Haluat­ko kuul­la ker­to­muk­sen?

“Kuu­le­han, Ali*, kuin­ka usein kuun­te­let noi­ta ker­to­muk­sia puhe­li­me­si SD-kor­til­ta?” kysyi avio­mie­he­ni Frank, kun ajoim­me Land Rove­ril­lam­me pit­kin töys­syi­siä tei­tä kuk­ku­loi­den lomit­se lap­sil­le jär­jes­tet­tyyn kult­tuu­ri­ta­pah­tu­maan. Olim­me per­hee­ni kans­sa asu­neet täl­lä seu­dul­la usei­ta vuo­sia, ja Alis­ta, lah­jak­kaas­ta pai­kal­li­ses­ta tari­nan­ker­to­jas­ta, oli tul­lut lähei­nen ystä­väm­me. “Joka päi­vä”, hän vas­ta­si. “Joka aamu nousen ylös ja kuun­te­len, kuun­te­len ja kuun­te­len.” Ali oli kut­sut­tu tapah­tu­maan ker­to­maan jokin tari­na. Muka­nam­me autos­sa oli­vat myös omat lap­sem­me, jot­ka odot­ti­vat innol­la muka­vaa päi­vää aurin­gon­pais­tees­sa.

“Ker­ro meil­le, mitä kuun­te­let, Ali”, mie­he­ni jat­koi.

“Juu­ri nyt kuun­te­len koh­taa, jos­sa ker­ro­taan pro­feet­ta Abra­ha­mis­ta”, Ali selit­ti ja aloit­ti ker­to­muk­sen Abra­ha­min jäl­ke­läi­sis­tä, eri­tyi­ses­ti Iisa­kis­ta, ja petok­ses­ta, jon­ka Jaa­kob teki varas­taak­seen vel­jen­sä siu­nauk­sen. Ja Ali vain jat­koi ker­to­mis­ta, luku luvul­ta, pie­nin­tä yksi­tyis­koh­taa myö­ten, täy­sin ulko­muis­tis­ta.

Sydä­me­ni pai­sui häm­mäs­tyk­ses­tä ja ilos­ta kuun­nel­les­sa­ni Alia ja ylpey­des­tä kat­sel­les­sa­ni mies­tä­ni. Frank kuun­te­li kes­kit­ty­nees­ti, ja huo­ma­sin, että hänen kysy­myk­sen­sä osui­vat aina koh­tiin, jois­sa Alil­ta jäi ker­to­mat­ta jokin tär­keä yksi­tyis­koh­ta. Vain sil­loin, kun Ali meni mel­ko sekai­sin ker­to­muk­sis­sa, jois­sa toi­ses­sa Abra­ha­min pal­ve­li­ja tapa­si Rebe­kan ja toi­ses­sa Jaa­kob tapa­si Raa­ke­lin – kum­pi­kin tapah­tu­ma sat­tui läh­teel­lä Har­ra­nin lähel­lä – Frank vaih­toi kuun­te­li­jan roo­lis­ta asian­tun­ti­jan roo­liin, kun­nes ker­to­muk­set ”oike­ni­vat”.

Kylään saa­pues­sam­me Ali oli ker­to­mas­sa meil­le Joo­se­fis­ta tul­kit­se­mas­sa faa­raon unia.

Tari­nan­ker­to­ja

Tapah­tu­man ohjel­ma alkoi ajal­laan – pai­kal­li­sen aika­kä­si­tyk­sen mukaan. Lap­se­ni ja minä lii­tyim­me klaf­fi­tuo­leil­la näyt­tä­mön edes­sä istu­vien nuor­ten opis­ke­li­joi­den jouk­koon. Oli lau­lua ja tans­sia; myös lap­set esit­ti­vät lau­lu­ja ja sket­se­jä. Musii­kin soi­des­sa mies­ryh­miä alkoi valua kou­lun pihal­le ja täyt­tää istuin­ri­vis­tö­jen taak­se jää­vän alu­een. Ennen pit­kää huo­ma­sin myös kou­lu­ra­ken­nuk­sen taka­na ole­val­la kuk­ku­lal­la pen­saas­ta toi­seen ete­ne­viä nais­ryh­miä, jot­ka hivut­tau­tui­vat varo­vas­ti lähem­mäk­si ja lähem­mäk­si.

Suun­nil­leen tun­nin pääs­tä par­vek­keil­la ole­vat nais­ri­vit oli­vat ikään kuin pai­su­neet mel­koi­sek­si jou­kok­si, joka oli unoh­ta­nut ujou­ten­sa ja naut­ti avoi­mes­ti ala­puo­lel­laan kou­lun pihal­la esi­tet­tä­vis­tä ohjel­ma­nu­me­rois­ta.

Tämä oli moni­kie­li­nen tapah­tu­ma. Jot­kut ohjel­ma­nu­me­rot esi­tet­tiin kan­sal­lis­kie­lel­lä, mut­ta lau­lu­ja ja puhei­ta oli myös pai­kal­li­sel­la kie­lel­lä, pai­kal­le kokoon­tu­nei­den sydä­men kie­lel­lä.

Lopul­ta oli Alin vuo­ro. Näin hänet ensim­mäis­tä ker­taa mik­ro­fo­ni kädes­sä suu­ren väki­jou­kon edes­sä. Olin vai­kut­tu­nut sii­tä, kuin­ka hän otti tilan­teen hal­tuun­sa.

“No, haluat­te­ko kuul­la ker­to­muk­sen?” hän kysyi omal­la ja las­ten rak­kaal­la äidin­kie­lel­lä.

“Kyl­lä!!!!” he vas­ta­si­vat innois­saan yhteen ääneen.

Ja niin hän alkoi ker­toa ver­taus­ta Lasa­ruk­ses­ta ja rik­kaas­ta mie­hes­tä.

Kyy­ne­leet kiho­si­vat sil­mii­ni kat­sel­les­sa­ni pik­ku­lap­sis­ta van­huk­siin koos­tu­vaa väki­jouk­koa, joka istui kuun­te­le­mas­sa jota­kin sel­lais­ta, mitä he tus­kin oli­vat kos­kaan aiem­min kuul­leet. Pian tilan­ne oli ohi, Ali astui laval­ta ja ohjel­ma jat­kui.

Vau.

Pyhä het­ki

Ilta oli jo pit­käl­lä ennen kuin tapah­tu­ma oli ohi, tava­rat pakat­tu ja ilta­pa­la tar­jot­tu: pää­sim­me aloit­ta­maan tun­nin pitui­sen koti­mat­kam­me. Land Rove­riim­me tuli vie­lä kak­si mies­tä lisää. Ei men­nyt kau­an, kun Frank kysyi Alil­ta, oli­si­ko hänel­lä meil­le vie­lä ker­to­muk­sia. Kysy­mys oli Alil­le täy­sin reto­ri­nen! Hän oli heti val­mis ker­to­maan sen het­ki­ses­tä suo­si­kis­taan Ruu­tis­ta.

“Tämä on pit­kä!” hän varoit­ti kans­sa­mat­kus­ta­ji­aan nau­raen.

Ali aloit­ti aivan alus­ta ja ker­toi tari­nan aivan lop­puun, kes­keyt­täen vain sil­loin, kun erään kyy­ti­läi­sen oli vas­tat­ta­va kän­nyk­kään­sä. Joka ker­ta, kun mies lopet­ti, hän kään­tyi Alin puo­leen. “Okei, jat­ka vaan!” hän sanoi. “Olit sel­lai­ses­sa-ja-sel­lai­ses­sa koh­das­sa.”

Kuun­nel­les­sa­ni sil­mii­ni kiho­si­vat jäl­leen kyy­ne­leet. Lap­set nuk­kui­vat. Moot­to­ri huri­si taus­tal­la. Alin ääni oli huo­mion polt­to­pis­tees­sä, ja mie­het kuun­te­li­vat ker­to­mus­ta kes­kit­ty­nees­ti. Voi, kuin­ka pyhä het­ki!

“No, sii­nä teil­le”,  Ali nau­roi tyy­ty­väi­se­nä ren­tou­tues­saan istui­mel­laan ker­to­muk­sen lopuk­si. “Kaik­kien 18 minuu­tin arvoi­nen!”

“Tuo on hyvä ker­to­mus”, toi­nen mie­his­tä myön­si.

“Kyl­lä”, Ali sanoi. “Nyky­ään vain ei enää ole kovin mon­ta ihmis­tä, jot­ka halua­vat kuul­la näi­tä ker­to­muk­sia. Kaik­kien aika menee netin, puhe­li­men ja sen sel­lais­ten paris­sa.”

“Mis­tä sait tuon ker­to­muk­sen?” toi­nen mie­his­tä kysyi.

“No, kuun­te­len nii­tä pal­jon”, Ali vas­ta­si suur­piir­tei­ses­ti.

“Tämä on tun­net­tu ker­to­mus siel­lä, mis­tä minä tulen”, Frank pis­ti väliin. “Isäl­lä­ni oli tapa­na ker­toa tätä minul­le.”

Nyt toi­nen­kin mies puh­ke­si puhu­maan. “Tuo ker­to­mus ei ole ihan mikä tahan­sa ker­to­mus”, hän huo­maut­ti. Se on his­to­rial­li­nen ker­to­mus. Sii­nä on oikeas­ti ole­mas­sa ole­via paik­ko­ja, kuten Beet­le­hem. Sel­lai­nen kau­pun­ki on ole­mas­sa vie­lä­kin.”

“Olet oikeas­sa!” Frank vas­ta­si hie­man häm­mäs­ty­nee­nä. Olim­me aut­ta­neet näi­den ker­to­mus­ten val­mis­te­lus­sa ja äänit­tä­mi­ses­sä, ja luu­len tämän olleen ensim­mäi­nen ker­ta, kun kukaan tun­nis­ti tämän pai­kan ole­van todel­li­nen paik­ka.

Saa­pues­sam­me kau­pun­kiin huo­ma­sin poh­dis­ke­le­va­ni päi­vän tapah­tu­mia ja tun­sin, että näin Her­ran ole­van tulos­sa lähem­mäk­si saa­vut­ta­maan tätä pime­ää paik­kaa. Minus­ta tun­tui hiu­kan kuin Marias­ta hänen tut­kis­kel­les­saan sydä­mes­sään kaik­kea sitä, mitä oli tapah­tu­nut Luuk­kaan 2. luvus­sa.

Min­kä­kö­hän kai­ken alku tämä on?

Teks­ti: AJH

Kään­nös: Sari Kau­ra­la

*Nimet muu­tet­tu.