Ystä­vyy­des­tä

Edin­burg­his­sa vuon­na 1910 jär­jes­tet­tyyn maa­il­man­lä­he­tyk­sen kon­fe­rens­siin osal­lis­tui kai­ken kaik­ki­aan 1215 dele­gaat­tia, jois­ta alle kak­si­kym­men­tä edus­ti ei-län­si­mai­sia kirk­ko­ja tai jär­jes­tö­jä. Yhden kon­fe­rens­sin eni­ten huo­mio­ta herät­tä­neis­tä puheen­vuo­rois­ta käyt­ti kui­ten­kin intia­lai­nen pas­to­ri V.S. Aza­riah, joka pai­not­ti, ettei Kris­tuk­sen todel­li­suus tule täy­tey­des­sään esiin kenes­sä­kään yksit­täi­ses­sä ihmi­ses­sä tai yhden kult­tuu­rin kris­ti­tyis­sä. Vas­ta sit­ten, kun eri kult­tuu­rei­ta – ja vuo­den 1910 sanoin, eri rotu­ja – edus­ta­vat kris­ti­tyt teke­vät työ­tä yhdes­sä, pal­vo­vat yhdes­sä ja oppi­vat toi­sil­taan, kaik­ki Kris­tuk­sen rik­kau­det tule­vat ilmi.

Tämän jäl­keen Aza­riah esit­ti kii­tok­siin ver­ho­tun vetoo­muk­sen­sa län­si­mai­sil­le lähe­tys­työn­te­ki­jöil­le (oma kään­nök­se­ni):

Intian Kirk­ko tulee ajas­ta aikaan osoit­ta­maan kii­tol­li­suut­taan lähe­tys­työn­te­ki­jöi­den san­ka­ril­li­suut­ta ja epäit­se­käs­tä vai­van­nä­köä koh­taan. Olet­te anta­neet omas­tan­ne ruok­kiak­sen­ne köy­hät. Olet­te anta­neet ruu­miin­ne pol­tet­ta­vak­si. Pyy­däm­me myös rak­kaut­ta. Anta­kaa meil­le ystä­viä!

Aza­ria­hin sanat lausut­tiin aika­na, jol­loin län­si­mai­sia lähe­tys­työn­te­ki­jöi­tä ja Intian kan­sal­li­sia kris­tit­ty­jä erot­ti sel­keä luok­ka­ra­ja. Ajat ja asen­teet sekä koko lähe­tys­työn ase­tel­ma ovat sen jäl­keen monin tavoin muut­tu­neet, mut­ta Aza­ria­hin huu­to ystä­vyy­des­tä kai­kuu kor­vis­sa­ni edel­leen hyvin ajan­koh­tai­se­na. (Län­si­mai­nen) lähe­tys­työ ei tänään­kään ole itse­riit­toi­suu­den ja ylem­myy­den­tun­non syn­tien ulot­tu­mat­to­mis­sa. Sii­tä löy­dän esi­merk­ke­jä jo pel­käs­tään omia aja­tuk­sia­ni ja omaa toi­min­taa­ni arvioi­mal­la.

Raa­ma­tun­kään­nös­työs­sä on lähes aina kyse yhteis­työs­tä eri­maa­lais­ten ja eri kult­tuu­reis­ta tule­vien ihmis­ten, jär­jes­tö­jen, kirk­ko­jen ja seu­ra­kun­tien kes­ken. Yhteis­työ on tär­keä väli­ne raa­ma­tun­kään­nös­työn tavoit­tei­den saa­vut­ta­mi­sek­si. Mut­ta teem­me­köainoas­taantyö­täyhdes­sä vai olem­me­komyös yhtä?

Jee­sus kut­sui ope­tus­lap­si­aan ystä­vik­seen (Joh. 15:15) ja rukoi­li seu­raa­jien­sa yksey­den puo­les­ta (Joh. 17:21–23). Ystä­vyys ei ole väli­ne mui­den pää­mää­rien saa­vut­ta­mi­seen. Ystä­vyys itses­sään on arvo­kas­ta – niin seu­ra­kun­nan sisäl­lä kuin kirk­ko­kun­ta­ra­jat ylit­täen, niin maan­mies­ten kes­ken kuin kult­tuu­ri- ja kie­li­ra­jo­jen ylit­se.

Lähe­tys­työn­te­ki­jä tai ‑jär­jes­tö voi osa­ta puhua ihmis­ten ja enke­lien kie­lil­lä, pro­fe­toi­da, tun­tea kaik­ki salai­suu­det ja kai­ken tie­don, oma­ta kai­ken uskon, jol­la siir­tää vuo­ria, jakaa kai­ken omai­suu­ten­sa näl­kää näke­vil­le ja antaa polt­taa itsen­sä tules­sa (1. Kor. 13:1–3). Kui­ten­kin sil­tä voi puut­tua rak­kaus. Itse­riit­toi­nen ja ylem­myy­den­tun­toi­nen lähe­tys­työ ei tar­vit­se ketään, kos­ka se tie­tää ja osaa kai­ken parem­min itse.

Ystä­vät sen sijaan tar­vit­se­vat toi­si­aan ja vah­vis­ta­vat toi­si­aan, oppi­vat toi­sil­taan, iloit­se­vat tois­ten­sa onnis­tu­mi­sis­ta. Ehkä täl­lais­ta ystä­vyyt­tä näh­des­sään – Jee­suk­sen rukouk­sen sanoin – maa­il­ma ymmär­tää Isän lähet­tä­neen Kris­tuk­sen ja rakas­ta­neen mei­tä.

Han­nu Sor­sa­mo, Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien toi­min­nan­joh­ta­ja. 

Kir­joi­tus on syk­syn 2018 Sanal­la sanoen ‑leh­den pää­kir­joi­tus.