Julkaisemme ohessa missiologian dosentti Timo Vaskon artikkelin hänen luvallaan.
Timo Vasko, missiologian dosentti, Espoo
Minkälaisia olivat luterilaisen maailmanlähetyksen alkuvaiheet? Miksi lähetystyö suuntautui Intiaan? Intian kontekstissa oli jo useita vuosisatoja tehty kristillistä lähetystyötä ennen kuin reformaation jälkeen uudella ajalla Hallen pietismistä vaikutteita saanut järjestäytynyt evankelisluterilainen lähetystyö suuntautui kohti Trankebaria ja käynnistyi perillä vuonna 1706 eli 320 vuotta sitten. Näin kirkon tunnusmerkkeihin kuuluva keskeinen osatekijä, lähetystyötä tekevä kirkko, toteutui siis luterilaisuuden kohdalla vasta noin 200 vuotta reformaation jälkeen. Kun Trankebarin eli Tharangambadin rannikolla vuonna 2006 vietettiin tuolla paikalla aloitetun luterilaisen lähetystyön 300-vuotismerkkivuotta, siihen osallistui merkittävä joukko kansallisia ja kansainvälisiä kirkollisia kutsuvieraita, myös tämän artikkelin kirjoittaja. Vaatimaton alku oli vuosisatojen kuluessa kantanut merkittävää kirkon kasvun hedelmää. Siitä on tänään todisteena elinvoimainen Intian luterilaisuus. Tämä artikkeli valaisee tapahtumien historiallisia alkuvaiheita.
Varhaisen kristillisen lähetystyön suuntautuminen Intiaan
Varhainen kristillinen lähetystyö Intiassa on jo varhain yhdistetty traditioon Kristuksen opetuslapsesta Tuomaasta, joka Herran apostolina vaelsi Jerusalemista Persian kautta eteläiseen Intiaan. Tradition mukaan Tuomas saapui Intiaan ensimmäisen vuosisadan puolivälin tienoilla, noin vuonna 52, vaelsi siellä edelleen itään seurakuntia perustaen ja kuoli marttyyrina itärannikolla sijaitsevassa Mylaporen kaupungissa (nykyinen Chennai, entinen Madras) vuonna 72. Hänet haudattiin Chennaissa paikalle, missä nykyisin sijaitsee Cathedral Basilica of St. Thomas. Todisteita jatkuvasta kristillisestä läsnäolosta Intiassa on olemassa toiselta vuosisadalta lähtien. Nestoriolaiset lähetystyöntekijät ja siirtolaiset tulivat Intiaan 300-luvulla, joka oli nestoriolaisen Aasiaan suuntautuneen lähetystyön ”kultakauden” aikaa. Nestoriolainen kirkko tunnettiin myös nimellä Idän kirkko, mutta tosiasiassa kysymyksessä oli Persian kirkko, jonka alkuperä on nestoriolaisuutta vanhempi.
Islam levisi Intiaan jo 700-luvulta alkaen sekä valloittajien mukana pohjoisesta että kauppayhteyksien mukana etelästä. Islam aluksi levisi Intian luoteisosiin ja myöhemmin koko Pohjois-Intian alueelle, jota 1200–1500-luvuilla kutsuttiin Delhin sulttaanikunnan alueeksi. Tuolloin Intian niemimaan alaosan länsipuolella, nykyisen Keralan alueella, Syyrian ns. tuomaskristittyjen asuinalue säästyi islamin vaikutukselta. Vähäisestä säilyneestä lähdeaineistosta voidaan myös todeta, että roomalaiskatoliset lähetystyöntekijät matkasivat 1200-luvun lopulla Intiaan joko julistamaan tai kulkivat ainoastaan Intian kautta matkallaan päämääräänsä Kiinaan. On merkillepantavaa, että orientaalisen Aasian laajalla alueella kaksi merkittävää kristillistä yhteisöä säilyi keskiajan läpi elinvoimaisena: nestoriolaisuus Persiassa aina Intiaan asti ja tuomaskristityt Intiassa.
Keralan tuomaskristityt kuuluivat Persian piispan alaisuuteen, käyttivät liturgiassa kielenä syyriaa ja nestoriolaisuuden mukaisesti tunnustivat, että Kristus on sekä Jumala että ihminen. Kun portugalilaiset saapuivat Keralaan Vasco da Gaman löydettyä meritien Intiaan vuonna 1498, tuomaskristityt elivät tuolloin omana ryhmänään eristyksissä hindulaisuuden keskellä ja roomalaiskatolinen kirkko piti heitä harhaoppisina. Keralassa vuonna 1599 pidetyssä synodissa Goan arkkipiispa Alexis Menezes poltti tuomaskristittyjen kirkolliset kirjat ja pakotti sen jälkeen heidät kääntymään roomalaiskatolisuuteen. Vuonna 1653 tilanne kuitenkin muuttui, kun he anoivat ja saivat Syyrian kirkolta Antiokiasta oman jakobiittista oppia tunnustavan ortodoksisen syyrialaisen piispan. Syyria säilyi liturgisena kielenä 1960-luvulle asti, jolloin se korvattiin paikallisella malayālamin kielellä.
Roomalaiskatolisen kirkon lähetystyö tehostui, kun paavi nimitti vuonna 1328 Etelä-Intian länsirannikolle Quiloniin (Keralaan) kirkon ensimmäiseksi piispaksi ranskalaisen dominikaani Jourdain Catalani de Sévéracin. Kuitenkin vasta portugalilaisten katolisten aktiivisen toiminnan seurauksena roomalaiskatolinen kirkko 1500–1700-luvuilla vakiinnutti läsnäolonsa tällä alueella. Alkuna tälle oli Vasco da Gaman saapuminen juuri Intian länsirannikolle, Calicutiin. Vuosien 1514–1616 aikana roomalaiskatolinen Portugalin kuningas oli saanut paavilta oikeuden kristinuskon suojelemiseen Aasiassa eikä paavilla näin ollen ollut siellä itsenäistä vaikutusvaltaa. Intian länsirannikolla sijaitsevasta Goasta tuli hiippakunta vuonna 1534 ja arkkihiippakunta vuonna 1557. Varsin nopeasti tämän jälkeen roomalaiskatolinen kirkko levittäytyi itään, pitemmälle Keralaan ja Tamil Naduun. Katolisessa kirkossa ”Intian apostoliksi” on nimetty jesuiitta Francisco Xavier (1506–1552), joka saapui Goaan vuonna 1542 ja alkoi tehokkaasti organisoida katolista lähetystyötä. Tällöin lähetystyö suuntautui Tamil Nadun eteläosaan kalastajien ja näiden perheiden keskuuteen. Xavier käänsi tulkkien avulla tamiliksi Isä meidän -rukouksen, kymmenen käskyä ja roomalaiskatolisen uskontunnustuksen. Goaan perustettiin kirjapaino ja vuodesta 1554 lähtien siellä painettiin monenlaista kristillistä kirjallisuutta useilla kielillä: portugaliksi, latinaksi, konkaniksi, marathiksi ja tamiliksi ja myös osia Raamatusta mogulien hovikielelle persiaksi.
Italialainen jesuiitta Roberto De Nobili (1577–1656) toimi Tamil Nadun alueella merkittävänä katolilaisena lähetystyöntekijänä ja uuden lähetystyön menetelmän kehittäjänä. Menetelmä tunnetaan nimellä ”akkommodaatio” tai ”kontekstiin mukautuminen”. De Nobili saapui Maduraihin vuonna 1605 ja eli Tamil Nadussa 50 vuotta brahmaaniaskeetin tavoin. Hänen kieliopintoihinsa kuuluivat sanskritin, tamilin ja telugun kielet. Hänen sovelsi Paavalin ohjetta jakeissa 1. Kor. 9:19–23, jonka mukaan nyt intialaisille tuli olla kuin intialainen ja siksi hän otti itselleen myös tamilinkielisen nimen, esiintyi brahmaanina ja sai kosketuksen ylempiin kasteihin. Hän arvosti intialaisten pyhiin kirjoituksiin sisältyvää Jumalan yleistä ilmoitusta. Tämä kontekstiin mukautumismenetelmä aluksi herätti roomalaiskatolisten lähetystyöntekijöiden keskuudessa erimielisyyttä, mutta paavin bulla Romanae sedis antistes (31.1.1623) lopulta puolsi sitä. Jesuiitta Constantino Beshi (1680–1747) saapui vuorostaan Tamil Naduun vuonna 1700 ja toimi siellä lähetystyössä 40 vuotta. Hän edisti Madurain lähetyksessä erityisesti tamilinkielisen kirjallisuuden käyttöä ja kirjoitti myös itse latinaksi tamilin kirja- ja puhekielen kieliopit. Hänen mukautumismenetelmäänsä kuului esiintyä tamilinkielisellä nimellä ja noudattaa pukeutumisessa ja ravinnossa intialaista elämäntapaa. Vaikeuksia työlle aiheuttivat alueella vaikutusvaltaisen Tanjoren kuninkaan vihamielisyys ja lähetysasemia tuhonneet muslimit.
Kuluneiden vuosisatojen aikana katolisia lähetystyöntekijöitä on saapunut Intiaan yhteensä 12 Euroopan maasta. Intiassa on toiminut noin 40 sääntökuntaa, muiden muassa jesuiitat, kapusiinit ja karmeliitat. Nunnajärjestöistä mainittakoon erikseen karmeliitat, Ristin tyttäret ja Pyhän sydämen seura. Nämä ovat vuosisatojen kuluessa perustaneet useita kouluja, pappisseminaareja, yliopistoja ja sairaaloita ja aloittaneet mm. sokeitten ja lepraisten hoidon.
Luterilaisen lähetysajattelun alkuvaiheita
Varhaisella protestanttisella ja erityisesti luterilaisella lähetysajattelulla ja sittemmin käytännöllisellä lähetystyöllä on ollut merkittävä yhteys Intiaan. Luterilaisten keskuudessa lähetystyö oli aluksi jäänyt taka-alalle, koska reformaation toteuttaminen ja vakiinnuttaminen vei voimavarat. Martin Luther (1483–1546) ei aikanaan monesta syystä pystynyt suuntautumaan missiologiaan tai edistämään organisoitua ulkolähetystä toisissa maanosissa. Hän koki erityiseksi kutsumuksekseen ja tehtäväkseen reformaation toteuttamisen Saksassa ja lähimaissa, keskittymällä ennen muuta Raamatun kääntämiseen, tulkintaan ja opettamiseen. Näillä on ollut merkittävä vaikutushistoria myös sekä sisä- että ulkolähetystyölle. Lutherin lähetysajattelun keskeiseen sisältöön kuuluvat ennen muuta käsitys luomisesta, evankeliumiin sisältyvä kirkon leviämisvoima, oppi vanhurskaaksi tulemisesta uskon kautta, ja käsitys että Jumala itse evankeliumin avulla rakentaa valtakuntansa kaikkialle maailmaan. Reformaattorin kirkko- ja lähetyskäsityksessä keskeisessä asemassa ovat Kristus ja uskon vanhurskaus, jotka tekevät evankeliumin julistamisen välttämättömäksi; se erottamattomasti kuuluu Lutherin teologiseen struktuuriin. Luther integroi kirkon ja lähetyksen. Koko apostolinen kirkko on sekä lähetetty että lähettävä kirkko. Ei lähetyksen apparaatti sinänsä, vaan evankeliumi on primaaria; evankeliumi saavuttaa ihmiset. Evankeliumin tie kansojen luo, lähetys nousee Raamatusta. Evankeliumia on julistettava sekä juutalaisille että muille kansoille. Tästä avautuu lähetysuniversalismi, jossa reformaation kotirintama ja lähetyksen ulkorintama pidetään yhdessä. Molemmilla on lähtökohtana Kristus. Molemmilla suunnilla on toimittava. Niille yhteistä on lähettäminen pitäen esillä evankeliumia. Luther myös vahvisti kirkon ja lähetyksen evankeliumikeskeistä luonnetta ilmaisemalla, että liikkeelle panevana voimana ovat Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kokonaisuuteen kuuluvat virat, armolahjat, palvelutehtävät ja johtaminen. Jumalan lähetyksellä evankeliumin kautta on myös inhimillinen ulottuvuus. Luther kehitti näkemyksensä kirkosta ja lähetyksestä perustaen sen Raamattuun, josta lukija löytää kuvauksen kirkon ensimmäisestä suuresta lähetyskaudesta. Esillä on välttämätön hierarkia: ensin kolmiyhteisen Jumalan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen työ, sitten sana ja sakramentit ja viimeisenä ja välttämättömänä ihminen työtoverina. Vaikka Luther ei siis käynnistänyt todellista ulkolähetystyötä, vaan kirkon reformaation, ei tätä voi pitää lähetystyöstä täysin erillään olevana toimintana.
Lutherin ja luterilaisen ortodoksian ajan käsitykset kirkon lähetystehtävästä olivat reformaation jälkeisenä aikana teologisissa keskusteluissa varsin paljon esillä. Luther esimerkiksi esitti kritiikkiä katolisen kirkon ristiretkiä kohtaan ja sen sijaan painotti, että turkkilaisille olisi ennen muuta pitänyt julistaa evankeliumia. Lutherin kirkkokäsityksellä ja opetuksella kristittyjen hengellisestä pappeudesta on ollut välillinen vaikutus lähetystyöhön. Julistuksen on tapahduttava kunkin kansan omalla kielellä. Lähetystyön on oltava vapaa pakkokeinoista ja poliittisista tavoitteista. Eri kutsumuksissa omalla paikallaan kristitty toimii evankeliumin todistajana ja tämän merkitys vielä painottuu siellä, missä kristitty toimii toisten uskontojen kannattajien keskuudessa. Kun jokaisessa saarnassa on kysymys Jumalan taistelusta epäjumalanpalvelusta (Abgötterei) vastaan, siinä on silloin esillä lähetysmotiivi. On huomattava, että islam ei merkitse Lutherilla antikristusta. Luther käänsi saksaksi mm. Riccoldo da Monte Crocen (1242–1320) islamia käsitelleen teoksen Confutatio Alcoran. Juutalaisten suhteen perimmäisenä tarkoituksena Lutherilla oli saada evankeliumi julistetuksi myös heille.
Luterilaisen puhdasoppisuuden aikana uskonpuhdistuksen opetusten kanonisoiminen ja taistelu opillisen puhtauden puolesta korostui. Esim. Philipp Nicolai (1556–1608), joka lukeutui lähinnä reformiortodokseihin, piti pakanuutta synnin seurauksena ja Saatanan viekkauteen perustuvana asiana. Näin ollen Saatana pitää kansoja pakanuuden avulla hallinnassaan. Pakanoilla on kuitenkin jäljellä luonnollista jumalatuntemusta ja siksi siinä on liittymäkohtia lähetystyölle. Lähetystehtävä sisältyy kirkon olemukseen, sillä saarnavirka on apostolaatin jatkoa. Pakanuus poistuu Jumalan sanan vaikutuksesta varsin pian, koska, kuten uskottiin, maailmanloppu olisi lähellä. Lähetystyö kuului hallitsijan velvollisuuksiin, koska tämä oli summus episcopus. Näin painotetun regimenttiopin mukaan maallisella esivallalla on merkittävä osuus kirkon elämässä, ja teologit toimivat oppia koskevissa kysymyksissä hallitsijan neuvonantajina.
Tuohon aikana roomalaiskatolinen kirkko esitti kritiikkiä luterilaista kirkkoa kohtaan myös siinä, että luterilaisilta puuttui lähetystyö. Sen tähden se ollut lainkaan oikea kirkko. Tuolloin muutamat luterilaisen ortodoksian kannattajat olivat sitä mieltä, että apostolit oli aikanaan kutsuttu ja lähetetty koko maailmaa varten, eikä tämä kutsumus koskisi enää tulevia aikoja. Papilla oli kutsumus opetustehtävään ainoastaan omalla maantieteellisellä toimialueellaan, ei sen ulkopuolella. Esimerkiksi Johann Gerhard (1582–1637) käsitti, että lähetystehtävä oli saatettu loppuun apostolisena aikana. Hänen mielestään oikean kirkon tuntomerkki oli opin puhtaus ei niinkään kirkon leviäminen. Kuitenkin esimerkiksi Christian Scriver (1629–1693), joka lukeutui luterilaisen ortodoksian piirissä kirkollisiin uudistajiin, korosti ”kristittyjen kansojen” lähetysvelvollisuutta ja valitti lähetystyön puuttumista. Hän toivoi kieliseminaarien perustamista lähetystyön tarpeisiin. Hän ei liittänyt lähetysvelvollisuutta siirtomaahallinnon tehtäviin, koska kysymyksessä oli Kristuksen tuntemisen levittäminen.
Pietismin vaikutus käytännöllisen lähetystyön käynnistymiseen kolonialismin aikana Intiassa
Pietismin vaikutuksen nousuun vaikutti ennen muuta Philipp Jakob Spenerin (1635–1705) teos Pia desideria, jonka julkaiseminen vuonna 1675 samalla merkitsi luterilaisen ortodoksian ajan päättymistä. Tämä hallelaisen pietismin ohjelmajulistuksena pidetty teos kirjoitettiin johdannoksi Johann Arndtin (1525–1621) postillan uuteen painokseen. Spener tunsi kiintymystä Arndtin teologiaa kohtaan. Onpa Arndtia myös pidetty reformiortodoksian oppi-isänä. Spener puolestaan kehitti lähetysajattelua edelleen ja yhdisti eskatologiassaan toivon kirkon uudistumisesta ja juutalaisten sekä pakanoiden kääntymisestä kristityiksi. Hän painotti juutalaislähetystyön välttämättömyyttä ilman pakkokeinoja ja korosti yleensäkin rakkaudentekoja kaikessa lähetystyössä.
Spenerin ja hänen edistämänsä pietismin uudistuspyrkimykset kohtasivat sekä hyväksyntää että jyrkkää vastustusta. Esimerkiksi Ruotsin kuningas Kaarle XI julistuksessaan vuonna 1694 varoitti kansalaisia Saksan yli levinneestä, yhteiskunnalle vaarallisesta harhaopista, joka sisälsi muiden muassa opillisia erehdyksiä, levottomuutta herättäviä uudistuspyrkimyksiä ja Tunnustuskirjojen väheksymistä. Sen sijaan Brandenburg-Preussin vaaliruhtinas Fredrik III katsoi Spenerin uudistuspolitiikan hyvin vastaavan hänen omaa suvaitsevaista uskontopolitiikkaansa. August Hermann Francken (1663–1729) ja Spenerin välinen yhteys vaikutti merkittävästi lähetysajattelun konkretisoitumiseen. Perustamissaan Hallen laitoksissa lähellä Leipzigia universaalit tavoitteet ja lähetysmotiivi sisältyivät erityisesti Collegium orientalen toimintaan: Jumalan siunausta haluttiin levittää myös pakanakansoille.
Spenerin uudistusajattelu levisi myös Tanskaan kuningas Fredrik IV (1671–1730) tietoisuuteen ja hovin keskuuteen. Tuleva kuningas sai jo kotona kuulla lähetystyöstä, sillä hänen äitinsä, joka oli kotoisin Hessenistä ja kuului reformoituun kirkkoon, oli tietoinen hollantilaisten reformoitujen lähetyshankkeista. Fredrik IV vaimon Louisen, joka oli meklenburgilainen prinsessa, kodissa oli pietismi ollut vaikuttavana tekijänä. Tanskassa lähetysnäky sai osakseen toisaalta myönteistä vastakaikua, toisaalta luterilaisen ortodoksian vaikuttamassa kirkon johdossa levottomuutta ja torjuntaa. Näin Trankebarin lähetystyön alku sijoittuu tilanteeseen, jolloin Tanskan kirkollisessa elämässä esiintyi jännitteitä myös pietismin radikalisoitumisen johdosta, mikä oli koettavissa myös kuninkaan ja hovin välisissä suhteissa. Vallitseva käsitys hallitsijan oikeuksista ja velvollisuuksista alamaisten uskonnollista hoitoa koskevissa asioissa toimi kuitenkin virikkeenä lähetystyön aloittamiseen. Vuonna 1705 kuningas päätti lähetystyöntekijöiden kutsumisesta Trankebarissa tehtävää lähetystyötä varten ja näin kuninkaasta tuli tamilien keskuudessa tehtävän ”malabarisen lähetyksen” (die malabarische Mission) perustaja.
Kuninkaan kutsu tavoitti saksalaiset Bartholomäus Ziegenbalgin (1682–1719) ja Heinrich Plütschaun (1677–1746), jotka olivat olleet Hallessa Francken oppilaina. Fredrik IV käskystä Kööpenhaminan piispa erinäisten vaiheiden jälkeen ordinoi heidät 11.11.1705 papeiksi Kööpenhaminassa. Kuninkaan 17.11.1705 antaman vokaatiokirjelmän mukaan heidät määrättiin ryhtymään Intian Trankebarissa lähetyssaarnaajiksi. Työssään heidän oli pitäydyttävä Jumalan sanaan ja Augsburgin tunnustukseen ja pyrittävä käyttäytymään esikuvallisesti. Näin siis tässä alkutilanteessa toimeksiantajana oli Tanskan kuningas eli he olivat kuninkaan lähettejä, Tanskan kirkon piispa ordinoi heidät ja lähtijät käsittivät sisäisesti olevansa Hallen pietismin edustajia siitä huolimatta, että pietismin johtohenkilöt eivät vielä tuolloin olleet mukana Trankebar-työssä. Niinpä Ziegenbalg ja Plütschau nousivat kuninkaallisina tanskalaisina lähetystyöntekijöinä Kööpenhaminassa 29.11.1705 Sophia Hedewig-nimiseen laivaan suuntanaan Tanskan siirtokunta Intian Coromandel-rannikolla, Trankebarissa. Tämä merkkivuosi 1705, jolloin lähtijät ordinoitiin ja lähetettiin Kööpenhaminasta kohti Intiaa, huomioitiin myös vuonna 2005 Tanskassa järjestetyissä kahdessa missiologisessa seminaarissa, joihin tämän kirjoittaja osallistui.
Intiaan lähettämisen ajankohtaa on tarkasteltava myös silloisen siirtomaapolitiikan viitekehyksessä. Roomalaiskatolinen Portugalin kuningas oli saanut paavilta oikeuden vuosina 1514–1616 suojella kristinuskoa Aasiassa. Tämä merkitsi Portugalille privilegiota Intian siirtomaihin ja takasi samalla roomalaiskatoliselle lähetystyölle alueella pitkään yksinoikeuden. Portugalin ja Espanjan rinnalle ilmaantui vähitellen myös protestanttisia siirtomaavaltoja ja samalla Intiaan syntyi lähetystyötä koskeva uusi tilanne. Tuolloin alkoi enenevässä määrin syntyä kauppiaiden ja laivanomistajien perustamia kauppaseuroja, ”kauppakomppanioita”, jotka suuntasivat reittinsä myös Intiaan. Esimerkiksi Englannissa perustettiin East India Company vuonna 1600 ja Hollannin Itä-Intian kauppaseura vuonna 1602. Siirtokuntia turvaamaan pystytettiin myös sotilaille linnakkeita ja varuskuntia. Olojen järjestäminen Intiassa jäi käytännössä itsenäisille kauppaseuroille ja niistä muodostui alueelle merkittävin valtuuksin itse asiassa valtioita valtiossa. Monet kauppaseuroista asettuivat Intian itärannikolle: hollantilaisten kohteina olivat paikkakunnat, kuten Pulicat (1609), Sadras (1647) ja Negapatam (1660). Briteille tulivat Masulipatam (1622), Madras (nyk. Chennai; 1639), Cuddalore (1683) ja Calkutta (nyk. Kolkata; 1689). Ranskalaisten alueena oli Pondicherry (1674). Tanskalaisilla oli kaksi aluetta, jotka ovat keskeisiä lähetyshistoriassa: Trankebar (nyk. Tharangambadi; 1620) ja Serampore (1676). Näistä Ranska oli tuolloin roomalaiskatolinen, muut protestanttisia valtioita. Kauppaseurojen pyrkimyksenä oli ensisijaisesti kaupan harjoittaminen ja voiton hankkiminen, ei protestanttisen kristillisyyden levittäminen. Joitakin siirtomaapappeja kyllä saapui näihin kohteisiin kauppa-asemille, mutta toimiakseen ainoastaan omien kansalaistensa keskuudessa. 1600-luvulla protestanttisilla siirtomaavalloilla ja niiden kauppaseuroilla oli voimakasta keskinäistä kilpailua talouspoliittisista eduista aina 1700-luvulle asti. Siinä tilanteessa niiden intresseissä lähetystyö jäi taka-alalle.
Siirtomaihin suuntautuvasta lähetystyön tarpeesta ja lähetystyöhön liittyvästä problematiikasta käytiin eri tahoilla Euroopassa lisääntyvässä määrin keskustelua protestanttien ja näiden omistamien kauppaseurojen keskuudessa, muun muassa Hollannissa. Englannissa perustettiin jo vuonna 1699 Society for Promoting of Christian Knowledge (SPCK), joka toimi ”kristillisen tietämyksen edistämiseksi” kotimaassa ja ulkomailla. Pian tämän jälkeen vuonna 1701 Englannissa perustettiin myös kristillisen kasvatustoiminnan kehittämiseksi erityisesti siirtomaissa Society for the Propagation of the Gospel in Foreign Parts (SPG), jonka puheenjohtajana toimi Canterburyn arkkipiispa. Se oli Englannin anglikaanisen kirkon ensimmäinen oma työelin, jonka tehtävänä oli paitsi hoitaa kirkollisia tehtäviä brittien keskuudessa ulkomailla myös levittää evankeliumia ei-kristittyjen keskuuteen eri puolilla maailmaa. On kuitenkin huomattava, että Brittiläinen Itä-Intian kauppaseura kielsi lähetystyön omilla alueillaan Intiassa vuoteen 1813 asti. Siirtomaa-ajan kauppaseurojen ja kristillisen lähetystyön intressit näin myös erosivat merkittävästi toisistaan ja kauppaseurojen näkökulmasta lähetystyön läsnäolo suorastaan vaaransi kaupankäynnin ympärillä tapahtuvaa usein epähumaania toimintaa.
Lähetystyö Trankebarissa
Luterilaisen, ja samalla laajemminkin käsitettynä protestanttisen lähetystyön aloittaminen lähes 320 vuotta sitten Intiassa käynnistyi seudulla, missä roomalaiskatolista lähetystyötä oli tehty jo yli 200 vuoden ajan. Monen sadan kilometrin matkalla Chennain molemmin puolin sijaitsevalla Coromandelin rannikolla, jossa myös Trankebar sijaitsee, oli runsaasti roomalaiskatolisia kristittyjä. Luterilaisten lähetystyöntekijöiden oli otettava tämä toiminnassaan huomioon ja samalla selvitettävä itselleen työnsä oikeutus tällä alueella sekä parhaansa mukaan pyrittävä välttämään muiden lähetystyössä tekemiä virheitä. Samalla tulivat myös esiin pietismin vaikuttamien luterilaisten ja roomalaiskatolisen lähetysajattelun väliset eroavuudet ja yhtymäkohdat.
Konkreettisesti luterilainen lähetystyö alkoi Intiassa, kun Ziegenbalg ja Plütschau saapuivat Itä-Intian komppanian laivalla, Sophia Hedewigillä 9. heinäkuuta 1706 Trankebarin rannikolle. Heidän edessään aukeni pinta-alaltaan noin 40 neliökilometrin laajuinen tanskalainen ”vuokrasiirtomaa” (1619–1845). Tarkemmin todettuna paikka sijaitsee nykyisessä Tamil Nadun osavaltiossa, Etelä-Intian itärannalla, rajoittuen Bengalin lahden rantaviivaan. Trankebar oli vaatimaton kalastajakylä, joka tanskalaisen siirtomaatoiminnan johdosta vähitellen kasvoi ja 1700-luvun alussa siellä asui jo noin 30000 asukasta. Väestö oli enemmistöltään tamileja. Alue kuului tamilien bhakti-uskontojen (mm. shaivismi ja vaishnavismi) suojelijoina toimineille Tanjavuren kuninkaille (esimerkiksi Shaji II hallitsi vuosina 1684–1711 ja Serfoji I vuosina 1711–1729), jotka vastustivat intialaisten kääntymistä kristinuskoon. Trankebarisssa eurooppalaisia kohtasi 1700-luvun alussa poliittinen ja taloudellinen epävakaus. Sosio-kulttuurinen kuilu eurooppalaisten ja intialaisten välillä oli hyvin suuri. Tässä kontekstissa Ziegenbalg ja Plütschau kuitenkin aloittivat lähetystyön. Vaikka väestöstä merkittävä osa oli ja on edelleen daliteja, on huomattava, että moderni dalit-liike muotoutui vasta myöhemmin, 1800-luvulla.
Samalla laivalla saapui toiselle työkaudelleen palannut tanskalainen siirtomaapastori Jacob Clementin, mutta hänen tehtävänään oli toimia ainoastaan siirtokunnan asukkaiden keskuudessa. Hänen tanskankielisellä toiminnallaan oli vakiintunut asema ja käytettävissä oma, vuonna 1701 rakennettu Siion-kirkko. Toisin kuin häneen, Trankebarin tanskalaisen kauppakomppanian asettama komendantti asennoitui varsin torjuvasti lähetystyöntekijöihin, Ziegenbalgiin ja Plütschauhun. Esimerkkinä näille koituneista monenlaista vaikeuksista oli heti saavuttaessa tilanne, kun ensimmäistä asuntoa ei heti järjestynyt; lopulta se löytyi kaupungin kaikkein köyhimmästä korttelista, intialaisten orjien ja etnisesti sekoittuneiden keskuudesta. Kauppaseura ei selvästikään pitänyt lähetystyöntekijöiden saapumisesta alueelle. Itse he käsittivät olevansa evankelisen lähetystyön uranuurtajia, mikä antoi heille näkyä ja voimaa.
Ziegenbalg ja Plütschau alkoivat kohta selvittää työmahdollisuuksiaan ja koska Trankebarin varuskunnassa, Dansburgissa, oli 200 eurooppalaista sotilasta ja useimmat näistä saksankielisiä, ja kun tanskalainen varsinainen siirtomaapappi ei osannut saksaa, lähetystyöntekijät alkoivat kotonaan saarnata heille saksaksi, sillä olihan heillä kuninkaan antama vokaatio toimia sananpalvelijoina. Pääpaino toiminnassa tuli vähitellen työlle eri etnisten ryhmien keskuudessa. Sekä Trankebarin kaupungin komendantti että kauppaseura lähettivät palveluksessaan olleita orjia lähetyssaarnaajien opetettaviksi, ja pian heidän kotonaan kokoontui seurakunta, johon kuului sekä saksalaisia että intialaisia. Koettuja vaikeuksia, jotka eivät loppuneet tähän, Ziegenbalg ja Plütschau pitivät lähetystyöhön kuuluvina koettelemuksina ja näkivät haasteellisissa tilanteissa Jumalan johdatuksen ja siunauksen työlleen. Vastustuksen he mielessään kokivat samanlaiseksi, kuin aikanaan apostolit olivat kokeneet, ja jättäytyivät pietismin isien opetuksen mukaisesti luottavasti Jumalan johdatuksen varaan. Hallessa sijainnut Francken perustama orpokoti muodostui jonkinlaiseksi esikuvaksi Trankebar-työlle. Vuonna 1706 he saivat poikkeuksellisella tavalla kasvateiksi pienen määrän lapsia. Jotta nämä eivät olisi joutuneet armottomien pakanallisten mielivaltaisten isäntien omaisuudeksi, lähetystyöntekijät päättivät ostaa heidät köyhiltä vanhemmiltaan. Tällä tavalla parikymmentä poikaa pääsi vastaperustettuun kouluun saamaan kristillistä kasvatusta ja opiskelemaan kieliä, kuten tamilia, saksaa ja portugalia. Pian kaksi koulua oli käynnissä: Ziegenbalgin pitämä tamilinkielinen koulu ja Plütschaun pitämä portugalinkielinen koulu, jossa opetettiin myös tanskaa ja saksaa. Köyhistä oloista tulleille lapsille annettiin koulun puolesta myös ruokaa ja vaatteita. Suunnitelmissa oli kohta myös perustaa koulun rinnalle työpajoja tai laitoksia, jotka tukisivat kristinuskoon kääntyneitä. Kristityiksi tultuaan nämä joutuivat kastien ulkopuolelle, menettivät omaisuutensa ja joutuivat eroon pakanallisista omaisistaan ja ystävistään. Varoja toiminnalle Ziegenbalg ja Plütschau saivat paitsi Tanskan kuninkaalta ja Francken laitoksia tukevilta lähetystyön ystäviltä myös antamalla toisinaan lähetystyöhön osan omasta palkastaan. Alusta asti Ziegenbalgin johdolla käytännössä toteutettiin näkyä kokonaisvaltaisesta lähetyskäsityksestä, jossa keskeistä oli ihmisen eri tarpeiden huomioon ottaminen so. lähimmäisenrakkauden osoittaminen sekä sanoin että teoin.
Ziegenbalg alkoi kohta Trankebariin saavuttuaan opiskella tamilinkieltä Aleppa-nimisen kyläkoulun opettajan ja tulkin johdolla. Kieliopinnoissa hän käytti apunaan myös jesuiitta Henriques Henriquesin (1520–1600) ja jesuiitta Robert de Nobilin kirjoituksia. Kasteopetus aloitettiin eurooppalaisten ottamien orjien ja kohta myös tamilien keskuudessa jo nelisen kuukautta Trankebariin saapumisen jälkeen. Viiden ensimmäisen kasteoppilaan kaste toimitettiin 5.5.1707 siirtokunnan Siion-kirkossa. Pian ilmeni tarve saada sanan ja sakramenttien perustalle muodostuvalle seurakunnalle myös oma kirkkorakennus. Ziegenbalg laski rohkeasti kolmiyhteisen Jumalan nimessä 14.6.1707 peruskiven tulevalle kirkkorakennukselle siitä huolimatta, että hankkeelle ei vielä oltu saatu taloudellista tukea. Kuitenkin nopeasti rakennettu pieni kirkkorakennus vaiheittain valmistui ja vihittiin käyttöön jo 14.8.1707. Se sai nimeksi ”Jerusalem”. Muutaman vuoden päästä valmistui jykevämpi ja suurempi kirkkorakennus, joka voitiin vihkiä käyttöön Fredrik IV syntymäpäivänä 11.10.1718. Tämän kirkon etuseinässä oven yläpuolella on edelleen nähtävissä kuninkaan monogrammi, jonka myös tämän kirjoittaja saattoi vuonna 2007 havaita. Tavoitteena ajan kuluessa oli kirkkorakennuksen lisäksi saada muodostumaan paikallisesta väestöstä itsenäinen Intian luterilainen kirkko. Tähän haluttiin päästä toimimalla ekumeenisessa avoimuudessa ja ottamalla huomioon Intiassa toimivat muut kristityt, joita olivat jesuiitat, tuomaskristityt ja brittiläinen Society for Promoting of Christian Knowledge (SPCK). Näin Trankebarissa haluttiin välttää rajoittumasta vain tanskalaiseksi kansalliseksi työksi.
Fredrik IV pyrki luterilaisena hallitsijana ajan tavan mukaan täyttämään velvollisuutensa alamaisiaan kohtaan lähettämällä lähetystyöntekijöitä Trankebariin. Tämä lähetystyö muodostui pian ekumeeniseksi, kun se tuli yhteyksiin saksalaisen Hallen pietismin kanssa. Tuon ajan pietistiset johtajat eivät kuitenkaan kannattaneet protestanttisten kirkkojen yhdistymistä tarkoittavia unionipyrkimyksiä. Kuitenkin esim. Preussin hovissa näitä pyrkimyksiä kannatettiin. Ajalle oli tyypillistä keskustelu toisaalta unionista ja toisaalta pitäytymisestä luterilaiseen tunnustukseen, jolloin pietismin johtajat pitivät Lutheria auktoriteettinaan eivätkä halunneet poiketa luterilaisesta tunnustuksesta. Ziegenbalg itse kannatti käytännöllistä ekumeenista yhteistyötä. Trankebarin työn kannattajia taloudellisessa ja hengellisessä mielessä oli Tanskassa, Saksassa, Englannissa ja Hollannissa. Lähetystyössä tarvittiin koko kristikunnan yhteisiä ponnistuksia. Ziegenbalg pyrki kosketuksiin Intian tuomaskristittyjen kanssa ja toisaalla kriittisesti arvioi aikansa roomalaiskatolisen kirkon tekemää lähetystyötä. Hänen mielestään oli tarpeetonta tuoda Intiaan Euroopan teologisia opillisia erimielisyyksiä, koska Intian konteksti poikkesi merkittävästi eurooppalaisesta, ja se tuli lähetystyössä myös ottaa huomioon. Ekumeeninen tuki lähetystyölle oli luonteeltaan käytännöllistä eikä se vaikuttanut Trankebarin työn tunnustukselliseen luterilaiseen peruslinjaan.
Välit Trankebarin tanskalaiseen komendanttiin vaihtelivat vuosien varrella, mutta lopulta monet ilmenneet ristiriidat huipentuivat siihen, että komendantin toimesta Ziegenbalg joutui neljäksi kuukaudeksi (19.11.1708–26.3.1709) vankeuteen Dansburgin linnoitukseen. Vankeusaikanaan hän teki kirjallisia töitä kirjoittaen muun muassa kirjan ”Der gottesgefällige Lehrstand”. Siinä hän ensin kuvaa siihenastista omaa elämäänsä, matkaa Trankebariin, toimintaa Trankebarissa ja sitten suuntaa kirjan varsinaisen sisällön opettajille, saarnaajille ja teologianopiskelijoille Saksassa ja Tanskassa. Teos antaa selkeän käsityksen Ziegenbalgin hengellisestä elämästä. Muutamien uusien työtovereiden tulo Trankebariin rohkaisi Ziegenbalgia ja Plutschauta, ja Fredrik IV ja Hallen ystäväpiiri antoivat työlle edelleen taloudellista ja myös hengellistä tukea. Uutiset Trankebarissa ja lähialueilla tehdystä lähetystyöstä levisivät Euroopassa ja lähetystyöntekijöiden kirjeet tulivat tunnetuiksi Amerikassa saakka. Kolmen vuoden kuluttua vuonna 1710 Plütschau palasi pysyvästi Eurooppaan ja omalta osaltaan edisti lähetyksen asiaa Euroopassa monien merkittävien tapaamisien yhteydessä. Hallessa Francke toimitti vuodesta 1713 alkaen Hallesche Berichte -nimistä julkaisua, joka oli ylipäänsä ensimmäinen lähetystyötä käsittelevä aikakauslehti. Siinä julkaistiin lähetystyöntekijöiden kirjeitä ja kerrottiin toiminnasta Trankebarissa. Tarnkebarin lähetystyön johto pysyi kuitenkin Kööpenhaminassa. Kuninkaan määräyksestä 10.12.1714 Kööpenhaminaan oli perustettu erityinen kollegio toimimaan lähetystyön johtoelimenä. Vuonna 1715 kuningas myös määräsi, että kaikissa Tanskan kirkoissa oli rukoiltava lähetystyön puolesta; tällöin rukoiltiin erityisesti lähetystyön puolesta Intiassa ja Ruijassa. Myös Ziegenbalg pyrki herättämään kiinnostusta lähetystyötä kohtaan Euroopassa olemalla yhteydessä moniin yliopistoihin ja kehotti professoreita selvittämään opiskelijoille kristityille kuuluvaa lähetysvelvollisuutta. Tähän tarkoitukseen hän kirjoitti traktaatin Das verdammliche Heidenthum painottamalla siinä pakanuuden kirouksenalaisuutta ja osoittamalla pakanoiden kääntymisen välttämättömyyden ja myös mahdollisuuden kääntymiseen kristityksi. Yhdessä Plütschaun kanssa hän kirjoitti monille lähetystyön ystäville eri maihin vetoomuksen, jossa viitattiin jo apostolisella seurakunnalla olleen intoa lähetystyön tekemiseen. Tällöin Trankebarissa silloinen pieni seurakunta haluttiin nähdä lähtökohtana tulevalle suurelle ja laajenevalle työlle Intiassa.
Ziegenbalg teki alusta alkaen mittavaa kirjallista ja tieteellistä työtä. Hän piti tavoitteenaan julkaista tamilin sanakirja ja kääntää Raamattu tamilinkielelle. Perehtyessään syvällisesti intialaisiin uskonnollisiin käsityksiin hän piti tärkeänä asettaa Intian vanhojen opettajien käsitykset kristittyjen pyhien tekstien rinnalle. Hän otaksui, että intialaisissa pyhissä kirjoituksissa oli runsaasti analogioita kristinuskolle. Hän myös huomasi pian, että Euroopassa ei syvemmin tunnettu Intian uskonnollisuutta. Omalla tämän alan työskentelyllään hän samalla pyrki edistämään lähetystyötä intialaisessa kontekstissa. Hallen pietismistä saadut vaikutteet ohjasivat Ziegenbalgin lähetysteologian muodostumista, joka ei kuitenkaan ollut mitenkään selväpiirteistä. Hänen käsityksensä ympäröivästä ”pakanuudesta” ei ollut yksiselitteinen, koska monenlainen kiinnostus paikallisten ihmisten elämää ja uskonnollisia käsityksiä kohtaan koko ajan avarsi hänen tietämystään. Uskontotieteellinen tutkimus kuului Ziegenbalgin mielestä selvästi hänen kutsumukseensa lähetystyöntekijänä. Hyvää perehtymistä intialaiseen kirjallisuuteen osoittavat Ziegenbalgin teokset vuodelta 1708: Bibliotheca Malabarica, Malabarische Sittenlehre, Malabarische Moralia ja Weltliche Gerechtigkeit. Tunnetuin hänen uskontotieteellinen teoksensa on vuodelta 1713: Genealogie der malabarischen Götter. Ziegenbalg kävi myös Intian hindulaisen oppineiston kanssa varsin laajaa kirjeenvaihtoa, jossa käsiteltiin uskontotieteellistä problematiikkaa. Tämän kirjeenvaihdon perusteella hän sitten kirjoitti Genealogia-teoksensa. Siinä hän kuvaa intialaisten jumaluuksien alkuperää, niiden keskinäisiä suhteita, jumalien temppeleitä ja uhri- sekä juhlamenoja. Erityistä huomiota hän tällöin kiinnittää korkeimpaan olentoon, jonka nimenä on Barabaravastu (Ens supremum, Ens entium). Tätä olentoa intialaiset käsittävät lopulta palvelevansa, vaikka jumalolentoja on suuri määrä, jopa 330 miljoonaa; tämä on todettavissa alempien jumalolentojen kuninkaan Indran salissa (Audienz-Saal). Intian uskonnollista ajattelua Ziegenbalg kuvaa laajasti myös teoksissaan Bibliotheca Malabarica (1708) ja Malabarisches Heidenthum (1711).
Teoksissaan Ziegenbalg kuvaa usein pakanuuden olevan sokeutta, jonka vallitessa pakanat eivät voi käsittää, että heidän jumalansa ovat ”valhejumalia” – näin pakanuus merkitsee erityisesti tietämättömyyttä. Siitä johtuen pakanat eivät tiedä, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, vaikka Jumalan kuvan kaltaisuus onkin menetetty lankeemuksen seurauksena. Tästä myös seuraa, ja osin köyhyydestään johtuen, pakanat saattavat myydä lapsia orjiksi ja moniavioisuus, lapsiavioliitto, haureus, juoppous ja varastaminen ovat yleisiä. Vaikka pakanat tuntevat sanan synti, synnintunto on hämärtynyt. Ziegenbalg viittaa tässä yhteydessä jakeisiin Room. 1:21–23. Pakanuus merkitsee Ziegenbalgin ajattelussa vääristynyttä uskonnollisuutta ja siitä seuraavaa turmelusta. Siksi epäjumalat on kukistettava, että tilalle voisi syntyä uutta elämää. Lähetystyöntekijät ovat pakanuuden keskellä ”saatanallisten valtojen” kanssa tekemisissä. Epäjumalien palveleminen on ”Saatanan orjuutta”. Tästä kaikesta huolimatta Ziegenbalgin mielestä pakanoiden uskonnollisissa käsityksissä oli jälkiä Jumalan yleisestä ilmoituksesta ja nämä jäljet saattoivat toimia liittymäkohtina lähetystyölle ja myös analogioina kristilliselle julistukselle. Tällöin arvostettavaa siinä on esiintyvä aavistus yhdestä korkeimmasta olennosta, josta kaikki on lähtöisin ja johon kaikki jälleen palaa. Sama asia esiintyy Aristoteleen filosofiassa tosi olevaisena (ens entium). Myös pakanoiden käsitys tulevasta elämästä on selvä analogia kristinuskolle. Lisäksi kauniit luonnon elämää koskevat kertomukset ja niissä olevat moraaliset ohjeet viittaavat Jumalan yleiseen ilmoitukseen. Lähetystyön aloittaminen tässä tilanteessa Ziegenbalgin mielestä merkitsi, että ”pakanain ajat” olivat käsillä ja ”armon aika”, jolloin Jumala kutsuu pakanoita parannukseen, oli parhaillaan menossa. Nyt Intian kasat saattoivat kuulla tiedon ”oikeasta vedasta” (pyhästä tiedosta) ja vapautua pakanuuden vallasta.
Ziegenbalg oli todella ahkera tutkija ja kirjoittaja. Vuonna 1708 häneltä valmistui teos Bibliotheca Malabarica, joka esitteli muun muassa intialaista kirjallisuutta. Tähän hän kohta liitti intialaisten uskonnollisia ja moraalisia käsityksiä koskevia arvioita. Uuden testamentin kääntämisen tamiliksi hän aloitti vuonna 1708 ja kuudessa vuodessa valmistunut käännös painettiin vuonna 1714. Tamilin sanakirjaa ja tamilin kielioppia hän oli alkanut valmistella pian Trankebariin saapumisen jälkeen. Jo neljän vuoden päästä sinä oli koossa 40000 sanaa ja sanontaa. Kielioppi Grammatica Damulica valmistui vuonna 1717 ja painettiin seuraavana vuonna Hallessa. Sanakirja täydentyi jatkuvasti ja Ziegenbalgin seuraajat veivät työtä eteenpäin; hänen keräämänsä sanasto on nykyäänkin käytössä. Ziegenbalgin seuraajat käänsivät aikanaan koko Raamatun. Itse hän opiskeli jatkuvasti tamilinkielistä kirjallisuutta ja käänsi sitä saksaksi. Kirjallisuustyö edellytti omaa kirjapainoa ja sellainen voitiin rakentaa Hallen laitosten avustamana, kun ensin vuonna 1710 Hallessa oli aloitettu tamilinkielisen kirjaimiston valmistaminen. Hallesta myös saatiin Trankebariin kirjapainon asentajat panemaan hanke käyntiin. Sen sijaan yritys ”paperimyllyn” rakentamiseksi eli laitoksen pystyttäminen paperin valmistamiseksi omiin tarpeisiin ei onnistunut, vaan hanke kaatui teknisiin vaikeuksiin. Ziegenbalgilla oli jatkuvasti mielessä uusia suunnitelmia, joihin liittyi varojen keruuta. Näitä olivat uuden kirkon, koulun, kirjapaino- ja valimorakennuksen, manufaktuurien ja paperitehtaan rakentaminen. Vuosina 1714–1716 näistä ja muista syistä, joita olivat esimerkiksi kuninkaan tapaaminen Kööpenhaminassa ja naimisiinmeno Maria Dorothea Salzmannin kanssa, hän teki matkan Eurooppaan. Paluumatka tapahtui Hollannin ja Englannin kautta; näissä maissa hän tapasi monia keskeisiä Trankebarin lähetyksen tukijoita.
Vuodesta 1715 alkaen kaukana Kööpenhaminassa sijainneen lähetystyön johdon eli lähetyskollegion asenne Trankebarin lähetystä kohtaan muuttui viileäksi. Sen muutamat jäsenet suhtautuivat pidättyvästi Ziegenbalgin suunnitelmiin laajentaa työtä myös muille paikkakunnille Intiassa. Jopa Trakebariin rakennettuja ja suunniteltuja laitoksia jotkut kollegiossa pitivät tuhlauksena. Myös kristillisen lähetystyön oikeutusta alettiin epäillä Tanskassa käydyssä julkisessa keskustelussa ja lähetystyötä vastaan hyökättiin eri syistä. Vastoin kuninkaan tahtoa rahalähetyksiä ei aina toimitettu Trankebariin ja muukin yhteydenpito tyrehtyi lähetyskollegion ja Trankebarin välillä. Osaltaan kysymys oli uusitestamentillisesta apostolisen lähetysihanteen radikaalista tulkinnasta. Sen mukaan lähetystyöntekijöiden tuli toimia suorastaan ilman rahaa ja ulkonaisia varusteita. Euroopasta tuli viedä vain ”jumalallista ja taivaallista”, ja siksi kirkon rakentaminen ja muut ulkonaiset laitokset olivat tarpeettomia sielujen voittamisen rinnalla. Eurooppalaisen kristillisyyden juurruttamista Intiaan haluttiin vastustaa. Kollegio nyt suorastaan tuomitsi tähänastisen lähetystyön Trankebarissa ja sen sijaan vaati työntekijöitä vaeltamaan ”tyhjin käsin” pakanoiden keskuudessa.
Tässä tilanteessa merkittäväksi avuksi muodostuivat Englannista Trankebariin lähetetyt lahjoitusvarat, joita SPCK-seura antoi lähetystyölle. Ziegenbalg oli matkallaan Eurooppaan tavannut Englannissa myös kuningas Yrjön, joka oli toivonut saavansa jatkuvasti tietoja lähetystyöstä ja luvannut sille tukensa. Muuttuneet olosuhteet, osin Kööpenhaminassa lähetyskollegion Trankebar-työtä kohtaan esittämä kielteinen arvostelu, ja muu tuen puute lähetystyölle johtivat lopulta Ziegenbalgin masentumiseen, sairastumiseen ja lopulta, vain 36-vuotiaana 23.2.1719 kuolemaan. Ziegenbalgin, ja kohta myös hänen jo vuonna 1709 Trankebariin tulleen pitkäaikaisen uuden työtoverin pastori Johann Ernst Gründlerin (1677–1720) kuolema muuttivat merkittävästi koko Trankebarissa toteutettua lähetystyötä. Tieto molempien kuolemasta johti Kööpenhaminassa henkilövaihdoksiin: vuonna 1721 lähetyskollegion sihteeri erotettiin ja häntä kehotettiin poistumaan Kööpenhaminasta. Jo seitsemän kuukautta Ziegenbalgin kuoleman jälkeen Tanskasta Trankebariin saapui kolme uutta lähetystyöntekijää, ja näin lähetystyö jatkui, mutta samalla tanskalais-hallelaisessa lähetystyössä alkoi nyt uusi vaihe. Ziegenbalgin kuolinvuosi 1719 on merkittävä myös siksi, että Hallessa Fnancken laitosten piirissä Trankebarin lähetystyön perustamisvaiheen katsottiin samalla päättyneen. Tuolloin myös luterilaisen ortodoksian ja esivallan suhtautuminen pietismiin muuttui merkittävästi ja muutos tuli vaikuttamaan tulevaan lähetystoimintaan Trankebarissa.
Ziegenbalgin näkemys kääntymyksestä perustui Kristuksen antamaan lähetyskäskyyn tulkittua niin, ettei lähetyssaarnaajia lähetetty käännyttämään kansoja, vaan opettamaan kansoja. Tällöin kääntymyksen vaikuttaa Jumala itse sanansa voimalla. Lähetystyötekijän tehtävä oli ennen muuta palvelutehtävä, jossa oli kysymys ”sielujen johtamisesta Jumalan luo”, ”ihmisten uskoon tulemisesta” ja ”uskon kuuliaisuuden” syntymisestä. Lähetystyöntekijät toimivat Jumalan vainioilla satoa korjaten. Pakanoiden pelastuminen merkitsi pääsyä maailman Vapahtajan yhteyteen, armon ja iäisen elämän osallisuuteen. Ziegenbalg piti lähetystyön tavoitteena evankeliumin ja seurakunnan istuttamista ja juurruttamista pakanuuden maaperään. Syntynyt nuori seurakunta oli ”taimitarha”, jonka hoitaminen oli uskottu lähetystyöntekijöille. Ilmaisua ”seurakunnan istuttaminen” käytti myös Francke. Istuttaminen ilmensi yhteisön, seurakunnan, perustamista ja hoitamista (plantatio ecclesiae). Tätä ilmaisua, olivat aikaisemmin käyttäneet muun muassa pietistit ja lähetystyön puolesta puhuneet Justinianus von Welz (1621–1668) ja Christian Scriver (1629–1693) sekä lähetystyötä ja ”kulttuurikomissiota” suunnitellut Gottfried Wilhelm von Leibniz (1646–1716). Ziegenbalg itse oli selvästi siinä käsityksessä, päinvastoin kuin luterilainen ortodoksia, että ”seurakunnan istuttamisen” aika (ecclesia plantanda) oli parhaillaan menossa. Lähetystyö merkitsi ”armovaltakunnan laajentamista”, ”kristinuskon levittämistä” ja ”Jumalan kunnian kirkastamista”. Yleistä 1800-luvun ilmaisua ”kristillistäminen” (Christianisierung) Ziegenbalgilla ei esiinny. Ziegenbalg painotti, että lähetystehtävä koskee jokaista kristittyä ja kaikkia kansoja, onhan Kristus ne kaikki sovittanut. Kaikkien protestanttisten kirkkojen piti herätä vastuuseen lähetystyöstä. Kysymys oli lopulta taistelusta ”Saatanan vallan kukistamiseksi” ja ”ihmisten vapauttamiseksi” Saatanan vallasta. Lähetystyöntekijät siis taistelivat pimeyden valtoja vastaan pakanoissa turmeltuneen ”Jumalan kuvan uudistamiseksi” (restauratio imaginis Dei ipsa). Se edellytti totuuden sanaa ja ”Jumalan Hengen sadetta.”
Intiassa kristityksi tulemisesta koitui monenlaisia muutoksia, mm. joutumisen kastilaitoksen ulkopuolelle. Kuitenkaan kristittyjen kesken ei enää ollut säätyeroja ja näin ollen kristityt entisistä eri kastitaustoista tulleina saattoivat nyt asua samassa talossa, solmia avioliiton ja aterioida yhdessä. Ympäristönsä hylkimät uudet kristityt joutuivat usein merkittäviin toimeentuloa koskeviin ongelmiin, jotka johtuivat suuresta köyhyydestä ja turvattomuudesta. Monien oli pakko kerjätä leipänsä. Tässä tilanteessa köyhille seurakuntalaisille jaettiin mahdollisuuksien mukaan avustuksia. Avustusten jakaminen herätti Euroopassa myös keskustelua ja kielteistä kritiikkiä, koska avustustoiminnan saatettiin käsittää houkuttelevan ihmisiä kirkkoon. Ziegenbalgin kokonaisvaltaiseen lähetyskäsitykseen kuitenkin kuului, että seurakuntalaisia piti kasvattaa omalla työllä toimeentuleviksi seurakuntalaisiksi. Suunnitelmat, joitten mukaan Hallen esikuvaa seuraten Trankebarissa perustettujen pienimuotoisten laitosten piti poistaa joutilaisuutta ja edistää aineellista kehitystä, eivät kuitenkaan merkittävästi edenneet.
Ziegenbalg tähdensi, että pakanoiden kääntyminen ja kristikunnan uudistuminen oli kokonaan Jumalan antaman siunauksen varassa. Tällöin lähetystyössä rukous ja siinä esirukous olivat tärkeimmät työvälineet. Evankeliumin julistus oli keskeisessä asemassa ja siksi he pitivät itseään ”Jumalan sanan palvelijoina”. Jumalan sanan esillä pitäminen tapahtui monin tavoin. Alkuaikoina Trankebarissa he tarvitsivat avukseen tulkkia, mutta opittuaan tamilinkieltä riittävästi Ziegenbalg alkoi pitää tällä paikallisella kielellä jumalanpalveluksia. Näin seurattiin uskonpuhdistuksen perintöä, jonka mukaan evankeliumia pidettiin esillä kansankielellä. Oman kirkon rakentaminen turvasi vapauden uudelle seurakunnalle. Liikkuva julistustyö tuli jo varhain käytännöksi ja sen mukaisesti maaseudulle tehtiin saarnamatkoja. Työntekijöiden vähälukuisuus ja Trankebarissa aloitettu paikallinen toiminta kuitenkin rajoittivat saarnamatkojen määrää. Jumalanpalveluksen päätyttyä saarnaaja usein meni jonkun seurakuntalaisen kotiin jälkikokoukseen, jonne tuli koulujen oppilaita ja naapureita kuulemaan äskeisen saarnan kertausta, laulamaan ja keskustelemaan. Näin työnäky Trankebarissa oli kokonaisvaltaista: julistustyöhön liittyi opetus- ja kasvatustyötä. Ziegenbalg aloitti opetustyön portugaliksi 6.11.1706 ja tamiliksi 22.1.1707 kouluissa, joita oli pian neljä. Apuopettajina toimi intialaisia ja kauppaseuran palveluksessa olevia. Seurakunnalle tarvittiin koulutettuja työntekijöitä ja tätä silmällä pitäen Ziegenbalg perusti 1716 pienimuotoisen seminaarin. Kasteopetus kesti yleensä yhden vuoden; sen aikana opetettiin Lutherin Vähä katekismusta. Myöhemmin käytössä oli myös Spenerin katekismus ja Francken ja myös muiden kirjoittamia pelastusjärjestystä käsitteleviä kirjoja. Kun vuonna 1718 valmistui suurempi Uusi Jerususalem -kirkko, jäi pieni kirkko kasteopetusta varten katekumeenien käyttöön. Ziegenbalg korosti kasteen merkitystä tapahtumana, joka siirtää ihmisen kristinuskon vaikutuspiiriin ja Kristuksen yhteyteen. Kasteessa ihminen osallistuu Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemiseen. Jumala etsii ja kutsuu ihmistä armovälineiden avulla Kristuksen yhteyteen. Sisäisen tilan muutos näkyi ihmisessä muun muassa vapaissa rukouksissa. Lasten kanssa pidettiin usein polvirukouksia ja heitä ohjattiin rukoilemaan omin sanoin. Lasten ja nuorten johtaminen kristilliseen uskoon vaikutti myös näiden vanhempiin, vaikka vanhemmat monesti olivat kiinni pakanallisissa tavoissa. Jumalanpalvelusten lisäksi Ziegenbalg piti sunnuntaisin ja keskiviikkoisin Lutherin katekismusta käyttäen katekisaatioita eli opetustilaisuuksia. Niissä käsiteltiin äskeisen sunnuntain saarnatekstiä. Vuonna 1715 hän sai valmiiksi virsikirjan, joka sisälsi 48 tamilinkielistä virttä. Julistustilaisuuksissa jaettiin lähetystyöntekijöiden kirjoittamia traktaatteja, joita esim. Ziegenbalg oli vuoteen 1712 mennessä kirjoittanut 38. Lähetystyön tavoite, ihmisen kääntyminen kristityksi, ei voinut olla esimerkiksi voitetun väittelyn tulos, jossa pakanoille osoitetaan näiden erehdykset. Hän tähdensi, että kääntymys tapahtuu ainoastaan evankeliumin julistamisen avulla. Siinä totuus ja rakkaus yhdessä vaikuttavat uskon syntymisen. Trankebarin lähetyksen ohjelmaan kuului myös intialaisten kristittyjen kouluttaminen papeiksi. Ensimmäinen intialainen luterilainen, Aaron nimeltään, ordinoitiin papiksi vuonna 1733. Ensimmäinen naisten ordinaatio tapahtui vasta vuonna 2006.
Yhteenveto
Järjestäytynyt luterilainen lähetystyö maailmalla pääsi alkamaan vasta lähes 200 vuotta Lutherin käynnistämän reformaatio jälkeen. Se suuntautui Aasiaan, Intian kaakkoiselle rannikolle Trankebariin, jossa sijaitsi Tanskan kolonia. Artikelissa on tarkasteltu varhaisen lähetystyön keskeisiä alkuvaiheita Intiassa, vuonna 1706 Trankebarissa alkanutta pietistis-luterilaista lähetystyötä ja Hallen laitosten sekä Tanskan kuningas Fredrik IV osuutta siihen. Ensimmäiset luterlaiset ja samalla protestanttiset lähetystyöntekijät Intiassa olivat saksalaiset Bartholomäus Ziegenbalg ja Heinrich Plütschau. Lähemmin Ziegenbalgin toiminnassa huomiota saa hänen lähetyskäsityksensä muotoutuminen intialaisessa kontekstissa, seurakunnan kasvun vaiheet, suhde viranomaisiin, kirjallinen toiminta ja uskontojen kohtaamisen problematiikka.
Suuntana Trankebar: Pietistis-luterilainen lähetystyö intialaisessa kontekstissa
Anderson-Rajarigam, Sarah (2006). ”Theopathos”: Der Holocaust an den Dalits und die Theodizeefrage.– Zeitschrift für Mission 3/2006, 270–275.
Auvinen, Juha (2006). Luterilainen lähetystyö alkoi 300 vuotta sitten Intiassa. – Lähde 7 (16.6.2006), 2.
Beyreuther, Erich (2006). Bartholemaeus Ziegenbalg: A Biography of the First Protestant Missionary in India 1682–1719. 2nd ed. Chennai: The United Evangelical Lutheran Church in India & The Christian Literature Society.
Boyd, Robin (1994). An Introduction to Indian Christian Theology. New Delhi: ISPCK.
EBH (1977). Es begann in Halle… Missionswissenschaft von Gustav Warneck bis heute. Hrsg. Dieter Dieter & Andreas Feldtkeller. Missionswissenschaftliche Forschungen. Neue Folge Band 5. Erlangen: Verlag der Ev.-Luth. Mission.”
Firth, Cyril Bruce (2005) An Introduction to Indian Church History. The Christian Student’s Library 23. Rev. ed. 2005. Delhi: ISPCK.
Gensichen, Hans-Werner (1967).”Verdammliches Heidentum”: Eine wiederaufgefundene Schrift von Bartholomäus Ziegenbalg. – Evangelische Missions-Zeitschrift 1/1967, 1–10.
Grafe, Hugald (1990). History of Christianity in India: Tamilnadu in the Nineteenth and Twentieth Centuries. Volume IV, Part 2. Bangalore: Church History Association of India.
Hope, Nicholas (1999). German and Scandinavian Protestantism 1700 to 1918. Oxford: Oxford University Press.
Hämeen-Anttila, Jaakko (2005). Islam Intiassa. – Intian kulttuuri. Toim. Asko Parpola, Helsinki: Otava, 145–150.
IBC (2005). It began in Copenhagen: Junctions in 300 years of Indian-Danish Relations in Christian Mission. Ed. George Oommen & Hans Raun Iversen. Delhi: ISPCK.
Iversen, Hans Raun (2005). Junctions in 300 years of Indian-Danish Relations in Christian Mission. – IBC 2005, 3–18.
Iversen & Oommen (2005). Iversen, Hans Raun & Oommen. G. Ed. It began in Copenhagen. Junktions in 300 years of Indian-Danish Relations in Christian Mission. ISPCK: New Delhi.
Jeyaraj, Daniel (1977). Die Wechselwirkung zwischen Kirche und Kultur in der frühen Tranquebar-Mission. EBH 1977, 136–145.
Jeyaraj, Daniel (1996). Inkulturation in Trankebar: Der Beitrag der frühen dänische-halleschen Mission zum Werden einer indisch-einheimischen Kirche (1706–1730). Diss. Missionswissenschaftliche Forschungen Neue Folge 4. Erlangen: Verlag der Ev.-Luth. Mission.
Jeyaraj, Daniel (2005). The First Lutheran Missionary Bartholomäus Ziegenbalg: His Concepts of
Culture and Mission from a Postcolonial Perspective. – Swedish Missiological Themes, Svensk Missions Tidskrift 93 (3/2005), 379–400.
Koivisto, Juhani (2005). Luterilainen lähetystyö alkoi 300 vuotta sitten merimatkalla Intiaan. – Vie Sanoma: Joululehti 2005, 22–23, 32.
Koivisto, Juhani (2006). Luterilainen lähetystyö alkoi 300 vuotta sitten Trankebarissa. – Vie Sanoma: Toukokuu 3/2006, 20–21.
Korpiaho, Matti (2006a). Protestanttista lähetystyötä Intiassa jo 300 vuotta: Tänään sanoma leviää massaviestimissä. – Kirkkomme lähetys – Vår kyrkas mission 2/2006, 35.
Korpiaho, Matti (2006b).”Luterilaisen maailmanlähetyksen merkkipäivää juhlimassa Intiassa”. – Lähde 9 22.9.2006, 8–10.
Korpiaho, Matti (2011). Suomalainen lähetystyö alkoi 150 vuotta sitten Intiassa. – Lähde 18.2.2011, 10.
Kumar, Vijaya (2005). Ecumenical Cooperation of the Missions in Karnataka (India) 1834–1989: A Historical Analysis of the Evangelistic Strategy of the Missions. Delhi: ISPCK.
Lehmann, Arno (1956). Es begann in Tranquebar: Die Geschichte der ersten evangelischen Kirche in Indien. Berlin: Evangelische Verlagsanstalt.
Lehmann, Arno (1959a). Bibliotheca Malabarica: Eine wieder entdeckte Handschrift. – Wissenschaftliche Zeitschrift der Martin-Luther-Universität Halle-Wittenberg: Gesellschafts- und sprachwissenschaftliche Reihe VIII (4–5/1959), 903–906.
Lehmann, Arno (1959b). Alte Indien-Post: Briefe der Maria Dorothea Ziegenbalg geb. Salzmann an A.H. Francke und ihre Verwandten und 4 Briefe A.H. Franckes an sie. – Wissenschaftliche Zeitschrift der Martin-Luther-Universität Halle-Wittenberg: Gesellschafts- und sprachwissenschaftliche Reihe VIII (3/1959), 487–500.
Lehmann, Arno (1960). Der deutsche Anteil an der Dravidologie. – Forschungen und Fortschritte Band 34, Heft 10 (Oktober 1960). Berlin: Akademie-Verlag, 307–309.
Lehmann, Arno (2006). It began at Tranquebar: The Story of the Tranguebar Mission and the Beginnings of Protestant Christianity in India Published to Celebrate the 250th Anniversary of the Landing of the First Protestant Missionaries at Tranquebar in 1706. (1956). Reprinted for the tercentenary (1706-2006), 2nd ed. Chennai: The United Evangelical Lutheran Church in India & The Christian Literature Society.
Lutheran Contribution to the Missio Dei (1984). Lutheran Contribution to the missio Dei. Geneve: The Department of Church Cooperation, Lutheran World Federation.
Lutheran Years in India (2006). 300 Years of Lutheran Ministry in India. – Lutheran World Information 07/2006, 1–7.
Lutherische Beiträge zur missio Die (1982). Lutherische Beiträge zur missio Die: Veröffentlichungen der Luther-Akademie e.V. Ratzeburg. Band 3. Erlangen: Martin Luther -Verlag.
Malkavaara, Mikko (1999). Intialainen dalit-teologia: Vapautuksen teologiaa ja ihmisoikeuskamppailua. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.
Merikallio, Katri (2006). ”Kasvun on hyödytettävä köyhiä”: Suomen Kuvalehden haastattelussa Intian pääministeri Manmohan Singh. – Suomen Kuvalehti 40/2006, 28–44.
Moffett, Samuel Hugh (2004). A History of Christianity in Asia. Volume I: Beginnings to 1500. Maryknoll: Orbis Books.
Moffett, Samuel Hugh (2005). A History of Christianity in Asia. Volume II: 1500 to 1900. Maryknoll: Orbis Books.
Moritzen, Niels-Peter (Hrsg.) (2005). Bartholomäus Ziegenbalg: Der gottgefällige Lehrstand. Eine gekürzte Auswahl seiner Gefängnisschrift. Halle: Franckesche Stiftungen zu Halle.
Mortensen, Viggo (Ed.) (2003).The Role of Mission in the Future of Lutheran Theology. – Occasional Papers 6. Centre for Multireligious Studies. Aarhus: University of Aarhus.
Mundanan, Mathias (2006). Enamoured with India: St. Thomas, Apostel of India. – Voice of St. Thomas 1 (1/2006, July–September 2006), 16–24.
Nørgaard, Anders (1977). Mission und Obrigkeit in Trankebar 1706–1845. – EBH 1977, 146–152.
Nørgaard, Anders (2005). The Mission’s Relationship to the Danes. – IBC 2005, 43–100.
Parpola, Asko (1994). Hindulaisuus. – Kristillinen kasvatus 2/1994, 3–8.
Parpola, Asko (toim.) (2005a). Intian kulttuuri. Helsinki: Otava.
Parpola, Asko (2005b). Kristinusko – Intian kulttuuri. Parpola, Asko (toim.). Helsinki: Otava, 151–156.
Prakash, Surya (2002). Kirche, das Wesensmerkmal der Mission: Eine indische Perspektive. – Zeitschrift für Mission 3/2002, 276–287.
Rajarigam, Devanesan (1961). Christliche Literatur in der Tamilsprache. Berlin: Evangelische Verlagsanstalt.
Riim, Piret (2006). Viron kirkko viettää lähetystyön juhlavuotta. – Kirkkomme lähetys – Vår kyrkas mission 2/2006, 28–29.
Ropponen, Juha (2006). Intialaiset kristityt. – Raamattusunnuntaimateriaali 2006: Ihmisenä etsimässä. Epäilyksiä ja neuvoja. Helsinki: Suomen Pipliaseura, 18–19.
Rytkönen, Jussi (2006). Intialaisen protestanttisen teologian anti länsimaille: Teologia voi olla profeetallista. Timo Vaskon haastattelu. – Kotimaa 11.8.2006, 17.
Saarinen, Riitta & Uuksulainen, Riikka (2006). Kukkana naapurin puutarhassa: Naisen elämää Etelä-Aasiassa. Helsinki: Väestöliitto.
Schlunk, Martin & Peltola, Matti (1973. Kristillisen lähetystyön historia. Helsinki: Suomen Lähetysseura.
Stolle, Volker (1983). Kirche aus allen Völkern: Luther-Texte zur Mission. Ausgewählt und zusammengestellt von Volker Stolle. Erlangen: Verlag der ev.-Luth. Mission.
Taipale, Pentti (1970). Halle ja Trankebar: Pietismin lähetyskäsityksen alkuvaihe. Diss. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Julkaisuja 84. Helsinki.
Tamminen, Tapio & Zenger, Mikko (1998). Moderni Intia: Ristiriitojen suurvalta. Tampere: Vastapaino.
Tiililä, Osmo (1950). Das Luthertum und die Mission. – Welt-Luthertum von heute: Anders Nygren gewidmet 15. November 1950. Hrsg. Yngve Brilioth. Stockholm: Svenska kyrkans diakonistyrelses, 337–349.
Vasko, Timo (1991). Luterilainen lähetyskäsitys – Foundations of Lutheran Mission. Helsinki: Kirjapaja.
Vasko, Timo (2001). Kirkko ja islam: Lähetystyön ja uskontodialogin ongelmakohtia ja mahdollisuuksia. – Lähetysteologinen Aikakauskirja – Journal of Mission Theology 6, 24–45.
Vasko, Timo (2003a). NIME:N vuosikokous ja missiologian tutkijakoulu Magleåssa, Tanskassa, 7.–9.3.2005: Matkaraportti. Helsinki: Kirkon lähetystyön keskus. (Monistettu).
Vasko, Timo (2003b). Luterilaisen maailmanlähetyksen 300-vuotisjuhlaseminaari 29.11.2005 Kööpenhaminassa: Matkaraportti. Helsinki: Kirkon lähetystyön keskus. (Monistettu).
Vasko, Timo (2006a). Luterilainen maailmanlähetys 300 vuotta: Matkaraportti Kaakkois-Intiaan 4.–18.7.2006 suuntautuneelta kokous- ja opintomatkalta. Helsinki: Kirkon lähetystyön keskus. (Monistettu).
Vasko, Timo (2006b). Intian Trankebarissa juhlittiin luterilaisen maailmanlähetyksen merkkivuotta. – Kirkkomme lähetys – Vår kyrkas mission 2/2006, 32–34. https://evl.fi/documents/1327140/39464723/klah2-2006.pdf/36b6c463-823d-61f8-c0bc-32d91e51e566?t=1534234778000 (luettu 26.1.2025)
Vasko, Timo (2006c). Pietistis-luterilaisen lähetystyön alkamisesta Intian Trankebarissa 300 vuotta. – Lähetysteologinen Aikakauskirja – Journal of Mission Theology 8, 8–33.
Vasko, Timo (2025a). Ekumeeninen missio ja uskontoteologia – Kulttuurienvälisen teologian sovelluksia. Sastamala: Sivupolku.
Vasko, Timo (2025b). Nyberg, Matthias 28.3.1714 Vessö – 5.4.1757 Bn.N. im Buschland Saramacca (späteres Saron), Surinam, 43 Jahre alt. henkilökortti. Universität Halle. Unitätsarchiv Dienerblätter. Jg.Haus-Diar.1757, Beil.z.32.Woche, S. 698. Kopio Nybergin henkilökortista Timo Vaskon hallussa.
Warneck, Gustav (1898). Abriss einer Geschichte der protestantischen Missionen von der Reformation bis auf die Gegenwart: Ein Beitrag zur neueren Kirchengeschichte. Berlin: Verlag von Martin Warneck.
Webster, John C. B (1996). The Dalit Christians: A History. New Delhi: ISPCK.
Yesudhason, V. & Jayadhas, R. Isaac (2002). History of Tamil Society and Culture since 1336. Martandam: Nesamony Memorial Christian College.
Öberg, Ingemar (1991). Luther och världsmissionen. Historisk-systematiska studier med särskild hänsyn till bibelutläggningen. Åbo: Åbo Akademi. –
