Odot­ta­mis­ta

”Mik­si et ole jo lähe­tys­työs­sä?” Näin kysyi opis­ke­lu­to­ve­ri­ni olles­sam­me syk­syl­lä 2009 ulko­maan­har­joit­te­lus­sa Etio­pias­sa, olin­han jo nel­jä vuot­ta aiem­min saa­nut aja­tuk­sen läh­te­mi­ses­tä. Meni kui­ten­kin vie­lä vii­si vuot­ta, ennen kuin saa­vuin uudel­leen Etio­pi­aan, ja sii­tä­kin vie­lä rei­lus­ti yli vuo­si, ennen kuin pää­sin aloit­ta­maan var­si­nai­sen työ­ni.

Niin, mik­si täs­sä on tosi­aan kes­tä­nyt näin kau­an? Osa­syy on tie­ten­kin oma hidas luon­teen­laa­tu­ni. Ete­nen mie­luum­min pie­nin aske­lin kuin teen äkki­näi­siä suu­ria elä­män­muu­tok­sia. Sil­ti asioi­den hidas ete­ne­mi­nen on käy­nyt minun­kin her­moil­le­ni. Kesäl­lä 2014 olin val­mis läh­te­mään, mut­ta lupa-asioi­den sel­vit­tä­mi­ses­sä kului­kin vie­lä muu­ta­ma kuu­kausi. Sit­ten odo­tin amha­ran kie­li­kou­lun alka­mis­ta. Kie­lio­pin­to­jen jäl­keen­kään asiat eivät suju­neet niin jou­tui­sas­ti, kuin olin suun­ni­tel­lut: muut­to uuteen kotii­ni vii­väs­tyi, sit­ten työ­to­ve­ri­ni ei pääs­syt pai­kal­le pereh­dyt­tä­mään minua teh­tä­vää­ni. Odo­tin hän­tä viik­ko­tol­kul­la kie­li­tie­teel­lis­tä kir­jal­li­suut­ta lues­kel­len ja poh­din, oli­si­ko syy­tä pala­ta Suo­meen, kun työs­tä ei ker­ran tule yhtään mitään.

Urfuc­he (vas.) ja Eyob pereh­dyt­ti­vät kir­joit­ta­jaa alen kie­len saloi­hin.

Koke­nut lähet­ti­to­ve­ri loh­dut­ti minua ker­to­mal­la, että täl­lai­nen tur­hau­tu­mi­nen on aivan taval­lis­ta uusil­la lähe­teil­lä. Ensin työ­tä ei tah­do löy­tyä, mut­ta sit­ten, kun sii­hen pää­see kiin­ni, sitä on pian aivan riit­tä­miin. Hän oli oikeas­sa.  Maa­lis­kuun lopul­la aloi­tin alen kie­len tut­ki­mi­sen kah­den kie­lia­vus­ta­jan kans­sa ja vapaa-ajan ongel­ma­ni lop­pui­vat ker­ta­hei­tol­la. Kie­li­ma­te­ri­aa­lia ana­ly­soi­des­sa­ni saa­toin hyö­dyn­tää alen kie­les­tä luke­maa­ni kir­jal­li­suut­ta, eli odo­tusai­ka ei ollut sit­ten­kään men­nyt huk­kaan.

Lisäk­si odot­ta­mi­nen on saa­nut minut poh­ti­maan omaa paik­kaa­ni Juma­lan val­ta­kun­nas­sa. Suo­ma­lai­nen yhteis­kun­ta on hyvin suo­ri­tus­kes­kei­nen ja minul­le­kin on tär­ke­ää pääs­tä näyt­tä­mään, mihin pys­tyn ja mitä saan aikaan. Juma­la ei kui­ten­kaan vaa­di suo­ri­tuk­sia ja onnis­tu­mi­sia vaan uskol­li­suut­ta. Onhan pal­jon asioi­ta, joi­hin en edes voi vai­kut­taa. Työ on Juma­lan ja vas­tuu työn tulok­sis­ta kuu­luu myös hänel­le. Olen täy­sin riip­pu­vai­nen hänes­tä. Toi­saal­ta se on kolaus ylpey­del­le­ni, toi­saal­ta vapaut­ta­vaa: minun ei tar­vit­se teh­dä tätä työ­tä omas­sa voi­mas­sa­ni eikä ihmi­sar­vo­ni rii­pu sii­tä, miten hyvin suo­riu­dun teh­tä­vis­tä­ni. Uskol­li­suu­te­ni­kin kans­sa on vähän niin ja näin, mut­ta Juma­la on uskol­li­nen lupauk­sil­leen ja antaa syn­nit anteek­si.

Juma­la on kuul­lut mei­tä oikeal­la het­kel­lä ja tuo­nut avun pelas­tuk­sen päi­vä­nä (2 Kor. 6:2). Nyt on ale-kan­sal­le koit­ta­mas­sa se het­ki, jol­loin he saa­vat kuul­la Juma­lan sanaa omal­la kie­lel­lään. Kos­ket­ta­koon pelas­tuk­sen sano­ma hei­dän­kin sydä­mi­ään.

Kir­joit­ta­ja työs­ken­te­lee raa­ma­tun­kään­nös­työs­sä Etio­pias­sa. Kir­joi­tus on alun perin jul­kais­tu Rau­han Sanas­sa tou­ko­kuus­sa 2016.