Rukouk­sen voi­ma

Ilma oli ras­kas, sekoi­tus raa­kaa lihaa ja teol­li­suus­höy­ry­jä. Jal­ko­jem­me alla ole­va pöly pyö­ri ympä­ril­läm­me kävel­les­säm­me ohi telt­ta­ri­vien, jois­sa myy­tiin vaat­tei­ta, kodin­tar­vik­kei­ta ruo­kaa. Tämä basaa­ri ei ollut lain­kaan sel­lai­nen, kuin olin odot­ta­nut!

Kah­den kuu­kau­den mit­tai­nen mat­ka­ni maa­il­man ympä­ri oli tuo­nut minut tähän kau­pun­kiin Kes­ki-Aasias­sa. Mat­kus­tin yhdes­sä yli­opis­to­ni ryh­män kans­sa osa­na har­joit­te­lua, jon­ka tar­koi­tuk­se­na oli oppia oma­koh­tai­ses­ti glo­baa­leis­ta haas­teis­ta. Täs­sä maas­sa meil­le oli jär­jes­tet­ty tapaa­mi­nen Ray­anan* kans­sa. Hän oli pai­kal­li­nen työn­te­ki­jä, joka tais­te­lee etu­lin­jas­sa ihmis­kaup­paa vas­taan. Ray­ana kut­sui mei­dät vie­rai­le­maan basaa­ris­sa. Hän kiin­nit­ti huo­miom­me moniin basaa­rin alu­eel­la ole­viin paik­koi­hin, jois­sa oli kylt­ti “huo­ne vuo­krat­ta­va­na”. Se oli käy­tän­nös­sä kier­toil­maus bor­del­lil­le. Tämä oli juu­ri sel­lai­nen paik­ka, jos­sa ihmis­kaup­paa tapah­tui. Basaa­rin reu­noil­la oli tila­päis­ma­joit­tei­ta, jois­sa ihmis­kau­pan uhrit nuk­kui­vat. Sil­mä­ni auke­ni­vat sil­le jul­mal­le todel­li­suu­del­le, jos­sa nämä nai­set eli­vät. En pys­ty­nyt kuvit­te­le­maan nii­tä asioi­ta, joi­ta he oli­vat näh­neet tai koke­neet. Olin täyn­nä pel­koa, surua ja toi­vot­to­muut­ta. 

Myö­hem­min Ray­ana ker­toi meil­le tämän tari­nan: 

Ensim­mäis­ten kuu­den kuu­kau­den aika­na en voi­nut teh­dä muu­ta kuin kävel­lä ympä­ri basaa­ria ja rukoil­la. Rukouk­sen kaut­ta Juma­la antoi minul­le tilai­suu­den tutus­tua Ami­naan*, naa­pu­ri­maas­ta kotoi­sin ole­vaan ihmis­kau­pan uhriin. Hän oli tul­lut tän­ne työn peräs­sä voi­dak­seen lähet­tää rahaa per­heel­leen. Hän pää­tyi ihmis­kau­pan uhrik­si, ja kaik­ki hänen hen­ki­lö­koh­tai­set tava­ran­sa hen­ki­löl­li­syys­to­dis­tus mukaan lukien otet­tiin pois. Usei­den kuu­kausien ajan tapa­sin Ami­naa ravin­to­las­sa bor­del­lin ala­ker­ras­sa ja rukoi­lin hänen puo­les­taan, kun­nes hän erään ker­ran ker­toi näke­mäs­tään unes­ta. Unes­sa hän oli näh­nyt kirk­kaan val­koi­seen pukeu­tu­neen mie­hen kädet ojen­net­tui­na käs­ke­vän Ami­naa palaa­maan kotiin. Olin innois­sa­ni, kun kuu­lin tämän. Rukouk­se­ni ja läs­nä­olo­ni oli saa­nut aikaan jotain! 

Seu­raa­vien viik­ko­jen aika­na Ami­na ei tul­lut ravin­to­laan. Rukoi­lin joka päi­vä, että hän oli­si tur­vas­sa. Yhte­nä päi­vä­nä kyse­lin hänes­tä ja kuu­lin, että hän oli men­nyt lää­kä­riin tut­ki­muk­siin ja hänel­lä oli todet­tu sydän­vi­ka. Kos­ka Ami­naa pidet­tiin työ­ky­vyt­tö­mä­nä, hän sai hen­ki­löl­li­syys­to­dis­tuk­sen­sa takai­sin ja oli vapaa läh­te­mään. Tie­sin, että rukouk­sii­ni oli vas­tat­tu.”

Kun Ray­ana lopet­ti tari­nan­sa, me kaik­ki istuim­me hil­jaa aja­tuk­sis­sam­me pro­ses­soi­den juu­ri kuu­le­maam­me. En voi­nut olla kuin ällis­ty­nyt rukouk­sen voi­mas­ta. Juma­la toi­mii kaik­kein vai­keim­mis­sa ja toi­vot­tom­mis­sa tilan­teis­sa. Aja­tel­les­sa­ni noi­ta pölyi­siä basaa­ri­ku­jia tie­dän, että epä­toi­von kes­kel­lä on toi­voa, kos­ka on nii­tä, jot­ka rukoi­le­vat.

Teks­ti: Anna Johns­son* 

Kuva:

*Nimet muu­tet­tu