Läh­ties­sä­ni lähe­tys­työ­hön Japa­niin yksi hät­käh­dyt­tä­vim­mis­tä koke­muk­sis­ta­ni oli huo­ma­ta ole­va­ni luku- ja kir­joi­tus­tai­do­ton. Var­sin­kin alku­vai­hees­sa ummik­kous hidas­ti ja han­ka­loit­ti arkea lähes jokai­ses­sa päi­vän aska­rees­sa. Koto­na en saa­nut sel­vää kau­ko­sää­din­ten tai pyyk­ki­ko­neen mer­kin­nöis­tä, kau­pas­sa tava­sin mai­to­pur­kin kyl­keä sana­kir­jan avul­la ja kirk­ko­kah­vi­pöy­däs­sä opin ole­maan suju­vas­ti muka­na kes­kus­te­luis­sa ilman että minul­la oli aavis­tus­ta­kaan, mis­tä puhut­tiin. Vaik­ka ympä­ril­lä­ni ole­vien seu­ra­kun­ta­lais­ten rak­kaus, kie­li­kou­lun ete­ne­mi­nen ja kie­li­tai­don kart­tu­mi­nen toki hel­pot­ti­vat elä­mää ene­ne­väs­sä mää­rin ja jat­ku­vas­ti, jou­duin monis­sa tilan­teis­sa sil­ti huo­maa­maan, kuin­ka ulko­puo­li­nen olin ilman kykyä ymmär­tää puhet­ta tai kir­joi­tet­tua teks­tiä. 

Meni pit­kään, ennen kuin opin ymmär­tä­mään mis­tä pas­to­ri puhui seu­ra­kun­nan juma­lan­pal­ve­luk­sis­sa. Kos­ka olin tot­tu­nut lute­ri­lai­seen juma­lan­pal­ve­luk­seen, monet vir­ret­kin oli­vat kui­ten­kin minul­le tut­tu­ja, mikä aut­toi pal­jon. Uudes­sa kie­liym­pä­ris­tös­sä juma­lan­pal­ve­luk­sis­sa lue­tut Raa­ma­tun teks­tit ovat usein ensim­mäi­nen asia, jon­ka kaut­ta alkaa vähi­tel­len ymmär­tää myös kysei­sen sun­nun­tain puhei­den, vir­sien ja rukous­ten sisäl­tö­jä. Olles­sa­ni osa japa­nin­kie­lis­tä seu­ra­kun­taa ja juma­lan­pal­ve­lusyh­tei­söä huo­ma­sin samal­la, mikä mer­ki­tys on oman hen­gel­li­sen elä­män hoi­ta­mi­sel­la omal­la äidin­kie­lel­lä. Kuin­ka tär­ke­ää onkaan saa­da lukea Raa­mat­tua omal­la äidin­kie­lel­lä! 

Sit­tem­min opin luke­maan ja ymmär­tä­mään japa­nin­kie­li­siä raa­ma­tun­teks­te­jä mel­ko hyvin. Usein on niin, että kir­joi­te­tus­sa teks­tis­sä käy­te­tyt kan­ji-mer­kit avaa­vat tut­tuun Raa­ma­tun ker­to­muk­seen kiin­nos­ta­via näkö­kul­mia. Juma­lan sanan aar­teet avau­tu­vat uudel­la taval­la. Sii­tä huo­li­mat­ta ajat­te­len, että omal­la äidin­kie­lel­lä luet­tu ja kuul­tu Raa­ma­tun sana kul­kee sisim­pääm­me aivan omaa ja toi­sen­lais­ta reit­tiä pit­kin. Äidin­kie­li on Juma­lan sanal­le kuin koti­pol­ku luki­jan ja kuu­li­jan sydä­meen. 

Syn­tien anteek­sian­ta­mus on tar­jol­la ja tar­koi­tet­tu kai­kil­le asuin­pai­kas­ta tai kie­les­tä riip­pu­mat­ta. Sanan­sa kaut­ta Juma­la toi­mii ja tekee pelas­ta­vaa työ­tään. Sanan­sa kaut­ta Hän sitoo sydän­ten haa­vat, nos­taa ras­kaat taa­kat pai­na­mas­ta ja loh­dut­taa kai­ken­lai­ses­sa surus­sa. Raa­ma­tus­ta löy­däm­me lupauk­set ja syvän rau­han, joka kes­tää kai­ken sen kes­kel­lä, mitä maa­il­mas­sam­me näi­nä aikoi­na tapah­tuu. Sik­si raa­ma­tun­kään­nös­työ on suu­ri ja arvo­kas teh­tä­vä, jos­sa Juma­lan hyvyyt­tä ja ihmis­rak­kaut­ta ihme­tel­len olem­me muka­na. Kun Juma­la puhuu, sydän ymmär­tää. 

Han­na Pent­ti­nen
Kirk­ko­muusik­ko, pia­non­soi­ton opet­ta­ja ja lähe­tys­työn­te­ki­jä

Sanan säi­lä on pals­ta, jol­la eri­lai­set kir­joit­ta­jat ker­to­vat aja­tuk­si­aan kie­les­tä, kult­tuu­ris­ta, Raa­ma­tus­ta ja lähe­tys­työs­tä. Kir­joit­ta­jien mie­li­pi­tei­den ei vält­tä­mät­tä tar­vit­se edus­taa Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien näke­mys­tä.