Vuo­ris­to­pol­ku­jen evan­ke­lis­ta

Sini­seen kau­lus­pai­taan ja vaa­lei­siin housui­hin pukeu­tu­nut mies ter­veh­tii ja istah­taa val­keal­le soh­val­le. Mies on kotoi­sin lho­mi­ky­läs­tä, mut­ta asuu per­hei­neen kau­pun­gis­sa — lie­kö syy­nä las­ten kou­lun­käyn­ti vai parem­mat työ­mah­dol­li­suu­det. Mies vai­ke­nee het­ken ja alkaa sit­ten ker­toa tari­naan­sa. 

“Olin 14–15-vuotias tei­ni, kun aloin lukea Raa­mat­tua. Olin saa­nut sen jol­ta­kin, ja kos­ka pidin luke­mas­ta­ni, otin kir­jan kotiin. Isä­ni vas­tus­ti sitä, että luin Raa­mat­tua. Hän oikein vai­no­si minua sen takia — joten lope­tin luke­mi­sen. Olles­sa­ni 22-vuo­tias isä­ni sit­ten kuo­li. Vuot­ta myö­hem­min, men­tyä­ni nai­mi­siin otin Raa­ma­tun uudel­leen kätee­ni ja aloin luke­maan sitä. Aluk­si lues­ke­lin sitä nepa­lik­si, mut­ta lho­min­kie­li­sen Uuden tes­ta­men­tin val­mis­tut­tua luin sitä äidin­kie­lel­lä­ni.

Per­hee­ni sai­ras­ti pal­jon. Eri­tyi­ses­ti toi­nen pojis­ta­ni oli erit­täin sai­ras. Äiti­ni­kin kuo­li. Elä­mä oli haas­ta­vaa ja ras­kas­ta. Kult­tuu­riim­me kuu­luu ikä­vien asioi­den sat­tues­sa ja niil­tä suo­jau­tu­mi­seen juma­lien pal­von­ta ja uhrit, mut­ta mikään ei aut­ta­nut. Koko ajan joku oli sai­raa­na. Ei mitään tiet­tyä sai­raut­ta, mut­ta aina oli jotain.

Kun pal­jon sai­ras­tel­lut poi­ka­ni oli kuusi­vuo­tias, muu­tim­me kyläs­tä alem­mak­si laak­soon ja pojat aloit­ti­vat kou­lun­käyn­nin kau­pun­gis­sa. Puo­len vuo­den ajan meil­lä oli talou­del­li­ses­ti erit­täin vai­ke­aa.  Pää­tin läh­teä Qata­riin töi­hin, jot­ta voi­sin elät­tää per­hee­ni parem­min. Asuim­me tuol­loin kir­kon vie­res­sä ja olles­sa­ni Qata­ris­sa per­hee­ni alkoi käy­dä seu­ra­kun­nas­sa. Lap­set oli­vat käy­neet jo aikai­sem­min­kin. Kun pala­sin, sekä vai­mo­ni että lap­se­ni kävi­vät siel­lä jo päi­vit­täin. Minul­le se ei ollut mikään ongel­ma — sehän oli täy­sin mer­ki­tyk­se­tön­tä.

Muu seu­ra­kun­ta roh­kai­si per­het­tä­ni otta­maan minut­kin mukaan. Seu­ra­kun­ta­lai­set itse­kin pyy­si­vät minua mukaan. Lopul­ta joku onnis­tui vakuut­ta­maan minut ja menin mukaan.Menin, mut­ta en koke­nut mitään. Sisäl­lä­ni oli kova tais­te­lu, enkä tien­nyt mik­si. Raha, tai sen vähyys, stres­sa­si minua ja vai­va­si koko ajan. 

Jat­koin seu­ra­kun­nas­sa käy­mis­tä, sil­lä näin sen ilon, min­kä per­hee­ni oli sitä kaut­ta löy­tä­nyt. Ajat­te­lin, että tuo­ta täy­tyy kokeil­la ja rukoi­lin Juma­laa. Sil­loin sain rau­han ja ilon. Sekä rau­ha että ilo ovat olleet minus­sa sii­tä alkaen. Pys­tyin ylis­tä­mään Juma­laa. 

Juma­la kut­sui minut työ­hön­sä ja olen nyky­ään evan­ke­lis­ta — käyn koti­ky­läs­sä­ni ja muis­sa kylis­sä ker­to­mas­sa evan­ke­liu­mia. Lho­mik­si tai nepa­lik­si, kum­pi onkaan kuu­li­jal­le vah­vem­pi kie­li. Tapa­ni evan­ke­lioi­da on ensin tutus­tua ja luo­da suh­tei­ta. Jos ovet aukea­vat, ker­ron Juma­las­ta ja hänen rak­kau­des­taan. Yri­tän siis ensin voit­taa kuu­li­jan sydä­men puo­lel­le­ni ennen kuin jaan sano­ja. Vie­lä ei kukaan ole kään­ty­nyt, mut­ta ihmi­set ovat avoi­mem­pia kuun­te­le­maan. On pal­jon sel­lais­ta, mitä lho­mit tar­vit­se­vat, mut­ta kaik­kein eni­ten he tar­vit­se­vat Jee­sus­ta.

Minul­le suo­tiin mah­dol­li­suus jakaa usko­ni per­hee­ni kans­sa. Rukoi­lem­me nyky­ään yhdes­sä päi­vit­täin. Saim­me yhdes­sä per­hee­nä kokea Juma­lan armon. Eihän se toki talou­del­lis­ta stres­siä pois­ta­nut tai lisän­nyt rahan tuloa, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta sydä­mes­sä­ni val­lit­see ilo ja rau­ha. Luo­tin ja luo­tan edel­leen sii­hen, että Juma­la pitää huo­len. Ilo on suu­rim­pia lah­jo­ja, mitä olen Juma­lal­ta usko­ni kaut­ta saa­nut.”

Ja tuo­ta iloa hän halu­aa jakaa muil­le­kin — vuo­ris­to­pol­ku­ja pit­kin.

Teks­ti ja kuva: Mil­ka Myl­ly­nen