Kuin­ka hyvää ja sulois­ta on, kun vel­jek­set elä­vät sovin­nos­sa

Ensim­mäi­nen käs­ky ihmi­sel­le oli lisään­tyä ja täyt­tää maa. Se näyt­tää ole­van Juma­lal­le tär­ke­ää, tois­ti­han hän keho­tuk­sen vie­lä Nooal­le­kin. Ehkä Hänel­lä oli jo tuol­loin mie­les­sä eri kan­sat ja nii­den oma­lei­mais­ten kult­tuu­rien ja kiel­ten kau­neus.

Kui­ten­kin aina Baa­be­lin tor­nis­ta läh­tien kan­so­jen väli­set suh­teet eivät ole olleet yksin­ker­tai­sia. Isom­mat ovat sor­ta­neet pie­nem­piä, ne, joil­la on enem­män tek­no­lo­gi­aa ja resurs­se­ja, ovat käyt­tä­neet nii­tä toi­sia vas­taan. Olem­me mitan­neet toi­siam­me oman kult­tuu­rim­me mit­ta­reil­la ja tuo­min­neet toi­sem­me. Kolo­nia­lis­mi on jät­tä­nyt joka puo­lel­le maa­il­maa syvät ja syn­kät jäl­jet, joi­ta on vai­kea pyyh­kiä pois. Jopa suh­teel­li­sen tasa­ver­tais­ten kes­ki­näi­nen kil­pai­lu on aiheut­ta­nut mie­li­pa­haa ja louk­kaan­tu­mis­ta.

Juma­lan val­ta­kun­nas­sa mei­dän ei kui­ten­kaan enää tar­vit­se etsiä syyl­li­siä ja syyt­tö­miä, kun kaik­ki olem­me saman Isän lap­sia, yhtä lail­la rik­ko­nei­ta, yhtä lail­la armah­det­tu­ja.

Suo­ma­lais-ugri­lai­sen kou­lun alkaes­sa mie­les­sä­ni oli pie­ni jän­ni­tys. Olim­me­han kokoa­mas­sa yhteen kan­so­ja, jois­ta jot­kut oli­vat onnis­tu­neet kult­tuu­rin­sa säi­lyt­tä­mi­ses­sä parem­min kuin toi­set. Olin saa­nut kuul­la suku­pol­vien takai­ses­ta ylem­myy­den- ja alem­muu­den­tun­nos­ta, syy­tök­sis­tä, yleis­tyk­sis­tä ja ylen­kat­sees­ta. Sai­si­ko se vai­kut­taa kou­lus­sam­me? Ensi­si­jai­se­na rukous­pyyn­tö­nä vies­teis­sä­ni oli kes­ki­näi­nen yhteys, kun­nioi­tus ja rak­kaus.

Koit­ti kii­ras­tors­tai, kou­lun nel­jäs päi­vä. Illal­la seu­ra­kun­nas­sam­me jär­jes­tet­tiin juu­ta­lai­nen pää­siäis­juh­la. Puhut­tiin sovi­tuk­ses­ta, vapau­tuk­ses­ta ja voi­tos­ta. Kun muo­dol­li­suuk­sien jäl­keen koit­ti vapaan sanan vuo­ro, kah­den kan­san edus­ta­jat astui­vat esil­le. Puhet­ta joh­ti van­hin heis­tä — hän, joka oli omas­sa per­hees­sään, omal­la asui­na­lu­eel­laan lähim­min jou­tu­nut tun­te­maan nämä vihol­li­suu­det. Näil­lä sisa­ril­la ja vel­jil­lä oli yksi vies­ti: sovin­to. Kris­tus oli tuo­nut hei­dät yhteen ja ris­tin­kuo­le­mal­laan teh­nyt lopun vihol­li­suu­des­ta.

Tapah­tu­nees­ta riit­ti ker­rot­ta­vaa koti­seu­ra­kun­nis­sa asti. Sovin­to saa jat­kua. Seu­ra­kun­nat saa­vat avau­tua eri kan­soil­le. Yhdes­sä saam­me val­mis­tau­tua sii­hen päi­vään, jol­loin kaik­ki kan­sat tuo­vat rik­kau­ten­sa sii­hen kau­pun­kiin, jon­ka Juma­la itse on meil­le val­mis­ta­nut.

S.E.

Kir­joit­ta­ja on Kir­joi­tus­ten edis­tä­mis­työs­sä poh­jois­ten kan­so­jen paris­sa.

Teks­ti on alun­pe­rin jul­kais­tu Kip­pos-leh­des­sä 18.5.2018 ja Suo­men Viik­ko­leh­des­sä 30.5.2018.