Pyhästä Dominicuksesta (1170—1221), dominikaanisen sääntökunnan perustajasta, kerrotaan seuraavanlaista tarinaa. Paikallinen piispa pyysi Dominicusta tulemaan kanssaan käännyttämään harhaoppista opettajaa. Piispan suunnitelma oli lähestyä kyseistä harhaoppista kaiken kirkollisen praumeuden ja mahtipontisuuden saattelemana, täysissä piispanpukimissaan. Kenties piispa tahtoi, ei niinkään vakuuttaa harhaoppista kirkon opin oikeudesta, kuin nujertaa hänen vastustelunsa kirkollisen vallan näytöksellä. Dominicus, joka tunnettiin erittäin taitavana teologina ja saarnaajana, oli asiasta eri mieltä: ”Menkäämme sen sijaan nöyryydellä varustettuna ja avojaloin.”
Totuutta on helppo käyttää aseena ja vallankäytön välineenä. Kristityn on länsimaiden pluralistisissa yhteiskunnissa kenties helppo nähdä itsensä totuuden viimeisenä puolustajana, uskollisena sotilaana taistossa valheen valloittamaa maailmaa vastaan. Ja paljon onkin sellaista ympärillä, mikä on valhetta. Siksi lienee helppo ajatella, että meidän tehtävämme on osoittaa oman ymmärryksemme ylivertaisuus, voittaa ja valloittaa siinä toivossa, että lopulta muut ajattelevat niin kuin me.
Mutta meidän vihollisemme ei ole se lähimmäinen, joka on kanssamme eri mieltä emmekä me yksin omista totuutta. Voi olla, että toisella ihmisellä – sillä, jonka maailmankuva on täysin erilainen kuin omamme – on meille jotakin kerrottavaa, jokin näkökulma, joka on jäänyt meiltä piiloon. Tämä näkökulma saattaisi rikastuttaa meidän elämäämme, mutta sen kuuleminen vaatii nöyryyttä ja hyveitä niin kuin pyhä Dominicus ymmärsi. Harvan ihmisen voittaa puolelleen ylimielinen dogmaattisuus.
Meitä kutsutaan yhdessä etsimään totuutta, sillä totuus on meidän kaikkien jakama hyvä. Se kuuluu jokaiselle ja palvelee jokaista. Nöyryyden lisäksi, pyhä Dominicus sanoi, meidän on mentävä avojaloin. Avojaloin kulkeminen on kuva köyhyydestä, mutta myös tietynlaisesta lempeydestä ja varovaisuudesta. ”Riisu kengät, sillä maa, jolla seisot, on pyhä”, Jumala puhui Moosekselle palavasta pensaasta. Lähestyessämme toista ihmistä lähestymme myös jotakin pyhän kaltaista, herkkää ja helposti rikkoutuvaa.
Adventinaikana lihaksi tullut totuus lähestyy meitä taas, kutsuu luokseen. Hän pyytää saada omistaa meidät omanaan, jotta hänen elämänsä leviäisi meidän kautta muille. Hän on myös sydämeltään lempeä ja nöyrä.
Maikki Aakko
Kirjoittaja on uskonnonfilosofian väitöskirjatutkija Oxfordin yliopistossa.
Sanan säilä on palsta, jolla erilaiset kirjoittajat kertovat ajatuksiaan kielestä, kulttuurista, Raamatusta ja lähetystyöstä. Kirjoittajien mielipiteiden ei välttämättä tarvitse edustaa Wycliffe Raamatunkääntäjien näkemystä.
