Juma­lan käm­me­nel­lä

Nyt jo 13 vuot­ta eläk­keel­lä olleet raa­ma­tun­kään­tä­jät Mar­ja ja Ola­vi Vesa­lai­nen istu­vat olo­huo­neen­sa sini­sis­sä noja­tuo­leis­sa. Kodis­sa val­lit­see levol­li­nen ilma­pii­ri. Sei­nil­lä ja hyl­lyil­lä on valo­ku­via lähei­sis­tä. Suu­ren osan elä­mäs­tään he ovat viet­tä­neet Nepa­lis­sa lho­min­kie­li­sen yhtei­sön paris­sa teh­den raa­ma­tun­kään­nös­työ­tä.

“Se on hir­veän vai­kea kysy­mys, että kuin­ka kau­an olem­me siel­lä olleet”, nau­rah­taa Mar­ja Vesa­lai­nen. He läh­ti­vät Nepa­liin vuon­na 1972, mut­ta sil­loin­kin eri aikaan. Ola­vi mat­ka­si tam­mi­kuus­sa ja Mar­ja läh­ti peräs­sä 11 kuu­kaut­ta myö­hem­min. Vuo­siin 1972–2005 mah­tuu monen­lais­ta. Osan aikaa koko per­he oli Nepa­lis­sa, osit­tain työ­tä teh­tiin Suo­mes­ta käsin ja toi­si­naan Ola­vi oli yksin Nepa­lis­sa. “Täy­tyy ihan päi­vä­kir­jo­jen kans­sa kat­soa, miten nämä vuo­det kului­vat”, Vesa­lai­set nau­rah­ta­vat.

Omaa kut­sua etsi­mäs­sä 

Kun Suo­mes­sa oli voi­ma­kas­ta lähe­tys­he­rä­tys­tä 1960-luvul­la, myös Ola­vi innos­tui. “Juma­la kut­sui, vaik­ka olin kou­lut­tau­tu­nut ihan eri teh­tä­viin”, ker­too fysii­kan mais­te­rin tut­kin­non suo­rit­ta­nut Ola­vi. Ola­vi koki vah­vas­ti Wyclif­fen näyn niis­tä kan­sois­ta, joil­la ei vie­lä ole Raa­mat­tua omal­la kie­lel­lään. Niin­pä hänes­tä tuli ensim­mäi­nen suo­ma­lai­nen, joka läh­ti raa­ma­tun­kään­nös­työ­hön Wyclif­fen kaut­ta. Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jät ry perus­tet­tiin nimit­täin vuon­na 1972 toteut­ta­maan samaa näkyä kuin Yhdys­val­lois­sa 1942 alkun­sa saa­nut Wyclif­fe Bible Trans­la­tors.

Mar­ja ker­too olleen­sa kiin­nos­tu­nut lähe­tys­työs­tä, mut­ta etäi­ses­ti. “En edes otta­nut sii­tä sel­vää. Ajat­te­lin, että voi­sin tukea rukouk­sin ja rahal­li­ses­ti. Ajat­te­lin, ettei arka ja epä­var­ma ihmi­nen voi läh­teä”, Mar­ja hymyi­lee. Sai­raan­hoi­ta­jak­si kou­lut­tau­tu­nut Mar­ja oli kui­ten­kin altis ja val­mis läh­te­mään, jos hänel­le paik­ka auke­ai­si. Juma­la yllät­ti ja nuo­rel­le nai­sel­le tun­te­ma­ton ihmi­nen soit­ti kes­ken työ­päi­vän ker­toak­seen, että maa­il­mas­sa oli vie­lä pal­jon ihmi­siä, joil­la ei ole Raa­mat­tua omal­la kie­lel­lään. “Hän piti minul­le hyvän saar­nan, me tapa­sim­me ja hän ker­toi minul­le Wyclif­fen kurs­seis­ta”, nau­rah­taa Mar­ja. Hän ker­too hymyil­len kiin­nos­tu­neen­sa kurs­sil­la aihees­ta — ja kurs­sil­la tapaa­mas­taan Ola­vis­ta.

Sii­nä mis­sä Ola­vil­la oli lähes jo lauk­ku pakat­tu­na Nepa­lia var­ten, jou­tui Mar­ja vie­lä kar­tas­ta kat­so­maan, mis­sä Nepal sijait­see.

Nepal nousi koh­teek­si kir­jal­li­suu­den kaut­ta. Ola­vi oli luke­nut usei­ta kir­jo­ja Suo­men Vapaa­kir­kon lähe­tys­työn­te­ki­jöi­den koke­muk­sis­ta Nepa­lis­ta. “Afrik­kaan en oli­si voi­nut kuvi­tel­la­kaan mene­vä­ni. Nepal vain kolah­ti minuun”, Ola­vi tuu­mai­lee. Kurs­sin jäl­keen molem­mat pala­si­vat Suo­meen. Ola­vin oli tar­koi­tus läh­teä mel­kein heti Nepa­liin, mut­ta läh­tö vii­väs­tyi useas­ta syys­tä. “Se antoi meil­le peli­va­raa ja Juma­la joh­dat­ti asiat näin”, Mar­ja ker­too, “Ola­vi läh­ti tam­mi­kuus­sa 1972 Nepa­liin ja minä sit­ten 11 kuu­kaut­ta myö­hem­min”. Seu­rus­te­lu tapah­tui niin sano­tus­ti ilmas­sa — kir­jei­tä oli koko ajan mat­kal­la molem­piin suun­tiin. Yhden kir­jeen mat­ka kes­ti kak­si viik­koa. Vesa­lai­set meni­vät nai­mi­siin Nepa­lis­sa Mar­jan saa­pu­mi­sen jäl­keen. Sil­loin Ola­vi oli jo aloit­ta­nut työt Nepa­lin vuo­ris­tos­sa asu­vien lho­mien paris­sa.

Vaik­ka Mar­ja oli altis läh­te­mään, oli hän kui­ten­kin epä­var­ma sii­tä, mikä hänen teh­tä­vän­sä oli. Rukouk­ses­sa hän pyy­si Juma­lal­ta vii­saut­ta ja huo­ma­si­kin ole­van­sa välk­ky teh­tä­vis­sään. “Ajat­te­lin rukoil­les­sa­ni, että minus­ta tuli­si sit­ten kau­hean roh­kea, mut­ta olin­kin ihan saman­lai­nen. Sil­ti löy­sin sopi­vat teh­tä­vät itsel­le­ni. En kään­tä­nyt mitään kie­lel­tä toi­sel­le, mut­ta kään­sin lho­min­kie­li­sen teks­tin Nepa­lis­sa käy­te­tyl­le deva­nagri-kir­jai­mis­tol­le”, Mar­ja selit­tää. Mar­jan tek­ni­nen lah­jak­kuus ja tai­to oppia eri­lais­ten, aina vain uudem­pien työ­vä­li­nei­den käyt­tö oli erit­täin tär­keäs­sä roo­lis­sa kään­nös­työs­sä. 

Askeet­tis­ta, mut­ta täy­te­läis­tä elä­mää

Vesa­lais­ten per­heen lap­sis­ta kak­si van­hin­ta syn­tyi Nepa­lis­sa, yksi Filip­pii­neil­lä ja yksi Suo­mes­sa pidem­män koti­maan­jak­son aika­na, mut­ta kaik­ki vart­tui­vat Nepa­lis­sa. Mar­ja ja Ola­vi ehti­vät olla maas­sa ja sopeu­tua itse elä­mään Nepa­lis­sa ennen las­ten syn­ty­mää, min­kä he koki­vat siu­nauk­se­na. Esi­ru­kouk­set oli­vat kan­ta­va voi­ma arjes­sa. “Kyl­lä itku tuli toi­si­naan, mut­ta ihmeen hie­nos­ti meni”, Mar­ja Vesa­lai­nen ker­too. 

“Arki Nepa­lis­sa oli askeet­tis­ta elä­mää län­si­maa­lai­sen sil­min, mut­ta se oli täy­te­läis­tä elä­mää”, Mar­ja selit­tää hymyil­len. “Se ei myös­kään ollut nepa­li­lais­ten elä­mää”, lisää Ola­vi ja ker­too, että heil­lä oli pää­kau­pun­gis­sa vuo­krat­tu­na iso talo isol­le per­heel­le ja apu­lai­nen. Kylään men­nes­sä he vei­vät kau­pun­gis­ta muka­naan rii­sin, soke­rin, kah­vin ja ryy­nit. Kanan­mu­nia pys­tyi toi­si­naan osta­maan. Lihaa sai har­voin, sil­lä lho­mit eivät saa tap­paa, ja sik­si liha oli myös kal­lis­ta. Kos­ka lho­mit asu­vat vuo­ril­la, ei ollut täy­sin tava­ton­ta, että jokin eläin, esi­mer­kik­si leh­mä, kuo­li putoa­mal­la rin­teel­tä alas. Sil­loin haet­tiin polii­si, joka tote­si leh­män kuol­leek­si ja onnet­to­muu­den uhrik­si. Sen jäl­keen lihaa voi­tiin syö­dä. “1970-luvul­la ei kyläs­sä ollut kaup­paa, säh­köä, ves­saa, vesi­pos­tia eikä lää­kä­riä”, Mar­ja selit­tää. Vesa­lai­sil­le oli ker­rot­tu etu­kä­teen, että yleen­sä kaik­kia vaa­le­ai­hoi­sia pide­tään lää­kä­rei­nä, joten Mar­jan sai­raan­hoi­ta­jan kou­lu­tus oli siu­naus. Jos­kus lääk­keis­tä ja hoi­dos­ta mak­set­tiin peru­noil­la, jos­kus jol­la­kin muul­la. Niis­tä sai­kin lai­tet­tua sit­ten mau­kas­ta ruo­kaa. 

Kos­ka tal­vel­la ja sade­kau­del­la lumi ja pil­vi­syys hait­ta­si­vat kul­kua kylään, eivät Vesa­lai­set olleet kos­kaan kesän sade­kau­te­na tai jou­lu­na lho­mien alu­eel­la.

“Se oli lii­an ris­kial­tis­ta, sil­lä jos jotain oli­si tapah­tu­nut, mei­tä ei oli­si voi­tu hakea siel­tä”, Mar­ja ker­too. Sik­si­pä he eivät kos­kaan viet­tä­neet jou­lua lho­mien kans­sa. Kath­man­dun kris­tit­ty­jen jou­lu­juh­las­sa Vesa­lais­ten per­he sai naut­tia pai­kal­li­ses­ta kult­tuu­ris­ta. Jou­lua juh­li­taan jou­lu­päi­vä­nä. Se on kokous, johon kaik­ki kokoon­tu­vat ja saar­na saat­taa käsit­tää Raa­ma­tun kan­nes­ta kan­teen. Kokouk­sen jäl­keen oli yhtei­nen ate­ria. “Se oli run­sas ja iha­na”, Mar­ja muis­te­lee. Astioi­na käy­tet­tiin ruo­hon­kor­rel­la yhdis­tet­ty­jä leh­tiä, jot­ka käy­tön jäl­keen hei­tet­tiin ojaan leh­mien syö­tä­väk­si. Mar­ja Vesa­lai­nen kuvai­lee ate­ri­aa rak­kau­den ate­riak­si.

Jos jotain, niin ihmi­siä Vesa­lai­set kai­paa­vat Nepa­lin ajoil­taan. “Minul­le pai­kal­li­set ihmi­set opet­ti­vat kiel­tä ja tapa­sim­me sen mer­keis­sä, mut­ta kult­tuu­riin kuu­lu­val­la taval­la ihmi­set tuli­vat meil­le myös kotiin koput­ta­mat­ta”, Ola­vi Vesa­lai­nen ker­too. Vie­rail­le kei­tet­tiin tee­tä ja ikku­noi­den suo­ji­na ollei­ta lau­to­ja käy­tet­tiin pöy­ti­nä. Ihmi­set istui­vat hei­dän koto­naan niin kau­an kuin istui­vat — osa jäi kat­se­le­maan per­heen arki­ru­tii­ne­ja. Samal­la hei­dän kans­saan kes­kus­tel­tiin pal­jon. “Me olim­me kuin jul­ki­suu­den hen­ki­löi­tä. Mei­tä kat­sel­tiin”, Mar­ja ker­too ja lisää, ettei se aina hänel­le ollut niin yksin­ker­tais­ta, kun ihmi­set oli­vat niin ute­liai­ta. Suo­meen muu­ton jäl­keen lap­set­kin huo­ma­si­vat, ettei ovi käy enää niin tiu­haan. “Nepa­lis­sa tun­te­mat­to­mat­kin lap­pa­si­vat oves­ta sisään”, Mar­ja nau­rah­taa. Suo­mes­sa kyläi­ly­kult­tuu­ri ei ole saman­lais­ta. Myös tie­tyt maus­teet yhdis­ty­vät mie­les­sä Nepa­liin. Moniin asioi­hin tot­tuu vuo­sien aika­na eikä lopul­ta enää osan­nut valo­ku­va­ta nii­tä muis­tok­si. “Jos nyt meni­si sin­ne, var­mas­ti tun­nis­tai­si ne eri tuok­sut ja hajut”, Ola­vi poh­tii. 

Juma­lan käm­me­nel­lä ei kukaan ole tur­va­ton

Jo alkuai­koi­na Vesa­lai­set sai­vat näh­dä Juma­lan toi­mi­van. Kun he itse eivät olleet maas­sa, julis­ti hei­dän työ­to­ve­rin­sa Dzaa­bu evan­ke­liu­mia kyläs­sä — ja muu­ta­mia ihmi­siä tuli uskoon. “Se kaik­ki oli täyt­tä tot­ta”, Ola­vi tote­aa. Yksi esi­merk­ki Juma­lan toi­min­nas­ta liit­tyi rae­sa­tee­seen. Vesa­lai­set oli­vat koko per­he koto­na pää­kau­pun­gis­sa, kun yhtäk­kiä alkoi kau­hea rae­sa­de. Rakeet huo­les­tut­ti­vat per­heen luo­na vie­raa­na ollut­ta Kirs­ti-tätiä, sil­lä hänel­lä oli lähei­ses­sä kyläs­sä ystä­viä, jot­ka vil­je­li­vät maa­ta. Ennen kuin kukaan aikui­sis­ta ehti teh­dä mitään, neli­vuo­tias Mai­ju Vesa­lai­nen pol­vis­tui soh­van eteen. “Mai­ju tote­si vain, että rukoil­laan Tai­vaan Isäl­tä rei­kää pil­veen sen pel­lon koh­dal­le”, Mar­ja nau­rah­taa. Niin he teki­vät­kin. Seu­raa­van ker­ran kyläs­sä käy­des­sään Kirs­ti oli kysy­nyt kun­nan­joh­ta­jal­ta, oli­ko rae­sa­tees­ta ollut hait­taa. “Kun­nan­joh­ta­ja vaka­voi­tui Kirs­tin ker­toes­sa, että he oli­vat rukoil­leet pil­veen rei­kää”, Mar­ja ker­too, “Joh­ta­ja tote­si, että kylän ympä­ril­lä oli sata­nut rakei­ta, mut­ta hei­dän kyläs­sään vain reu­noil­la oli vähän sata­nut.” Juma­la oli kuul­lut tämän­kin rukouk­sen ja “teh­nyt pil­veen reiän”. 

Sekä Ola­vi että Mar­ja koki­vat jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na haas­ta­vak­si sen, että hei­tä ei hyväk­syt­ty Nepa­lin val­tio­val­lan puo­les­ta.

“Jou­duim­me uusi­maan vii­su­mia jat­ku­vas­ti. Ei oltu sil­lä taval­la hyväk­syt­ty­jä”, Ola­vi poh­dis­ke­lee.

Ensim­mäis­ten vuo­sien jäl­keen heil­lä ei ollut enää pää­syä lho­mien alu­eel­le ja Kath­man­dus­sa­kin asu­mi­nen kat­ke­si tasai­ses­ti vii­su­min uusi­mi­sen takia. 1980-luvul­la, kun per­he jou­tui kuu­kausit­tain uusi­maan vii­su­min Intias­sa, mie­li oli ras­kas. “Ajat­te­lim­me, että men­nään nyt vie­lä. Kon­ta­taan vie­lä, kun sei­nä ei ole vie­lä täy­sin nous­sut pys­tyyn. Kun rahat ja voi­mat lop­pui­vat, emme­kä jak­sa­neet enää men­nä Inti­aan asti, saim­me­kin vii­su­min hel­pos­ti Nepa­lis­ta”, Mar­ja ker­too. Juma­la näyt­ti jäl­leen ker­ran voi­man­sa.

“Kään­nös­työn mer­ki­tyk­sen kui­ten­kin huo­ma­si jo alkuai­koi­na sii­nä, että teks­ti auke­ni taval­li­sil­le ihmi­sil­le”, Ola­vi muis­te­lee. Taval­li­set ihmi­set eivät osan­neet lukea budd­ha­lai­sia pyhiä teks­te­jä ja ne oli­vat­kin aiem­min vain tie­tyn eliit­ti­jou­kon hal­lus­sa. Nyt kään­ne­tyt pät­kät evan­ke­liu­meis­ta oli­vat jo alus­sa sel­lai­sia, että aikai­sem­min sivuun jätet­ty taval­li­nen kan­sa­kin ymmär­si Juma­lan sanan­sa kaut­ta puhu­van heil­le. Nuo teks­tit oli­vat hei­tä var­ten. “Sil­loin he pys­tyi­vät otta­maan Juma­lan sanan todes­ta ja usko­maan”, Ola­vi ker­too. 

Työn­te­ko ei ollut vain kään­tä­mis­tä. Ola­vi sai olla myös ope­tus­lap­seut­ta­mas­sa Dzaa­bua. Pel­käs­tään se, että Dzaa­bus­ta tuli Vesa­lais­ten työ­to­ve­ri, oli rukous­vas­taus. “Se oli vähän kuin joh­ta­ja­lam­paan kou­lut­ta­mis­ta”, Mar­ja hymyi­lee. Dzaa­bu sai yhdes­sä Ola­vin kans­sa työs­ken­nel­les­sään oppia hyvin pal­jon Juma­las­ta ja Raa­ma­tus­ta — tie­toa, mitä hän sit­tem­min pys­tyi opet­ta­maan lho­meil­le. Hän osa­si ker­toa asiat lho­min­kie­lel­lä Ola­vin ensin ker­rot­tua sisäl­lön hänel­le. “Sivus­ta voin sanoa, että se kään­net­ty teks­ti on niin lho­mi­lais­ta”, Mar­ja ihas­te­lee. “Se oli Juma­lan stra­te­gia”, Ola­vi­kin tote­aa.

Sekä Mar­jas­ta että Ola­vis­ta huo­kuu rau­ha. Vaik­ka haas­tei­ta onkin riit­tä­nyt, ovat he saa­neet kul­kea Juma­lan joh­da­tuk­ses­sa. “Jos­kus, kun kat­se­lee mat­kam­me kaik­kia mut­kia, miet­tii oli­si­ko ollut parem­pi odot­taa maan vapau­tu­mis­ta ja 1980-luvun herä­tys­tä ennen työn aloit­ta­mis­ta. Mut­ta tämä oli Juma­lan suun­ni­tel­ma”, poh­tii Ola­vi. Kum­pi­kaan ei halua jos­si­tel­la. Juma­la on joh­dat­ta­nut tiet­tyä pol­kua pit­kin. He ovat saa­neet todis­taa Juma­lan voi­maa ja sitä, mitä Juma­lan rak­kaus on lho­mien kes­kuu­des­sa saa­nut aikaan. 

Ola­vin ja Mar­jan kuu­liai­suus Juma­lal­le oli osa­na sitä, että vuo­ris­tos­sa asu­van lho­mi­kan­san kes­kuu­teen saat­toi syn­tyä seu­ra­kun­ta. Heis­tä jokai­nen on Juma­lan käm­me­nell­lä.

“Juma­la mei­tä kut­suu ja kan­taa voi­mal­laan.

Mil­loin­kaan ei hän hyl­kää, las­ten­sa kans­sa hän on.

Juma­lan käm­me­nel­lä ei kukaan ole tur­va­ton.”

Teks­ti: Mil­ka Myl­ly­nen

Kuvat: Vesa­lais­ten kotial­bu­mi, Mil­ka Myl­ly­nen