Jeesukseen uskovalle on luvattu Pyhän Hengen voima, erityisesti todistajan tehtävää varten (Apt.1:8). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Jeesuksen seuraajan elämä olisi helppoa.
Paradoksaalisella tavalla uskovan elämä on elämistä kaksoisjännitteessä, jossa toisaalta kuljetaan ristin tietä heikkoudessa, ja toisaalta tämän heikkouden keskellä Jumala on läsnä, antaen Pyhän Henkensä voiman keskelle ihmiselämän vaikeuksia ja kipuja. Paavali kuvaa tätä jännitettä vertauksellaan saviastioissa olevasta aarteesta: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja, mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja.” (2. Kor.4:7–9).
Jo nuorena uskovana pohdiskelin hengellisissä kokouksissa kuulemiani henkilökohtaisia todistuksia, joissa jotkut todistivat hengellisestä elämästään, kuinka kaikki sujuu aina hyvin ja miten he elävät voitokasta elämää. Oma kokemukseni oli paljon arkisempi, enkä ole kulkenut elämässäni jatkuvissa ”siunauksen virroissa”. Paljon olen kuullut myös arkisia todistuksia, joissa puhutaan rehellisesti vaikeuksista ja haasteista Jeesuksen seuraamisen tiellä. Ajoittain olen toki nähnyt Jumalan tekevän asioita, jotka sijoita kategoriaan ”ihmeet”. Jumalan antama sisäinen rauha on ollut minulle aina voimakkain kokemus Herran läsnäolosta elämässäni.
Usein opetetaan, että Jumala käyttää sellaista ihmistä, joka on tyhjentynyt kaikesta omasta voimastaan, jolla ei ole annettavanaan mitään omaa Herralle. Olen koettanut ymmärtää, mitä se tarkoittaa käytännössä, mutta en sitä täysin ymmärrä. Itse en osaa itseäni tehdä heikoksi, mutta tässäkin Jumala varmaan opettaa vaikeuksien kautta. Jotain siitä aavistan tarkastelemalla Paavalin elämänvaiheita.
Paavali sai kokea voiman ja heikkouden yhtäaikaisuutta.
Hän lähti toiselle lähetysmatkalleen Silas-nimisen miehen kanssa. Heidän lähetysmatkastaan kerrotaan Apostolien teoissa 15:36–18:22. Silaksesta sanotaan, että hän oli profeetta ja rohkaisija. ”Juudas ja Silas, jotka hekin olivat profeettoja, puhuivat veljille monin sanoin rohkaisten ja vahvistaen heitä.” (Apt.15:32). Tarvitsemme matkakumppaneiksi rohkaisijoita, jotka voivat muistuttaa meitä Jumalan mahdollisuuksista.
Matkan aikana Paavali näki yöllä näyn, jossa makedonialainen mies kutsui heidät julistamaan evankeliumia Makedoniaan. He lähtivät. Vuosi oli noin 50 jKr. Tuolloin evankeliumi tuli Eurooppaan.
Filippin kaupungissa he kertoivat rukouspaikalla Jeesuksesta. Lyydia-niminen bisnesnainen tuli uskoon. Tälle samalle rukouspaikalle Paavali kumppaneineen tuli useaan otteeseen kertomaan Jeesuksesta.
Ollessaan erään kerran matkalla rukouspaikalle, he ohittivat orjatytön, joka oli jonkinlaisen ennustamisen mahdollistavan hengen vallassa. Tyttö huusi, että nämä miehet ovat korkeimman Jumalan palvelijoita, jotka osoittavat pelastuksen tien. Tätä jatkui monen päivän ajan ja se häiritsi Paavalia. Hän käski henkeä lähtemään tytöstä. Uuden testamentin kreikankielinen alkuteksti sanoo hengestä, että se oli ”pneuma pythoona”, viitaten kreikkalaisten muinaistarujen käärmeeseen, jonka Apollon-jumala kukisti ja näin otti haltuunsa Kreikan Delfoin saaren ennustamisinstituution. Henki antoi naiselle kyvyn ennustaa ja tällä kyvyllä viitattiin Delfoin saaren oraakkeli-instituutioon. Julistettaessa evankeliumia tapahtuu voimien kohtaaminen, pimeyden on väistyttävä. Nainen ei enää kyennyt ennustamaan. Hänen omistajansa suuttuivat, koska Paavali pilasi heidän liiketoimensa.
Paavali ja Silas raahattiin viranomaisten eteen. Heidät heitettiin vankilan perimmäiseen huoneeseen ja lukittiin jalkapuuhun.
Työ Jumalan valtakunnassa johti työntekijänsä pahoinpideltynä ja ruoskittuna likaiseen ja pimeään vankityrmään. Kyse ei ollut voittosaatossa elämisestä.
Yön pimeydessä, epätoivon keskellä Paavali ja Silas olivat valinnan edessä; jäädäkö surkuttelemaan tilaansa, vai valitako luottamuksen tie. Sankan pimeyden keskellä he ottivat ensimmäisen uskon askeleen, he rukoilivat ja lauloivat Jumalalle ylistyslauluja. Psalminkirjoittaja vertaa Jumalan ylistämistä miekkaan. ”Heillä on huulillaan Jumalan ylistys, heillä on kädessään kaksiteräinen miekka.” (Ps.149:6).
Heidän laulaessaan ylistystä Jumalalle, tuli maanjäristys ja vankilarakennus rikkoutui. Vankien kahleet irtosivat. Vanginvartija säikähti, että nyt vangit pakenevat, jonka tähden hän aikoi surmata itsensä. Paavali ja Silas pysäyttivät miehen itsemurha-aikeet, kertoivat hänelle Jeesuksesta ja hän sai tulla uskoon.
Ylistys ei ole taianomainen kaava, jonka avulla elämämme muurit ja kahleet väistämättä sortuvat, tosin joskus niin voi tapahtua. Kuitenkin aina kannattaa ylistää. Se on Jumalan ja uskovan henkilökohtaisen suhteen ilmentymä, jossa vastauksena Jumalan pelastussanomaan ja Raamatun lupauksiin sydämestä nousee kiitos Herralle. Ylistäminen ei ole tekopirteä metodi itsemme tsemppaamiseksi, tai että jollain tavalla suhteessa ylistyksen määrään saisimme samassa suhteessa siunauksia. Ylistys on Jumalan sanan ja lupausten vahvistumista meissä, se on suuntautumista omista mahdollisuuksista Jumalan mahdollisuuksiin, jolloin sisäinen hengellinen näkökykymme avartuu. Amerikkalainen muusikko ja ylistäjä Don Moen laulaa tästä koskettavasti kirjoittamassaan ylistyslaulussa: ”God will make a Way, where there seems to be no way…” (Jumala tekee tien sinne, missä näyttäisi, että ei ole tietä).
Korostan, että ylistys ei ole takuuvarma tae elämän vaikeuksien voittamiseksi ja siunausten saamiseksi, vaan Jumalan todellisuuden vahvistumista meissä. Se on parhaimmillaan näkökulmanvaihdos, jossa epätoivo vaihtuu luottamukseksi siihen, että Jumala on kanssani, tapahtui mitä tapahtui. On Jumalan asia päättää, miten hän meitä auttaa, tai päättääkö hän pitää meitä edelleen ”ristin koulussa”, vaikeissa tilanteissa. On hyvä muistaa, että Raamatussa on paljon Jumalan ylistystä, mutta paljon myös valitusta Herran edessä.
Itse olen kokenut tilanteita, joissa olen ollut selkä seinää vasten. Joskus olen muistanut ylistää ja tukeutua Jumalan sanan lupauksiin. Liian usein olen sen unohtanut. Mutta niissä tilanteissa, joissa olen valinnut rukouksen, ylistyksen ja Jumalan lupauksiin luottamuksen tien, olen havainnut, että vaikean tilanteen jatkuessa sisäisessä maailmassani on tapahtunut muutos, ilo Herrassa on vuodatettu sisimpääni. Joskus sitä on seurannut muutos ulkoisessa maailmassa Herran auttaessa ihmeenomaisesti pois vaikeasta tilanteesta. Monesti olen kyllä jäänyt Paavo Ruotsalaisen tavoin ”murhehuoneeseen”, joka sekin on tärkeä paikka. Pääosin saamani apu on ollut näkökulmanvaihdos, vaikean tilanteen jäädessä vielä ennalleen. Jotain tämänkaltaista aavisteli Vanhan testamentin temppelilaulaja Habakuk. ”Vielä ei viikunapuu ole kukassa, viiniköynnöksissä ei ole rypäleitä, vielä ei oliivipuu kanna hedelmää eikä pelloilla kypsy vilja, vielä ei aitauksessa ole lampaita eikä karjaa tarhassa. Mutta jo nyt minä riemuitsen Herrasta, iloitsen Jumalastani, joka pelastaa.” (Hab.3:17–18).
Teksti: Marko Pihlajamaa
Rukoillaan yhdessä: Kiitos, rakas taivaallinen Isä, siitä, joksi olet minut luonut. Vahvista minua elämässäni, jotta voin auttaa ja rohkaista ympärilläni olevia ihmisiä. Kun elämä on vaikeaa, rukoilen sinun viisauttasi ja armoasi jokaiseen päivään. Tänään rukoilen myös niiden maailman alueiden puolesta, joilla on paljon haasteita, kuten sotaa, vainoa ja nälänhätää, ja joilla raamatunkäännösten tekeminen on vaikeaa. Pidä kääntäjät turvassa ja siunaa heidän kättensä työtä. Aamen.
