Koti­maa­han palaa­jan miet­tei­tä

Pala­sin kak­si vuot­ta sit­ten koti­maa­han Papua-Uudes­ta-Gui­neas­ta pit­kän työ­ru­pea­man jäl­keen. On ollut aikaa kotiu­tua ja myös saa­da etäi­syyt­tä työ­alu­ee­seen. Pal­ve­lin raa­ma­tun­kään­nös­työs­sä ensin tuki­työn­te­ki­jä­nä ope­tus­teh­tä­vis­sä kan­sain­vä­li­ses­sä kou­lus­sa. Myö­hem­min Her­ra kut­sui minut omaan kään­nös­pro­jek­tiin. Ikää minul­la oli sil­loin jo liki 50 vuot­ta, joten kut­su oli yllät­tä­vä ja tais­te­lin aika­ni sen kans­sa. Her­ra kui­ten­kin vah­vis­ti kut­sun­sa monin tavoin, joten pää­dyin syr­jäi­seen vii­dak­ko­ky­lään tam­mi­kuus­sa 2005 ensin kiel­tä ja kult­tuu­ria opet­te­le­maan ja parin vuo­den pääs­tä aloi­tin tii­mi­ni kans­sa kään­nös­työn. Teh­tä­väm­me oli teh­dä mur­re­so­vi­tus saman kie­len pää­mur­teen kään­nök­ses­tä. Murtei­den erot ovat mel­ko suu­ret, ja kun luku­tai­to on siel­lä heik­ko, niin saman kään­nök­sen käyt­tä­mi­nen oli­si ollut lii­an vai­ke­aa.

Saim­me val­miik­si kuusi kir­jaa Uudes­ta tes­ta­men­tis­ta – Luuk­kaan evan­ke­liu­min, Apos­to­lien teot, Filip­pi­läis­kir­jeen, Kolos­sa­lais­kir­jeen,  Tii­tus­kir­jeen ja Jaa­ko­bin kir­jeen. Pidim­me käyt­töön­ot­to­juh­lan kesäl­lä 2016, ja sit­ten toi­mi­tin talo­ni, sanoin lii­kut­ta­vat hyväs­tit ja pala­sin koti­maa­han.

Nangwo­min kylään jäi siis kir­ja, ja myö­hem­min he sai­vat kään­tä­mäm­me kir­jat myös äänit­tei­nä. Eli jota­kin kon­kreet­tis­ta jäi.

SIL-jär­jes­tön työn­te­ki­jöi­nä teim­me pit­kä­jän­tei­sen suun­ni­tel­man pro­jek­tin ete­ne­mi­ses­tä. Pit­kän täh­täi­men tavoi­te oli, että Nangwo­min yhtei­sös­sä Juma­lan Sanaa lue­taan, ja se vai­kut­taa ihmis­ten sydä­mis­sä saa­den aikaan muu­tok­sen sekä yksi­löi­den että koko yhtei­sön elä­mäs­sä. Suun­ni­tel­maa teh­des­sä­ni mie­tin usein, mikä oli­si minun hen­ki­lö­koh­tai­nen tavoit­tee­ni – mil­lai­sen jäl­jen jätän itses­tä­ni?

Kitey­tin toi­vee­ni ja rukouk­se­ni näin: Läh­det­tyä­ni Nangwo­min kylän asuk­kaat muis­ta­vat, että hei­dän kes­kel­lään asui muu­ta­man vuo­den ajan usko­vai­nen, Her­ran mie­len mukai­nen nai­nen. Tavoi­te oli kor­kea, mut­ta se aut­toi minua päi­vit­täin ajat­te­le­maan omaa käy­tös­tä­ni. Mitä teen tänään, jot­ta minut muis­te­taan Juma­lan mie­len mukai­se­na nai­se­na? Mon­ta ker­taa epä­on­nis­tuin, jos­kus ehkä onnis­tuin rea­goi­maan joka­päi­väi­sis­sä tilan­teis­sa Juma­lan mie­len mukai­ses­ti. Usein rukoi­lin, että Her­ra aset­tai­si var­ti­jan huu­lil­le­ni, etten sanoil­la­ni louk­kai­si ketään enkä tuot­tai­si häpe­ää Her­ral­le­ni.

Kir­kois­sa pas­to­ri usein pyy­si seu­ra­kun­ta­lai­sil­ta anteek­si, jos oli vii­kon aika­na vael­luk­sel­laan lou­kan­nut lähim­mäi­si­ään. Opet­te­lin teke­mään saman – se oli yllät­tä­vän vai­ke­aa – ja kum­mas­ti se puh­dis­ti ilma­pii­riä. Anteek­si­pyy­tä­mi­sen ja ‑saa­mi­sen jäl­keen oli help­po puhua Juma­lan Sanaa.

Kai­paan kylä­läi­siä, jois­ta mones­ta tuli lähei­siä ystä­viä. Hil­jat­tain työ­to­ve­ri­ni vie­rai­li alu­eel­la, ja hän soit­ti siel­tä minul­le, ja puhuin myös enti­sen naa­pu­ri­ni kans­sa. Tämä rou­va itki puhe­li­mes­sa sitä, että Joyce meni sin­ne yksin, minä en tul­lut­kaan. Hän oli minul­le lähei­sin ystä­vä alu­eel­la. Puhe­lus­ta jäi hai­kea mie­li. Toi­von tapaa­va­ni mah­dol­li­sim­man mon­ta Tai­vaan kodis­sa. Sanoin moneen ker­taan, että pide­tään kaik­ki huo­li uskos­tam­me, jot­ta näem­me toi­sem­me ker­ran Juma­lan luo­na, jos­sa ei tar­vit­se itkeä läh­töit­ku­ja.

Sei­ja Mei­nan­der

Kir­joit­ta­ja pal­ve­li Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien lähet­tä­mä­nä  Papua-Uudes­sa-Gui­neas­sa ensin kak­si vuot­ta opet­ta­ja­na kan­sain­vä­li­ses­sä kou­lus­sa, sit­ten kään­nös­pro­jek­tis­sa San­daun-maa­kun­nas­sa.

Jul­kais­tu 11/2018