Mitä kuu­luu ystä­vyy­teen?

Olin kevääl­lä afrik­ka­lais­ten ja euroop­pa­lais­ten raa­ma­tun­kään­nös­jär­jes­tö­jen tapaa­mi­ses­sa, jos­sa käsit­te­lim­me yhtä lähe­tys­työn vai­keim­mis­ta aiheis­ta, nimit­täin rahaa. Kol­men päi­vän ajan etsim­me yhdes­sä sekä teo­lo­gi­ses­ti että toi­min­nal­li­ses­ti parem­paa kump­pa­nuut­ta työn rahoit­ta­mi­ses­sa.

Välil­läm­me val­lit­see kris­tit­ty­jen yhteys vel­ji­nä ja sisa­ri­na. Jär­jes­töi­nä teem­me yhteis­työ­tä. Sil­ti suh­tei­tam­me rasit­ta­vat monen­lai­set taa­kat: lähe­tys­työn his­to­rian luo­mat aja­tus­ra­ken­teet ja toi­min­ta­mal­lit, kolo­nia­lis­min jään­teet ja vau­rau­den epä­ta­sa­pai­no.

Ja lisäk­si ovat kult­tuu­rie­rot, joi­den vai­ku­tus­ta yhteis­työ­hön usein aiheet­ta vähek­sym­me. Kult­tuu­rim­me muok­kaa käsi­tys­täm­me yhteis­työs­tä ja talou­del­li­ses­ta vas­tuus­ta. Jokai­nen meis­tä var­mas­ti halu­aa kes­ki­näis­tä yhteyt­tä ja ystä­vyyt­tä, mut­ta mitä ystä­vyys meil­le tar­koit­taa? Mitä sii­hen kuu­luu?

Afrik­ka­lai­set ker­toi­vat pet­ty­neen­sä usein sii­hen, että

”län­si­maa­lai­set kump­pa­nim­me ovat kyl­lä haluk­kai­ta rahoit­ta­maan pro­jek­te­jam­me, mut­ta eivät ole kiin­nos­tu­nei­ta meis­tä ihmi­si­nä, vaik­ka luu­lim­me ole­vam­me ystä­viä.”

Euroop­pa­lai­set sen sijaan ovat koke­neet, että

”afrik­ka­lai­set kump­pa­nim­me vain halusi­vat­kin meil­tä jota­kin, vaik­ka luu­lim­me ole­vam­me ystä­viä.”

Var­sin­kin poh­joi­seu­roop­pa­lai­sis­sa kult­tuu­reis­sa bis­nes ja ystä­vyys pide­tään mie­lel­lään eril­lään. Raha voi pila­ta ystä­vyy­den. Ystä­vyys on aidoin­ta, kun sii­hen ei lii­ty talou­del­li­sia sidok­sia.

Monis­sa afrik­ka­lai­sis­sa kult­tuu­reis­sa ihmis­suh­de, jon­ka suo­men­tai­sim­me ystä­vyy­dek­si sisäl­tää myös talou­del­lis­ta vas­tuu­ta. Bis­nes ilman inhi­mil­lis­tä yhteyt­tä on louk­kaus. Yhteys ilman vas­ta­vuo­rois­ta vas­tuu­ta toi­sen hyvin­voin­nis­ta ei ole ystä­vyyt­tä lain­kaan.

Kuten niin usein kult­tuu­rien­vä­li­sis­sä koh­taa­mi­sis­sa, molem­min­puo­li­nen hyvä aiko­mus voi joh­taa molem­min­puo­li­seen pet­ty­myk­seen. Rat­kai­sut tähän ovat har­voin yksin­ker­tai­sia tai vai­vat­to­mia. Nii­hin kuu­lu­vat yhdes­sä vie­tet­ty aika, halu kuun­nel­la ja ymmär­tää tois­ta, oppia toi­nen toi­sel­ta ja astua ulos oman kult­tuu­rin maa­pe­räl­tä sin­ne, mis­sä omaan sel­käy­ti­meen pint­ty­neet sään­nöt eivät päde. Toi­nen toi­siam­me vas­taan tule­mal­la voim­me hei­jas­taa Kris­tuk­sen rak­kaut­ta ja toteut­taa yhteis­tä teh­tä­vääm­me.

Uskon­pa sitä pait­si, että sama resep­ti toi­mii myös siel­lä, mis­sä kult­tuu­rie­rot ovat pie­nem­piä. Vaik­ka­pa aivan taval­li­ses­sa suo­ma­lai­ses­sa seu­ra­kun­tae­lä­mäs­sä.

Teks­ti: Han­nu Sor­sa­mo, toi­min­nan­joh­ta­ja

Kuva: Lisa Van­den Berg

Kir­joi­tus on jul­kais­tu Suo­men Viik­ko­leh­des­sä 15/2019.