Jää­kyl­mää lumi­vet­tä!

Han­ki, han­ki­kan­to, hiu­ta­le, huur­re, kinos, kuu­ran­kuk­ka, los­ka, nie­tos, pak­kas­lu­mi, puu­te­ri­lu­mi, polan­ne, pyry, tuis­ku, rän­tä, soh­jo. Lumeen liit­ty­viä sano­ja on suo­men kie­les­sä vaik­ka kuin­ka pal­jon. Mitä ne kui­ten­kaan mer­kit­se­vät ihmi­sel­le, joka ei lun­ta tun­ne?

Sanat ovat aina kieh­to­neet minua. Pie­ne­nä isä luki minul­le päi­vit­täin ääneen ja nau­tin uppou­tu­mi­ses­ta sano­jen luo­maan maa­il­maan. Loin sano­jen perus­teel­la itsel­le­ni kuvan maa­il­mas­ta. Suu­tuin, jos tari­nas­ta teh­dyn elo­ku­van hah­mot eivät vas­tan­neet todel­li­suut­ta, minun todel­li­suut­ta­ni. Kir­joi­tin lei­ril­lä nel­jä­vuo­ti­aa­na muis­tiin­pa­no­ja kopioi­mal­la kir­jai­mia tau­lul­ta raa­mat­tu­tun­nin aika­na omaan vih­koo­ni. Oikeas­ti aloin kir­joit­ta­maan ensim­mäi­sel­lä luo­kal­la. Ensin tari­noi­ta, sit­ten jopa kir­jan. Hevos­kir­jan tie­ten­kin. Lukios­sa äidin­kie­li oli suo­sik­kiai­nee­ni. Sain ava­ta maa­il­maa sano­jen avul­la. Yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­sis­sa sanat tul­vi­vat pape­ril­le äidin­kie­len essee­ko­kees­sa. Aina oli jotain sanot­ta­vaa.

Me sanoi­tam­me koke­muk­siam­me sano­jen avul­la. Ala­luo­kil­la kir­joit­ta­ma­ni tari­nat sisäl­si­vät sano­ja ja mer­ki­tyk­siä omas­ta sen het­ki­ses­tä koke­mus­maa­il­mas­ta. Huu­taes­sa­ni iltai­sin sän­gys­tä “jää­kyl­mää lumi­vet­tä niin kyl­mää kuin saa” tar­koi­tin halua­va­ni TODELLA kyl­mää vet­tä janoo­ni.

Olin löy­tä­nyt jään, kyl­män ja lumen yhtey­den.

Kom­mu­ni­koi­des­sam­me omal­la äidin­kie­lel­lä niin kir­jal­li­ses­ti kuin suul­li­ses­ti on hel­pom­paa saa­da perim­mäi­nen aja­tus esil­le. Vie­raal­la kie­lel­lä se on aina vai­keam­paa, vaik­ka sitä kuin­ka suju­vas­ti puhui­si­kin. Lumen eri nimien käyt­tä­mi­nen ei tuo­ta saman­lais­ta mie­li­ku­vaa ihmi­sel­le, joka ei tun­ne lun­ta, kuin sel­lai­sel­le, joka on elä­nyt vuo­sit­tain lumi­sis­sa mai­se­mis­sa.

Omal­la äidin­kie­lel­lä, omaan koke­mus­maa­il­maan sopi­vat sanat vai­kut­ta­vat mei­hin syvem­min kuin sanat, joi­ta emme osaa yhdis­tää mihin­kään omas­ta elin­pii­ris­täm­me.

Todel­li­suu­des­sa se, ettei kir­jois­ta teh­ty­jen elo­ku­vien hah­mot vas­tan­neet mie­li­ku­via­ni, joh­tuu mones­ta­kin syys­tä. Ehkä olin aja­tel­lut asian eri taval­la, ehkä olin ymmär­tä­nyt jotain vää­rin. Epäi­len kui­ten­kin, että yksi iso syy on se, että englan­nin­kie­li­ses­tä alku­pe­räis­teok­ses­ta oli tipah­ta­nut mark­ki­noil­le kii­rees­ti teh­dys­sä kään­nök­ses­sä joi­ta­kin tiet­ty­jä sano­jen vivah­tei­ta pois. Jos minul­le puhu­taan los­kas­ta, näen sen mar­ras­kui­sen los­ka­ke­lin edes­sä­ni. Han­ki­kan­to mer­kit­see taas sitä, että aurin­ko pais­taa, han­ki kan­taa ja voin naut­tia hel­mi­kuun kau­neu­des­ta. Mer­ki­tyk­siä, jot­ka vain äidin­kie­le­nään kiel­tä puhu­val­le ovat mer­ki­tyk­sel­li­siä. Mer­ki­ty­se­ro­ja, jot­ka vain yhtei­sö itse ymmär­tää.

Äidin­kie­leen perus­tu­van oppi­mi­sen ja Raa­ma­tun kään­tä­mi­sen hie­nous onkin juu­ri sii­nä, että sii­nä ihmi­sil­le ja yhtei­söil­le luo­daan tilan­ne, jos­sa he todel­la ymmär­tä­vät sano­man. Kään­nös­työs­sä tulee miet­tiä sanan perim­mäis­tä mer­ki­tys­tä, sen läh­tö­koh­taa sekä kään­net­tä­vän kie­len ympä­ris­töä. Äidin­kie­li­ses­sä ope­tuk­ses­sa anne­taan mah­dol­li­suus tut­kia maa­il­maa juu­ri sen kie­len avul­la, jon­ka avul­la havain­to­jaan voi par­hai­ten ilmais­ta. Nii­den havain­to­jen ja sil­lä taval­la opit­tu­jen asioi­den avul­la voin raken­taa parem­paa tule­vai­suut­ta niin itsel­le­ni kuin yhtei­söl­le­ni­kin.

Jot­ta sai­sin sitä jää­kyl­mää lumi­vet­tä­ni, on toi­sen ihmi­sen ymmär­ret­tä­vä sano­je­ni mer­ki­tys. Jot­ta voin todel­la ymmär­tää armon, tar­vit­sen sii­hen sano­ja ja esi­merk­ke­jä, jot­ka sopi­vat koke­mus­maa­il­maa­ni. Ris­tin mer­ki­tys ei auke­ne, jos ei tie­dä, mihin ris­tiä käy­tet­tiin.

Omal­la kie­lel­lä­ni voin pyy­tää jää­kyl­mää lumi­vet­tä ja luot­taa sii­hen, että saan halua­ma­ni. Omal­la kie­lel­lä­ni olen saa­nut oppia käyt­tä­mään sano­ja — olen oppi­nut tar­vit­ta­vat tai­dot tule­vai­suut­ta var­ten. Olen kii­tol­li­nen sii­tä ja toi­von, että jokai­nen sai­si saman mah­dol­li­suu­den.

Kuva ja teks­ti: Mil­ka Myl­ly­nen

Teks­ti on jul­kais­tu 7.2.2019.