Rukous­vas­tauk­sia

Käyn vii­koit­tain musi­soi­mas­sa uzbek­kien hel­lun­tai­seu­ra­kun­nan musiik­ki­ryh­mä­läis­ten kans­sa ja opet­ta­mas­sa heil­le musiik­kia. Vii­me vii­kol­la uzbe­kit puh­ke­si­vat puhu­maan, kuin­ka he oli­vat  rukoil­leet itsel­leen musii­kin­opet­ta­jaa ja kuin­ka ihmeel­li­ses­ti Juma­la oli tuo­nut minut hei­dän luok­sen­sa. He oli­vat voi­mak­kaan kii­tol­li­suu­den val­las­sa. Uzbe­kit sanoi­vat, että he haluai­si­vat osoit­taa kii­tol­li­suut­taan tai pal­ki­ta minut jol­la­kin taval­la. Sanoin, ettei se ole tar­peen, ja näy­tin myö­hem­min uzbe­keil­le koh­dan Luuk­kaan evan­ke­liu­min seit­se­män­nes­tä luvus­ta: Niin myös te, kun olet­te teh­neet kai­ken, mitä tei­dän on käs­ket­ty teh­dä, sano­kaa: ‘Me olem­me ansiot­to­mia pal­ve­li­joi­ta; olem­me teh­neet vain sen, min­kä olim­me vel­vol­li­set teke­mään’. (Luuk. 7:10).

Oli häkel­lyt­tä­vää kuul­la ole­van­sa rukous­vas­taus, jotain mitä kris­ti­tyt uzbe­kit oli­vat Juma­lal­ta pyy­tä­neet ja mitä Juma­la oli heil­le anta­nut. Minä — rukous­vas­taus — ihmeel­lis­tä! Minun näkö­kul­mas­ta­ni olin vain ollut pai­kal­la ja val­mis, kun minul­le ehdo­tet­tiin uzbek­kien musiik­ki­ryh­män aut­ta­mis­ta.

Ensi kuu­le­mal­ta saat­taa jon­kun mie­les­tä kuu­los­taa eri­koi­sel­ta, että minä, lute­ri­lai­nen pap­pi, ope­tan hel­lun­tai­seu­ra­kun­nan musiik­ki­ryh­mää. Eikö suu­ta­rin pitäi­si pysyä les­tis­sään ja jokai­sen omal­la ton­til­laan? Toi­saal­ta olen­han myös musii­kin­opet­ta­ja ja ovat­han kaik­ki kris­ti­tyt saman Isän lap­sia. Mik­sen siis aut­tai­si hei­tä, jos minul­la on sii­hen mah­dol­li­suus. Ja lop­pu­tu­los on se, että saan kuul­la ole­va­ni rukous­vas­taus.

Näin Juma­la toi­mii. Hän näkee mah­dol­li­suuk­sia siel­lä, min­ne en osaa edes kat­soa. Hän antaa vas­tauk­sia rukouk­siin sil­loin, kun en nii­tä itse edes huo­maa. Jos­kus Juma­la vas­taa yksit­täi­siin huo­kauk­siin, jos­kus taas jou­dum­me kol­kut­ta­maan Hänen ove­aan hel­lit­tä­mät­tä. Joi­den­kin asioi­den puo­les­ta rukoi­len pit­kään, eikä mitään vai­ku­ta tapah­tu­van. Toi­saal­ta saan myös kokea suu­ria rukous­vas­tauk­sia sil­loin, kun en ole edes osan­nut rukoil­la asioi­den puo­les­ta.

Usein vas­taus rukouk­seen tulee toi­sen ihmi­sen kaut­ta. Juma­la puhut­te­lee juu­ri oike­aan aikaan ihmis­tä, jol­la on tai joka itse on vas­taus rukouk­siim­me. Tämä saat­taa kui­ten­kin jää­dä ker­to­mat­ta hänel­le, jon­ka teko, tai ken­ties hän itse, on meil­le rukous­vas­taus. Myös sinä voit olla vas­taus jon­kun rukouk­siin — tie­sit­pä sitä tai et.

Myös Hen­ki aut­taa mei­tä, jot­ka olem­me heik­ko­ja. Emme­hän tie­dä, miten mei­dän tuli­si rukoil­la, että rukoi­li­sim­me oikein. Hen­ki itse kui­ten­kin puhuu mei­dän puo­les­tam­me sanat­to­min huo­kauk­sin. Ja hän, joka tut­kii sydä­met, tie­tää mitä Hen­ki tar­koit­taa, sil­lä Hen­ki puhuu Juma­lan tah­don mukai­ses­ti pyhien puo­les­ta. (Room. 8:26–27)

Kir­joit­ta­ja on pap­pi­na Inke­rin kir­kos­sa.

Jul­kais­tu 4/2018