Las­ten kanssa pidet­ti­in usein polviruk­ouk­sia ja heitä ohjat­ti­in rukoile­maan omin sanoin. Las­ten ja nuorten joht­a­mi­nen kris­til­liseen uskoon vaikut­ti myös näi­den van­hempi­in, vaik­ka van­hem­mat mon­esti oli­vat kiin­ni pakanal­li­sis­sa tavois­sa. Jumalan­palvelus­ten lisäk­si Ziegen­balg piti sun­nun­taisin ja keskivi­ikkoisin Lutherin katek­ismus­ta käyt­täen katek­isaa­tioi­ta eli ope­tusti­laisuuk­sia. Niis­sä käsitelti­in äskeisen sun­nun­tain saar­natek­stiä. Vuon­na 1715 hän sai valmi­ik­si vir­sikir­jan, joka sisäl­si 48 tamilinkielistä virt­tä. Julis­tusti­laisuuk­sis­sa jaet­ti­in lähetystyön­tek­i­jöi­den kir­joit­tamia trak­taat­te­ja, joi­ta esim. Ziegen­balg oli vuo­teen 1712 men­nessä kir­joit­tanut 38. Lähetystyön tavoite, ihmisen kään­tymi­nen kris­ti­tyk­si, ei voin­ut olla esimerkik­si voite­tun väit­te­lyn tulos, jos­sa pakanoille osoite­taan näi­den ere­hdyk­set. Hän täh­den­si, että kään­tymys tapah­tuu ain­oas­taan evanke­li­u­min julis­tamisen avul­la. Siinä totu­us ja rakkaus yhdessä vaikut­ta­vat uskon syn­tymisen. Tranke­barin lähetyk­sen ohjel­maan kuu­lui myös intialais­ten kris­tit­ty­jen koulut­ta­mi­nen papeik­si. Ensim­mäi­nen intialainen luter­i­lainen, Aaron nimeltään, ordi­noiti­in papik­si vuon­na 1733. Ensim­mäi­nen nais­ten ordi­naa­tio tapah­tui vas­ta vuon­na 2006.

Yhteenveto

Jär­jestäy­tynyt luter­i­lainen lähetystyö maail­mal­la pääsi alka­maan vas­ta läh­es 200 vuot­ta Lutherin käyn­nistämän refor­maa­tio jäl­keen. Se suun­tau­tui Aasi­aan, Int­ian kaakkoiselle ran­nikolle Tranke­bari­in, jos­sa sijait­si Tan­skan kolo­nia. Artike­lis­sa on tarkastel­tu varhaisen lähetystyön keskeisiä alku­vai­hei­ta Inti­as­sa, vuon­na 1706 Tranke­baris­sa alka­nut­ta pietis­tis-luter­i­laista lähetystyötä ja Hallen laitosten sekä Tan­skan kuningas Fredrik IV osu­ut­ta siihen. Ensim­mäiset luter­laiset ja samal­la protes­tant­tiset lähetystyön­tek­i­jät Inti­as­sa oli­vat sak­salaiset Bartholomäus Ziegen­balg ja Hein­rich Plütschau. Lähem­min Ziegen­bal­gin toimin­nas­sa huomio­ta saa hänen lähetyskäsi­tyk­sen­sä muotou­tu­mi­nen intialaises­sa kon­tek­stis­sa, seu­rakun­nan kasvun vai­heet, suhde vira­nomaisi­in, kir­jalli­nen toim­inta ja uskon­to­jen kohtaamisen prob­lemati­ik­ka. 

Suuntana Trankebar: Pietistis-luterilainen lähetystyö intialaisessa kontekstissa

Ander­son-Rajarigam, Sarah (2006). ”Theopathos”: Der Holo­caust an den Dal­its und die Theodizeefrage.– Zeitschrift für Mis­sion 3/2006, 270–275.

Auvi­nen, Juha (2006). Luter­i­lainen lähetystyö alkoi 300 vuot­ta sit­ten Inti­as­sa. – Lähde 7 (16.6.2006), 2.

Beyreuther, Erich (2006). Bart­hole­maeus Ziegen­balg: A Biog­ra­phy of the First Protes­tant Mis­sion­ary in India 1682–1719. 2nd ed. Chen­nai: The Unit­ed Evan­gel­i­cal Luther­an Church in India & The Chris­t­ian Lit­er­a­ture Soci­ety.

Boyd, Robin (1994). An Intro­duc­tion to Indi­an Chris­t­ian The­ol­o­gy. New Del­hi: ISPCK.

EBH (1977). Es begann in Halle… Mis­sion­swis­senschaft von Gus­tav War­neck bis heute. Hrsg. Dieter Dieter & Andreas Feldtkeller. Mis­sion­swis­senschaftliche Forschun­gen. Neue Folge Band 5. Erlan­gen: Ver­lag der Ev.-Luth. Mis­sion.”

Firth, Cyril Bruce (2005) An Intro­duc­tion to Indi­an Church His­to­ry. The Chris­t­ian Student’s Library 23. Rev. ed. 2005. Del­hi: ISPCK.

Gen­sichen, Hans-Wern­er (1967).”Verdammliches Hei­den­tum”: Eine wieder­aufge­fun­dene Schrift von Bartholomäus Ziegen­balg. – Evan­ge­lis­che Mis­sions-Zeitschrift 1/1967, 1–10.

Grafe, Hugald (1990). His­to­ry of Chris­tian­i­ty in India: Tamil­nadu in the Nine­teenth and Twen­ti­eth Cen­turies. Vol­ume IV, Part 2. Ban­ga­lore: Church His­to­ry Asso­ci­a­tion of India. 

Hope, Nicholas (1999). Ger­man and Scan­di­na­vian Protes­tantism 1700 to 1918. Oxford: Oxford Uni­ver­si­ty Press. 

Hämeen-Antti­la, Jaakko (2005). Islam Inti­as­sa. – Int­ian kult­tuuri. Toim. Asko Par­po­la, Helsin­ki: Ota­va, 145–150.

IBC (2005). It began in Copen­hagen: Junc­tions in 300 years of Indi­an-Dan­ish Rela­tions in Chris­t­ian Mis­sion. Ed. George Oom­men & Hans Raun Iversen. Del­hi: ISPCK. 

Iversen, Hans Raun (2005). Junc­tions in 300 years of Indi­an-Dan­ish Rela­tions in Chris­t­ian Mis­sion. – IBC 2005, 3–18.

Iversen & Oom­men (2005). Iversen, Hans Raun & Oom­men. G. Ed. It began in Copen­hagen. Junk­tions in 300 years of Indi­an-Dan­ish Rela­tions in Chris­t­ian Mis­sion. ISPCK: New Del­hi.

Jeyaraj, Daniel (1977). Die Wech­sel­wirkung zwis­chen Kirche und Kul­tur in der frühen Tran­que­bar-Mis­sion. EBH 1977, 136–145.

Jeyaraj, Daniel (1996). Inkul­tur­a­tion in Tranke­bar: Der Beitrag der frühen dänis­che-halleschen Mis­sion zum Wer­den ein­er indisch-ein­heimis­chen Kirche (1706–1730). Diss. Mis­sion­swis­senschaftliche Forschun­gen Neue Folge 4. Erlan­gen: Ver­lag der Ev.-Luth. Mis­sion. 

Jeyaraj, Daniel (2005). The First Luther­an Mis­sion­ary Bartholomäus Ziegen­balg: His Con­cepts of 

Cul­ture and Mis­sion from a Post­colo­nial Per­spec­tive. – Swedish Mis­si­o­log­i­cal Themes, Sven­sk Mis­sions Tid­skrift 93 (3/2005), 379–400. 

Koivis­to, Juhani (2005). Luter­i­lainen lähetystyö alkoi 300 vuot­ta sit­ten mer­i­matkalla Inti­aan. – Vie Sanoma: Joul­ule­hti 2005, 22–23, 32. 

Koivis­to, Juhani (2006). Luter­i­lainen lähetystyö alkoi 300 vuot­ta sit­ten Tranke­baris­sa. – Vie Sanoma: Toukokuu 3/2006, 20–21. 

Kor­pi­a­ho, Mat­ti (2006a). Protes­tant­tista lähetystyötä Inti­as­sa jo 300 vuot­ta: Tänään sanoma lev­iää mas­savi­es­timis­sä. – Kirkkomme lähetys – Vår kyrkas mis­sion 2/2006, 35. 

Kor­pi­a­ho, Mat­ti (2006b).”Luterilaisen maail­man­lähetyk­sen merkkipäivää juh­li­mas­sa Inti­as­sa”. – Lähde 9 22.9.2006, 8–10.

Kor­pi­a­ho, Mat­ti (2011). Suo­ma­lainen lähetystyö alkoi 150 vuot­ta sit­ten Inti­as­sa. – Lähde 18.2.2011, 10. 

Kumar, Vijaya (2005). Ecu­meni­cal Coop­er­a­tion of the Mis­sions in Kar­nata­ka (India) 1834–1989: A His­tor­i­cal Analy­sis of the Evan­ge­lis­tic Strat­e­gy of the Mis­sions. Del­hi: ISPCK.

Lehmann, Arno (1956). Es begann in Tran­que­bar: Die Geschichte der ersten evan­ge­lis­chen Kirche in Indi­en. Berlin: Evan­ge­lis­che Ver­lagsanstalt.

Lehmann, Arno (1959a). Bib­lio­the­ca Mal­abar­i­ca: Eine wieder ent­deck­te Hand­schrift. – Wis­senschaftliche Zeitschrift der Mar­tin-Luther-Uni­ver­sität Halle-Wit­ten­berg: Gesellschafts- und sprach­wis­senschaftliche Rei­he VIII (4–5/1959), 903–906.

Lehmann, Arno (1959b). Alte Indi­en-Post: Briefe der Maria Dorothea Ziegen­balg geb. Salz­mann an A.H. Francke und ihre Ver­wandten und 4 Briefe A.H. Franck­es an sie. – Wis­senschaftliche Zeitschrift der Mar­tin-Luther-Uni­ver­sität Halle-Wit­ten­berg: Gesellschafts- und sprach­wis­senschaftliche Rei­he VIII (3/1959), 487–500.

Lehmann, Arno (1960). Der deutsche Anteil an der Dravi­dolo­gie. – Forschun­gen und Fortschritte Band 34, Heft 10 (Okto­ber 1960). Berlin: Akademie-Ver­lag, 307–309.

Lehmann, Arno (2006). It began at Tran­que­bar: The Sto­ry of the Trangue­bar Mis­sion and the Begin­nings of Protes­tant Chris­tian­i­ty in India Pub­lished to Cel­e­brate the 250th Anniver­sary of the Land­ing of the First Protes­tant Mis­sion­ar­ies at Tran­que­bar in 1706. (1956). Reprint­ed for the ter­cente­nary (1706–2006), 2nd ed. Chen­nai: The Unit­ed Evan­gel­i­cal Luther­an Church in India & The Chris­t­ian Lit­er­a­ture Soci­ety. 

Luther­an Con­tri­bu­tion to the Mis­sio Dei (1984). Luther­an Con­tri­bu­tion to the mis­sio Dei. Gen­eve: The Depart­ment of Church Coop­er­a­tion, Luther­an World Fed­er­a­tion.

Luther­an Years in India (2006). 300 Years of Luther­an Min­istry in India. – Luther­an World Infor­ma­tion 07/2006, 1–7. 

Lutherische Beiträge zur mis­sio Die (1982). Lutherische Beiträge zur mis­sio Die: Veröf­fentlichun­gen der Luther-Akademie e.V. Ratze­burg. Band 3. Erlan­gen: Mar­tin Luther ‑Ver­lag.

Malka­vaara, Mikko (1999). Intialainen dalit-teolo­gia: Vapau­tuk­sen teolo­giaa ja ihmisoikeuskamp­pailua. Tam­pere: Kirkon tutkimuskeskus.

Merikallio, Katri (2006). ”Kasvun on hyödytet­tävä köy­hiä”: Suomen Kuvale­hden haas­tat­telus­sa Int­ian päämin­is­teri Man­mo­han Singh. – Suomen Kuvale­hti 40/2006, 28–44.

Mof­fett, Samuel Hugh (2004). A His­to­ry of Chris­tian­i­ty in Asia. Vol­ume I: Begin­nings to 1500. Mary­knoll: Orbis Books. 

Mof­fett, Samuel Hugh (2005). A His­to­ry of Chris­tian­i­ty in Asia. Vol­ume II: 1500 to 1900. Mary­knoll: Orbis Books. 

Moritzen, Niels-Peter (Hrsg.) (2005). Bartholomäus Ziegen­balg: Der gottge­fäl­lige Lehr­stand. Eine gekürzte Auswahl sein­er Gefäng­niss­chrift. Halle: Franck­esche Stiftun­gen zu Halle.

Mortensen, Vig­go (Ed.) (2003).The Role of Mis­sion in the Future of Luther­an The­ol­o­gy. – Occa­sion­al Papers 6. Cen­tre for Mul­tire­li­gious Stud­ies. Aarhus: Uni­ver­si­ty of Aarhus.

Mun­danan, Math­ias (2006). Enam­oured with India: St. Thomas, Apos­tel of India. – Voice of St. Thomas 1 (1/2006, July–September 2006), 16–24. 

Nør­gaard, Anders (1977). Mis­sion und Obrigkeit in Tranke­bar 1706–1845. – EBH 1977, 146–152. 

Nør­gaard, Anders (2005). The Mission’s Rela­tion­ship to the Danes. – IBC 2005, 43–100.

Par­po­la, Asko (1994). Hin­du­laisu­us. – Kris­till­i­nen kas­va­tus 2/1994, 3–8.

Par­po­la, Asko (toim.) (2005a). Int­ian kult­tuuri. Helsin­ki: Ota­va. 

Par­po­la, Asko (2005b). Kristi­nusko – Int­ian kult­tuuri. Par­po­la, Asko (toim.). Helsin­ki: Ota­va, 151–156.

Prakash, Surya (2002). Kirche, das Wesens­merk­mal der Mis­sion: Eine indis­che Per­spek­tive. – Zeitschrift für Mis­sion 3/2002, 276–287.

Rajarigam, Devane­san (1961). Christliche Lit­er­atur in der Tamil­sprache. Berlin: Evan­ge­lis­che Ver­lagsanstalt. 

Riim, Piret (2006). Viron kirkko viet­tää lähetystyön juhlavuot­ta. – Kirkkomme lähetys – Vår kyrkas mis­sion 2/2006, 28–29.

Rop­po­nen, Juha (2006). Intialaiset kris­ti­tyt. – Raa­mat­tusun­nun­tai­ma­te­ri­aali 2006: Ihmisenä etsimässä. Epäi­lyk­siä ja neu­vo­ja. Helsin­ki: Suomen Pipliaseu­ra, 18–19.

Rytkö­nen, Jus­si (2006). Intialaisen protes­tant­tisen teolo­gian anti län­si­maille: Teolo­gia voi olla pro­fee­tallista. Timo Vaskon haas­tat­telu. – Koti­maa 11.8.2006, 17.

Saari­nen, Riit­ta & Uuk­su­lainen, Riik­ka (2006).  Kukkana naa­purin puu­tarhas­sa: Naisen elämää Etelä-Aasi­as­sa. Helsin­ki: Väestöli­it­to.

Schlunk, Mar­tin & Pel­to­la, Mat­ti (1973. Kris­til­lisen lähetystyön his­to­ria. Helsin­ki: Suomen Lähetysseu­ra. 

Stolle, Volk­er (1983). Kirche aus allen Völk­ern: Luther-Texte zur Mis­sion. Aus­gewählt und zusam­mengestellt von Volk­er Stolle. Erlan­gen: Ver­lag der ev.-Luth. Mis­sion.

Taipale, Pent­ti (1970). Halle ja Tranke­bar: Pietismin lähetyskäsi­tyk­sen alku­vai­he. Diss. Suo­ma­laisen Teol­o­gisen Kir­jal­lisu­usseu­ran Julka­isu­ja 84. Helsin­ki. 

Tam­mi­nen, Tapio & Zenger, Mikko (1998). Mod­erni Intia: Ris­tiri­ito­jen suur­val­ta. Tam­pere: Vastapaino.

Tiililä, Osmo (1950). Das Luther­tum und die Mis­sion. – Welt-Luther­tum von heute: Anders Nygren gewid­met 15. Novem­ber 1950. Hrsg. Yngve Bril­io­th. Stock­holm: Sven­s­ka kyrkans diakon­istyrelses, 337–349.

Vasko, Timo (1991). Luter­i­lainen lähetyskäsi­tys – Foun­da­tions of Luther­an Mis­sion. Helsin­ki: Kir­japa­ja. 

Vasko, Timo (2001). Kirkko ja islam: Lähetystyön ja uskon­to­di­alo­gin ongel­mako­htia ja mah­dol­lisuuk­sia. – Lähetys­te­ologi­nen Aikakauskir­ja – Jour­nal of Mis­sion The­ol­o­gy 6, 24–45.

Vasko, Timo (2003a). NIME:N vuosikok­ous ja mis­si­olo­gian tutk­i­jak­oulu Magleås­sa, Tan­skas­sa, 7.–9.3.2005: Matkara­port­ti. Helsin­ki: Kirkon lähetystyön keskus. (Monis­tet­tu).

Vasko, Timo (2003b). Luter­i­laisen maail­man­lähetyk­sen 300-vuo­tisjuh­lasem­i­naari 29.11.2005 Kööpen­ham­i­nas­sa: Matkara­port­ti. Helsin­ki: Kirkon lähetystyön keskus. (Monis­tet­tu).

Vasko, Timo (2006a). Luter­i­lainen maail­man­lähetys 300 vuot­ta: Matkara­port­ti Kaakkois-Inti­aan 4.–18.7.2006 suun­tau­tuneelta kok­ous- ja opin­tomatkalta. Helsin­ki: Kirkon lähetystyön keskus. (Monis­tet­tu).

Vasko, Timo (2006b). Int­ian Tranke­baris­sa juh­lit­ti­in luter­i­laisen maail­man­lähetyk­sen merkkivuot­ta. – Kirkkomme lähetys – Vår kyrkas mis­sion 2/2006, 32–34. https://evl.fi/documents/1327140/39464723/klah2-2006.pdf/36b6c463-823d-61f8-c0bc-32d91e51e566?t=1534234778000 (luet­tu 26.1.2025)

Vasko, Timo (2006c). Pietis­tis-luter­i­laisen lähetystyön alka­mis­es­ta Int­ian Tranke­baris­sa 300 vuot­ta. – Lähetys­te­ologi­nen Aikakauskir­ja – Jour­nal of Mis­sion The­ol­o­gy 8, 8–33.

Vasko, Timo (2025a). Ekumeeni­nen mis­sio ja uskon­to­te­olo­gia – Kult­tuurien­välisen teolo­gian sovel­luk­sia. Sas­ta­mala: Sivupolku.

Vasko, Timo (2025b). Nyberg, Matthias 28.3.1714 Vessö – 5.4.1757 Bn.N. im Busch­land Sara­mac­ca (späteres Saron), Suri­nam, 43 Jahre alt. henkilöko­rt­ti. Uni­ver­sität Halle. Unität­sarchiv Dienerblät­ter. Jg.Haus-Diar.1757, Beil.z.32.Woche, S. 698. Kopio Nyber­gin henkilöko­rtista Timo Vaskon hal­lus­sa.

War­neck, Gus­tav (1898). Abriss ein­er Geschichte der protes­tantis­chen Mis­sio­nen von der Ref­or­ma­tion bis auf die Gegen­wart: Ein Beitrag zur neueren Kirchengeschichte. Berlin: Ver­lag von Mar­tin War­neck.

Web­ster, John C. B (1996). The Dalit Chris­tians: A His­to­ry. New Del­hi: ISPCK. 

Yesud­ha­son, V. & Jayad­has, R. Isaac (2002). His­to­ry of Tamil Soci­ety and Cul­ture since 1336. Mar­tan­dam: Nesa­mo­ny Memo­r­i­al Chris­t­ian Col­lege.

Öberg, Inge­mar (1991). Luther och världsmis­sio­nen. His­torisk-sys­tem­a­tiska studi­er med särskild hän­syn till bibelut­läg­gnin­gen. Åbo: Åbo Akade­mi. –

• 
•