Pyhäs­tä Domi­nicuk­ses­ta (1170—1221), domi­ni­kaa­ni­sen sään­tö­kun­nan perus­ta­jas­ta, ker­ro­taan seu­raa­van­lais­ta tari­naa. Pai­kal­li­nen piis­pa pyy­si Domi­nicus­ta tule­maan kans­saan kään­nyt­tä­mään har­haop­pis­ta opet­ta­jaa. Piis­pan suun­ni­tel­ma oli lähes­tyä kyseis­tä har­haop­pis­ta kai­ken kir­kol­li­sen prau­meu­den ja mah­ti­pon­ti­suu­den saat­te­le­ma­na, täy­sis­sä piis­pan­pu­ki­mis­saan. Ken­ties piis­pa tah­toi, ei niin­kään vakuut­taa har­haop­pis­ta kir­kon opin oikeu­des­ta, kuin nujer­taa hänen vas­tus­te­lun­sa kir­kol­li­sen val­lan näy­tök­sel­lä. Domi­nicus, joka tun­net­tiin erit­täin tai­ta­va­na teo­lo­gi­na ja saar­naa­ja­na, oli asias­ta eri miel­tä: ”Men­kääm­me sen sijaan nöy­ryy­del­lä varus­tet­tu­na ja avo­ja­loin.”

Totuut­ta on help­po käyt­tää asee­na ja val­lan­käy­tön väli­nee­nä. Kris­ti­tyn on län­si­mai­den plu­ra­lis­ti­sis­sa yhteis­kun­nis­sa ken­ties help­po näh­dä itsen­sä totuu­den vii­mei­se­nä puo­lus­ta­ja­na, uskol­li­se­na soti­laa­na tais­tos­sa val­heen val­loit­ta­maa maa­il­maa vas­taan. Ja pal­jon onkin sel­lais­ta ympä­ril­lä, mikä on val­het­ta. Sik­si lie­nee help­po aja­tel­la, että mei­dän teh­tä­väm­me on osoit­taa oman ymmär­ryk­sem­me yli­ver­tai­suus, voit­taa ja val­loit­taa sii­nä toi­vos­sa, että lopul­ta muut ajat­te­le­vat niin kuin me.

Mut­ta mei­dän vihol­li­sem­me ei ole se lähim­mäi­nen, joka on kans­sam­me eri miel­tä emme­kä me yksin omis­ta totuut­ta. Voi olla, että toi­sel­la ihmi­sel­lä – sil­lä, jon­ka maa­il­man­ku­va on täy­sin eri­lai­nen kuin omam­me – on meil­le jota­kin ker­rot­ta­vaa, jokin näkö­kul­ma, joka on jää­nyt meil­tä pii­loon. Tämä näkö­kul­ma saat­tai­si rikas­tut­taa mei­dän elä­määm­me, mut­ta sen kuu­le­mi­nen vaa­tii nöy­ryyt­tä ja hyvei­tä niin kuin pyhä Domi­nicus ymmär­si. Har­van ihmi­sen voit­taa puo­lel­leen yli­mie­li­nen dog­maat­ti­suus.

Mei­tä kut­su­taan yhdes­sä etsi­mään totuut­ta, sil­lä totuus on mei­dän kaik­kien jaka­ma hyvä. Se kuu­luu jokai­sel­le ja pal­ve­lee jokais­ta. Nöy­ryy­den lisäk­si, pyhä Domi­nicus sanoi, mei­dän on men­tä­vä avo­ja­loin. Avo­ja­loin kul­ke­mi­nen on kuva köy­hyy­des­tä, mut­ta myös tie­tyn­lai­ses­ta lem­pey­des­tä ja varo­vai­suu­des­ta. ”Rii­su ken­gät, sil­lä maa, jol­la sei­sot, on pyhä”, Juma­la puhui Moo­sek­sel­le pala­vas­ta pen­saas­ta. Lähes­tyes­säm­me tois­ta ihmis­tä lähes­tym­me myös jota­kin pyhän kal­tais­ta, herk­kää ja hel­pos­ti rik­kou­tu­vaa. 

Adven­tin­ai­ka­na lihak­si tul­lut totuus lähes­tyy mei­tä taas, kut­suu luok­seen. Hän pyy­tää saa­da omis­taa mei­dät oma­naan, jot­ta hänen elä­män­sä leviäi­si mei­dän kaut­ta muil­le. Hän on myös sydä­mel­tään lem­peä ja nöy­rä.

Maik­ki Aak­ko

Kir­joit­ta­ja on uskon­non­fi­lo­so­fian väi­tös­kir­ja­tut­ki­ja Oxfor­din yli­opis­tos­sa.

Sanan säi­lä on pals­ta, jol­la eri­lai­set kir­joit­ta­jat ker­to­vat aja­tuk­si­aan kie­les­tä, kult­tuu­ris­ta, Raa­ma­tus­ta ja lähe­tys­työs­tä. Kir­joit­ta­jien mie­li­pi­tei­den ei vält­tä­mät­tä tar­vit­se edus­taa Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien näke­mys­tä.