Häät

Huo­ne oli täyn­nä läm­min­tä puheen­so­ri­naa. Lois­ta­vas­ti pukeu­tu­neet ihmi­set jut­te­li­vat ja nau­roi­vat, tun­nel­ma oli iloi­sen odot­ta­va. Val­ta­va kat­tok­ruu­nu kimal­te­li kor­kean katon kes­kel­lä lisä­ten säke­nöi­tä jo val­miik­si juh­la­vaan ilma­pii­riin. Ihmi­set jonot­ti­vat buf­fet­tiin, hei­dän ais­te­jaan hel­lit­tiin her­kul­li­sil­la rii­sin ja lihan, gril­la­tun kalan ja dumblin­gien höy­ryn tuok­suil­la. Kova­ää­ni­sis­tä luvat­tiin musiik­kia perin­tei­sil­le tans­seil­le. Kaik­ki näyt­ti samal­ta kuin mis­sä tahan­sa hää­ti­lai­suu­des­sa täs­sä osas­sa Län­si-Aasi­aa. Kui­ten­kaan mor­sian ja sul­ha­nen eivät olleet näh­tä­vil­lä. Huo­mion kes­ki­pis­tee­nä ei ollut nuo­ri­pa­ri, vaan nurk­kaan pino­tut kir­ja­laa­ti­kot.

Nämä eivät lop­pu­jen lopuk­si ollut­kaan hää­juh­la, vaan val­ta­vat juh­lat kir­jan kun­niak­si! Eikä min­kä tahan­sa kir­jan. Tämä Uusi tes­ta­ment­ti oli kir­joi­tet­tu yhdel­lä Län­si-Aasian val­ta­kie­lel­lä, jota puhu­va kan­sa on koke­nut sydän­ki­pua, vai­noa ja syr­jin­tää. Sodat ja pako­lai­suus oli­vat kes­keyt­tä­neet kään­nös­työn usei­ta ker­to­ja. Pro­jekt kes­tii pal­jon odo­tet­tua kau­em­min. Aika ajoin työ­tä täy­tyi teh­dä ulko­mail­ta käsin, kos­ka pää­sy maa­han oli vai­ke­aa.

Ja sil­ti he oli­vat tääl­lä – kaik­ki, jot­ka oli­vat teh­neet töi­tä täs­sä pro­jek­tis­sa monia vuo­sia oli­vat tul­leet pai­kal­le juh­li­maan. Monet heis­tä eivät olleet tur­val­li­suus­syis­tä kos­kaan tavan­neet kas­vo­tus­ten. Nyt he puris­ti­vat tois­ten­sa kät­tä ja hala­si­vat ensim­mäis­tä ker­taa! Heil­le oli eri­tyi­nen ilo näh­dä ihmis­ten jonot­ta­van saa­dak­seen oman Uuden tes­ta­ment­tin­sa. Jot­kut jonot­ta­jis­ta jopa menet­ti­vät mah­dol­li­suu­ten­sa saa­da par­hai­ta ruo­ka­pa­lo­ja.

Kaik­ki vai­ke­ni­vat, kun yksi kään­nös­tii­min jäse­nis­tä nousi puhu­maan. Hänen äänen­sä kai­kui huo­neen läpi, kun hän luku Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­ta: “Autuai­ta mur­heel­li­set: he saa­vat loh­du­tuk­sen. Autuai­ta kär­si­väl­li­set: he peri­vät maan. Autuai­ta ne, joil­la on van­hurs­kau­den näl­kä ja jano: hei­dät ravi­taan…” Voi­mak­kai­ta sano­ja ihmi­sil­le, jot­ka oli­vat saa­neet enem­män kuin osan­sa väki­val­las­ta ja vää­ryy­des­tä. Osa pai­kal­la olleis­ta ei ollut kos­kaan kuul­lut sano­ja tuos­ta kir­jas­ta. Toi­sil­la oli ollut mah­dol­li­suus poh­tia Raa­ma­tun sano­jen mer­ki­tys­tä ja he oli­vat innok­kai­ta oppi­maan lisää. 

Kun ihmi­set iloi­ses­ti juh­li­vat täs­sä häi­tä muis­tut­ta­vas­sa tilai­suu­des­sa, nousee mie­leen kuva tule­vai­suu­den häis­tä. Tuon jopa suu­rem­man juh­lan kes­kiös­sä ei ole kir­ja, vaan Elä­vä Juma­lan Sana itse. Monet vie­raat ovat myös jou­tu­neet koke­maan vai­no­ja ja syr­ji­mis­tä. Ja jot­kut tule­vat ole­maan Karit­san hää­juh­las­sa sen vuok­si, että län­si­aa­sia­lai­ses­sa “hää­juh­las­sa” jul­kais­tiin Jee­suk­sen sano­man sisäl­tä­mä kir­ja ensi ker­taa hei­dän omal­la kie­lel­lään.

Teks­ti: Sil­ke Sau­er

Kuvi­tus­ku­va: Marc Ewell