Tosi on!

Opin luke­maan 4‑vuotiaana. Muis­tan edel­leen oival­luk­sen rie­mun, kun kir­jai­met yhdis­tyi­vät sanoik­si, sanat lauseik­si ja lauseet tari­noik­si. 5‑vuotiaana aloin kir­joit­taa. Sii­tä asti olen lei­ki­tel­lyt kie­lel­lä. On iha­naa pyö­ri­tel­lä sano­ja, ihme­tel­lä nii­den sävy­jä ja ilmai­su­voi­maa. Kie­li avaa ja sul­kee ovia, maa­laa mai­se­mia.

Eka­luok­ka­lai­se­na sain lah­jak­si Raa­ma­tun. Ihas­tuin Johan­nek­sen evan­ke­liu­min ja psal­mien kieh­to­vaan kie­leen. En ymmär­tä­nyt pal­jon­kaan, mut­ta luin sil­ti. Mais­te­lin sano­ja ja samal­la tutus­tuin yhä enem­män johon­kin sano­ja syvem­pään. Lukies­sa­ni aloin nimit­täin tun­nis­taa sano­jen takais­ta: maa­il­maa ja Juma­laa, jois­ta sanat ker­toi­vat.

Nyky­ään puhu­taan pal­jon näkö­kul­mis­ta ja koke­muk­sis­ta. Minus­ta­kin on kiin­nos­ta­vaa kuul­la ihmis­ten tari­noi­ta ja aja­tuk­sia. Häm­men­nyn kui­ten­kin aina, kun puhu­taan monis­ta totuuk­sis­ta. Sel­lai­nen irral­li­suus tun­tuu mah­dot­to­mal­ta. On kai ole­mas­sa jotain pysy­väm­pää kuin eri­lai­set sanoi­tuk­set, aal­toi­le­vat tun­teet ja vaih­tu­vat mie­li­pi­teet? Olen­han itse­kin enem­män kuin kuvaus itses­tä­ni tai sin­ne tän­ne lepat­ta­va koke­mus!

Rakas­tan kris­til­li­sen uskon juu­re­vuut­ta: Luo­mis­ta, joka yhdis­tää ihmi­sen pait­si hen­gel­li­seen myös aineel­li­seen todel­li­suu­teen. Van­han Tes­ta­men­tin ker­to­muk­sia sii­tä, miten Juma­la toi­mii ihmis­ten kes­kel­lä, rosoi­ses­sa maa­il­mas­sa. Ihmi­sek­si syn­ty­nyt­tä Juma­laa, joka syö, juo, itkee ja nau­raa. Ris­tin rujout­ta ja haa­vo­jaan näyt­tä­vää Ylös­nous­sut­ta. Pyhää Hen­keä, joka ottaa temp­pe­lik­seen ruu­miil­li­sen ihmi­sen.

Pelas­tus­his­to­ria ker­too Juma­las­ta, joka ei jää kau­niik­si käsit­teik­si, yle­vik­si opeik­si tai monen­lai­sik­si mie­li­pi­teik­si. Jou­lu osuu yti­meen: “Sana tuli lihak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me.” Onko mitään kon­kreet­ti­sem­paa kuin par­ku­va lap­si, joka tar­vit­see muu­ta­kin kuin sano­ja: äidin rin­taa ja syliä, läm­pöä ja kos­ke­tus­ta. Onko mitään todel­li­sem­paa kuin aikaan ja paik­kaan syn­ty­nyt, his­to­ri­aan aset­tu­nut Juma­la?

Toi­si­naan maa­il­ma näyt­tää muut­tu­van mil­joo­nien näkö­kul­mien kaoot­ti­sek­si vir­rak­si. Sil­loin on iha­naa istua kei­nu­tuo­liin, ottaa vie­reen mukil­li­nen tuok­su­vaa tee­tä ja silit­tää syliä läm­mit­tä­vää kis­saa, muis­taa: olen täs­sä, tämä on tot­ta. Kei­nu­tel­les­sa on levol­lis­ta kuun­nel­la myös sitä Sanaa, joka on nuk­ku­nut hei­nil­lä här­kien kau­ka­lon ja ris­til­lä rin­nal­la ryö­vä­rin. Täs­sä samas­sa maa­il­mas­sa.

Han­na-Kai­sa Har­ta­la

Tari­noi­va teo­lo­gi

Sanan säi­lä on pals­ta, jol­la eri­lai­set kir­joit­ta­jat ker­to­vat aja­tuk­si­aan kie­les­tä, kult­tuu­ris­ta, Raa­ma­tus­ta ja lähe­tys­työs­tä. Kir­joit­ta­jien mie­li­pi­tei­den ei vält­tä­mät­tä tar­vit­se edus­taa Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien näke­mys­tä.