Kui­vas­ta maas­ta ylös­nouse­muk­seen

Pää­siäi­sen sano­ma sisäl­tää äärim­mäi­sen syvää dra­ma­tiik­kaa. Jesa­jan kir­jan 53. luvus­sa puhu­taan Her­ran pal­ve­li­jas­ta sekä hänen suun­nat­to­mas­ta kär­si­myk­ses­tään ja ihmeel­li­ses­tä koro­tuk­ses­taan, ja ne ovat­kin pro­fee­tal­lis­ta ver­taus­ku­vaa Jee­sus-Mes­si­aan elä­mäs­tä, kuo­le­mas­ta ja ylös­nouse­muk­ses­ta. 

Jakees­sa 2 kuva­taan, kuin­ka Her­ran pal­ve­li­ja  ”kas­voi kui­vas­ta maas­ta”. Suo­ma­lais­ten kään­nös­ten ilmaus  ”kui­va maa ” ei kui­ten­kaan anna riit­tä­vää kuvaa maa­pe­rän kui­vuu­des­ta, sil­lä meil­le se voi mer­ki­tä tääl­lä Poh­jo­las­sa esi­mer­kik­si savi­maa­ta, johon ei ole kuu­ma­na kesä­ai­ka­na sata­nut muu­ta­maan viik­koon ja jon­ka ruo­hik­ko on pääs­syt kui­vah­ta­maan. Heprean­kie­li­ses­sä alku­teks­tis­sä sen sijaan puhu­taan maas­ta, joka on kui­vu­nut  ”äärim­mil­leen ”, sii­nä siis on kyse erit­täin kui­vas­ta, aavik­koi­ses­ta maas­ta, joka on kas­vi­ton­ta tai mel­kein kas­vi­ton­ta lakeut­ta, hiek­kais­ta autio­maa­ta. Näin kui­vas­ta maas­ta Kipu­jen mies siis on peräi­sin; hän nousi siel­tä, mis­tä ei voi­nut odot­taa kas­vua. Jo se oli suu­ri ihme.

Jakees­sa 4 tuo­daan esil­le, että Her­ran pal­ve­li­jan aja­tel­tiin kär­si­vän ran­gais­tus­ta omas­ta syys­tään: ”Me pidim­me hän­tä ran­gais­tu­na, Juma­lan lyö­mä­nä ja vai­vaa­ma­na.” Ran­gais­tus­ta edus­ta­vaa heprean­kie­lis­tä teon­sa­naa käy­te­tään Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa usein Juma­lal­ta tule­van vit­sauk­sen yhtey­des­sä (esim. Egyp­tin vit­sauk­set) tai hänen sal­li­man­sa ran­gais­tuk­sen koh­dal­la.  Mah­toi­ko moni­kaan Jee­suk­sen aika­lai­sis­ta ymmär­tää, että nois­sa het­kis­sä oli meneil­lään maa­il­man­his­to­rian sykäh­dyt­tä­vin tapah­tu­ma­ket­ju? 

Kär­si­vän Mes­si­aan teh­tä­vä hui­pen­tuu luvun lop­pu­puo­lel­la: “Tun­te­mi­sen­sa kaut­ta minun van­hurs­kas pal­ve­li­ja­ni van­hurs­kaut­taa monet ja kär­sii hei­dän rik­ko­muk­sen­sa täh­den. Sen täh­den minä jaan hänel­le osan suur­ten jou­kos­sa, ja mah­ta­vien kans­sa hän jakaa saa­lis­ta, sil­lä hän tyh­jen­si sie­lun­sa kuo­le­maan ja hänet luet­tiin pahan­te­ki­jöi­den jouk­koon…” Heprean­kie­li­sel­lä sanal­la ”pal­ve­li­ja” kuva­taan ihmis­tä, joka on vah­vas­sa riip­pu­vuus­suh­tees­sa ylem­pään auk­to­ri­teet­tiin. Suh­tees­sa Her­raan pal­ve­li­ja-sana kuvaa ihmis­tä, joka rakas­taa hän­tä ja pal­ve­lee hän­tä koko­sy­dä­mi­ses­ti. Ihmi­sen Poi­ka oli juu­ri tuol­lai­nen pal­ve­li­ja.

Mekin olem­me pie­niä Her­ran pal­ve­li­joi­ta. Olem­me peräi­sin ”kui­vas­ta maas­ta”, jos­ta ei vält­tä­mät­tä osa­ta odot­taa mitään kas­vua. Jou­dum­me kär­si­mään – jos­kus syys­tä ja jos­kus taas syyt­tä. Mekin voim­me elää pal­ve­li­jan lail­la ääret­tö­mäs­ti kär­si­nyt­tä Mes­sias­tam­me rakas­taen ja pääs­tä osal­li­sik­si hänen ylös­nouse­muse­lä­mäs­tään jo tämän maal­li­sen vael­luk­sem­me aika­na sekä saa­da iha­nan osan, kun koit­taa van­hurs­kas­ten ylös­nouse­mus. Rie­muit­se, sinä kär­si­vä sydän!

Teks­ti: Vir­pi Lei­no
Pro­feet­ta Jesa­ja puhuu (Päi­vä, 2014),
Jesa­jan kir­jan kään­nös­tii­min jäsen