Olin vasta hiljattain muuttanut Länsi-Aasiaan ja etsin jatkuvasti mahdollisuuksia tavata muita naisia. Halusin harjoittaa kielitaitoani ja oppia tuntemaan paikallista kulttuuria paremmin. Kun eräs seurakuntamme nainen aloitti raamattupiirin naisille, tartuin innokkaasti tilaisuuteen.
Pidin näistä kokoontumisista, sekä kanssakäymisestä paikallisten kristittyjen naisten kanssa että vetäjän opetuksesta. Nainen opetti Raamattua tarkasti ja hänen sydämellään oli kertoa muille Kristuksesta. Ajan myötä aloin ymmärtää paremmin, mitä oli elää uskonnollisena vähemmistönä voimakkaasti islaminuskoisessa ympäristössä.
Uskon käsitettiin olevan osa ryhmän identiteettiä eikä etupäässä yksilön valinta. Miten pysyä uskollisena omalle vakaumukselle? Miten kertoa siitä, etenkin muslimeille? Vastustus voi olla kovaa – sekä Jeesusta seuraamaan alkaneita muslimeja että hyvän sanoman kertoneita kohtaan. Sen takia monet kristillisen yhteisön jäsenet karttavat näitä tilanteita. Mahdolliset seuraukset seurakunnalle, henkilön perheelle tai jopa heidän hengelleen ovat liian vakavia.
Eräänä sunnuntaiaamuna, kun keräännyimme kirkossa raamattupiiriimme, sisään tuli kaksi tyttöä. He olivat noin 16-vuotiaita ja tulivat suoraan luoksemme. Kukaan meistä ei tuntenut heitä, mutta he näyttivät hyvin samanlaisilta ja pukeutuivat samoin kuin seurakuntamme tytöt. Toinen heistä katsoi minua ja tokaisi: ”Mikä on ristin merkitys?” Miten odottamaton kysymys! Saatoin tuskin kätkeä hämmästystäni ja iloani kun vastasin hänelle: ”Olemme kaikki syntisiä syntymästä asti ja ansaitsemme Jumalan rangaistuksen. Sen takia Jeesus tuli ja kärsi tämän rangaistuksen ristillä puolestamme.”
Jotkut meistä olivat ymmällään tytön kysymyksestä ja miettivät, olivatko tytöt nimellisiä kristittyjä, jotka eivät tienneet paljon uskostaan. Sitten tyttö kysyi raamattupiirin vetäjältä: ”Mutta miksi te kristityt uskotte tämän?” Silloin kävi selväksi, että nämä tytöt olivat hyvin todennäköisesti muslimien yhteisöstä.
Kun muistin, että vetäjällämme oli suuri halu kertoa Jeesuksesta, oletin automaattisesti, että hän käyttäisi innokkaana tilaisuuden auttaakseen tyttöjä. Hän ja muutamat muut veivät kuitenkin tytöt syrjään ja, kuten kuulin myöhemmin, toruivat näitä kirkkoon tulemisesta. He olivat huolestuneita tyttöjen vanhemmista, jotka eivät todennäköisesti tienneet, että heidän tyttärensä olivat tulleet kristittyjen kirkkoon. Sitten tytöt saateltiin ystävällisesti ulos kirkosta. Kun he kulkivat ohitseni, minulle kysymyksen esittänyt tyttö katsoi minua. Muistan hänen kauniit kasvonsa, mutta sitäkin enemmän hänen silmiensä surullisuuden aivan kuin hän olisi sanonut: ”Tein sinulle kysymyksen, tulin etsimään vastauksia, mutta et auttanut minua.”
Kun puhuin vetäjille jälkeenpäin, he sanoivat, etteivät he halunneet joutua tekemisiin muslimiyhteisöön kuuluvan tytön kanssa. Se aiheuttaisi vain ongelmia perheen kanssa. Heidän mielestään tyttöjen olisi pitänyt ajatella tätä ennen kuin he tulivat kirkkoon. Olin niin surullinen kuullessani nämä sanat. Ymmärsin toisaalta, miksi vetäjät olivat käyttäytyneet tietyllä tavalla ja miten he olivat halunneet suojella kaikkia hankaluuksilta. Tunsin kuitenkin syvää surua siitä, että tilaisuus kertoa tytöille evankeliumi oli menetetty.
En ole koskaan sen jälkeen kohdannut yhtä rohkeita nuoria tyttöjä. Jumala on pitänyt tämän tapauksen mielessäni, niin etten jättäisi käyttämättä muita tilaisuuksia, kun ne osuvat kohdalleni. Onneksi Jumala on sen jälkeen antanut minulle sellaisia tilaisuuksia. Olen myös varma ja rukoilen, että nuo kaksi tyttöä jatkavat Jeesuksen etsimistä koko sydämestään ja löytävät hänet.
Te etsitte minua, ja te löydätte minut! Koko sydämestänne te minua etsitte – Jeremia 29:13
Layla*
*nimi muutettu
Käännös: Riitta Bonny
