Loka­kuun 12. päi­vä 2006 oli unoh­tu­ma­ton juh­la Sepik-joen var­rel­la Papua-Uudes­sa-Gui­neas­sa. Sato­ja juh­la-asui­sia kan­sa­lai­sia pol­vil­laan Raa­mat­tu­jen kul­kies­sa ohi. Lau­lua kanoo­teis­ta ja lau­toil­ta juh­la­kan­san lähes­tyes­sä tär­ke­ää paik­kaa, mis­sä pai­ne­tut Uudet tes­ta­men­tit näh­täi­siin ensim­mäis­tä ker­taa. Vuo­sien työ oli val­mis ja sato­ja kir­jo­ja oli jo myy­ty etu­kä­teen. Kym­me­net vie­raat oli­vat majoit­tu­neet kään­nös­toi­mis­toon ja majoi­tus­ti­loi­hin, joi­ta oli vuo­sien mit­taan raken­net­tu, kotim­me keit­tiös­tä vir­ta­si kah­via ja vir­vok­kei­ta. Aurin­koe­ner­gial­la toi­mi­va jää­kaap­pi tuot­ti kyl­mää vet­tä tro­pii­kin hel­tee­seen ja vie­rai­den janoon.

Miten nyt, kol­me­tois­ta vuot­ta myö­hem­min? 

Miten näem­me Uusien tes­ta­ment­tien tilan­teen, ovat­ko ne käy­tös­sä ja luet­tui­na, ovat­ko ne täyt­tä­neet sen teh­tä­vän, jota var­ten ne luo­tiin abau-kie­lel­le? Onko yhtei­sö saa­nut kään­nös­pro­jek­tis­ta suun­ni­tel­lun ja toi­vo­tun kas­vun ja kehi­tyk­sen? Miten yhtei­sön uskon­vael­lus yhdes­sä ja erik­seen, miten siel­lä voi­daan? Entä ne, jot­ka ovat muut­ta­neet muu­al­le, onko heil­lä pää­syä äidin­kie­li­seen kir­jaan ja muu­hun kir­jal­li­suu­teen, onko hei­dän kie­len­sä jo hii­pu­mas­sa, miten on seu­raa­van suku­pol­ven lai­ta kie­len käy­tön ja äidin­kie­li­sen luke­mi­sen suh­teen?

Kaik­kia näi­tä kysy­myk­siä poh­dim­me niil­lä mat­koil­la, joi­ta onnek­si olem­me voi­neet teh­dä vuo­sien 2007 ja 2018 välil­lä, joko yhdes­sä avio­pa­ri­na tai Arjen yksin. 

Mikä tapah­tuu yhdes­sä teh­den, on kes­tä­vää

Abaut ovat syväs­ti yhtei­söl­li­siä. Kaik­ki käy­tän­nön elä­mään liit­ty­vät puu­hat teh­dään yhdes­sä, niin myös oppi­mi­seen ja hen­gel­li­seen elä­mään liit­ty­vät. Par­hai­ta het­kiä ovat ne, kun kir­kos­sa avau­tuu yhtä aikaa kol­mi­sen­kym­men­tä Uut­ta tes­ta­ment­tia ja teks­tiä lue­taan yhdes­tä suus­ta, se on heil­le kaik­kein tutuin tapa. Kyliä on kui­ten­kin kak­si­kym­men­tä­vii­si eivät­kä kaik­ki pai­kal­li­set seu­ra­kun­nat ole hank­ki­neet Raa­mat­tu­ja seu­ra­kun­tiin. Sil­loin ne nouse­vat yksi toi­sen­sa jäl­keen kirk­ko­kan­san naru­kas­seis­ta — jot­kut hyvin luet­tu­ja ja kan­net jo lähes irral­laan, toi­set vähem­män käy­tet­ty­jä —  ja jois­ta­kin kas­seis­ta nousee pid­gi­nin­kie­li­nen koko Raa­mat­tu. Abaun­kie­li­siä Uusia tes­ta­ment­te­ja on vie­lä muu­ta­ma sata jäl­jel­lä varas­tos­sa. Hyvä, että nii­tä on edel­leen saa­ta­vil­la. Roh­kai­sem­me kou­lu­jen opet­ta­jia osta­maan nii­tä luok­kiin uskon­to­tun­neil­le hyvik­si teks­ti­kir­joik­si. Joka vie­rai­lun yhtey­des­sä pide­tään luku­het­kiä eri ryh­mien kes­ken ja opet­ta­jien ker­taus­kou­lu­tus­ta.

Yksi­löt­kin voi­vat vai­kut­taa

Vaik­ka yhtei­söl­li­syys on taval­li­sin tapa toi­mia, sil­ti yksi­löil­lä on tilaa tuo­da omia ideoi­taan esiin. Ne ovat­kin mer­kin­neet pal­jon. Eräs Man­sa-nimi­nen per­hee­näi­ti kun­nos­tau­tui otta­mal­la joka ker­ta tori­mat­kal­le kir­jo­ja mukaan. Hän myi nii­tä siel­lä banaa­nien ja bataat­tien seas­sa ja kaup­pa kävi. Rahat hän toi kään­nös­toi­mis­toon ja ne kir­jat­tiin. Vas­ta, kun kir­jan­pi­to saa­pui säh­kö­pos­til­la Euroo­pan kotiim­me, saim­me sel­vil­le tämän. Man­sa on onnis­tu­nees­ti jat­ka­nut työ­tä jo kym­me­nen vuo­den ajan. Näin muis­ta kylis­tä yhtei­sel­le toril­le tule­vil­le on tul­lut mah­dol­li­suus kir­jo­jen ja myös kir­joi­tus­tar­vik­kei­den han­kin­taan.

Nuo­ret raa­mat­tu­kou­luis­sa opis­kel­leet abaut tuo­vat aina tuo­reut­ta muka­naan pala­tes­saan kotiin. Nuo­ri per­he, Helen ja Paul, jär­jes­tä­vät kurs­se­ja toi­nen toi­sen­sa jäl­keen. Yhteen kut­su­taan pai­kal­li­set musiik­ki­voi­mat, toi­seen Raa­ma­tun opet­ta­jat oppi­maan syvem­min teo­lo­gi­sia käsit­tei­tä ja vie­lä omal­la kie­lel­lä. Nais­ten vuo­ro tuli, kun Helen jär­jes­ti suu­ren nais­ten vii­kon­lo­pun erääs­sä syr­jä­ky­läs­sä ja sin­ne tuli tuhat nais­ta janoi­si­na yhteyt­tä ja ope­tus­ta koke­maan. 

Kun aloi­tim­me nuo­ri­na kään­nös­työn, oli jos­kus sel­lai­nen har­ha­ku­va, että sii­nä kään­tyi tär­keä his­to­rian leh­ti tämän kan­san kes­kuu­des­sa.

His­to­ria oli kui­ten­kin alka­nut jo kau­an ennen mei­tä. Sin­ne oli sil­loin jo tul­lut Juma­lan armos­ta monen­lais­ta uskon sie­men­tä. Nyt olem­me vakuut­tu­nei­ta sii­tä, että mei­dän jäl­keem­me­kin tulee monen­lais­ta hyvää — sekin Juma­lan armos­ta tätä kan­saa koh­taan. Me saim­me olla tie­tyn ajan, teh­dä tie­tyt teh­tä­vät ja toi­set jat­ka­vat sii­tä. Kii­tos Her­ral­le, että Hän nos­taa uuden suku­pol­ven jou­kos­ta toi­mi­joi­ta, jot­ka toi­mi­vat oikein ja vii­saas­ti oman kan­san­sa kes­kel­lä. Sitä his­to­ri­aa ja sen kir­joi­tus­ta saam­me nyt olla siu­naa­mas­sa koti­maas­ta käsin. 

Raken­teet koh­dal­laan

Abaut voi­vat toi­mia mel­ko itse­näi­ses­ti, kos­ka yksi kes­tä­vän kehi­tyk­sen edel­ly­tys on koh­dal­laan: raha- ja tie­to­lii­ken­ne on tur­vat­tu. Heil­lä on hyvä kir­jan­pi­to, sement­ti­nen kas­sa­kaap­pi, pank­ki­ti­li ran­nik­ko­kau­pun­gis­sa ja hyvin jär­jes­tet­ty osto- ja myyn­ti­toi­min­ta sekä toi­mi­va säh­kö­pos­ti. Pai­kal­la on luo­tet­ta­va tii­mi, joka on toi­mi­nut uskol­li­ses­ti ja yhteen hii­leen puhal­taen jo kol­me­tois­ta vuot­ta. He hoi­ta­vat  toi­mis­ton, kir­ja­kau­pan, raken­nus­ten ja kes­kuk­sen mai­den yllä­pi­don, suun­nit­te­le­vat vuo­den tapah­tu­mat, teke­vät varain­han­kin­taa ja avus­ta­vat naa­pu­ri­hei­moa sen kou­lu­tus­tar­peis­sa. He mah­dol­lis­ta­vat myös yksi­tyis­ten ihmis­ten ideat ja aut­ta­vat nii­den toteu­tu­mi­ses­sa. Tämän tii­min yhtei­sen näyn ja kevyi­den, mut­ta toi­mi­vien raken­tei­den takia työ on voi­nut jat­kua aivan käy­tän­nön tasol­la­kin. 

Abau-kan­sa on rakas

Euroo­pas­sa asues­sam­me emme voi tark­kaan tie­tää, mitä kaik­kea kan­san kes­kuu­des­sa tapah­tuu. Säh­kö­pos­ti tuo meil­le tär­keim­mät uuti­set. Vii­mek­si sen­kin häm­mäs­tyt­tä­vän uuti­sen, että nuo­ri Helen, joka kun­nos­tau­tui abaun­kie­li­sen Uuden tes­ta­men­tin kään­tä­jä­nä vuo­si­na 2002–2006, on nyt kään­tä­nyt ensim­mäi­sen ja toi­sen Moo­sek­sen kir­jan ja jo kah­dek­san lukua kol­man­nes­ta. Jos tämän­kal­tai­nen aloi­te tulee kan­sal­ta itsel­tään, se on sel­lai­nen teki­jä, että mei­dän on yri­tet­tä­vä men­nä sii­hen vie­rel­le mukaan ja ede­saut­taa tavoit­teen toteu­tu­mis­ta. Sik­si on tie­dos­sa vie­lä usei­ta mat­ko­ja kan­san luo. Ja sehän ei ole mikään ran­gais­tus meil­le – päin­vas­toin, joki­var­ren seu­tu ja sen asuk­kaat ovat meil­le rak­kai­ta, ja hei­dän luok­seen on aina hyvä pala­ta, mitä iki­nä heil­le sit­ten kuu­luu­kaan. 

Mai­ja Lock

Kir­joit­ta­ja on ollut puo­li­son­sa Arje­nin kans­sa raa­ma­tun­kään­nös­työs­sä Abau-kie­liyh­tei­sön paris­sa, mut­ta toi­mii nyt Euroo­pas­ta käsin lähet­ti­huol­los­sa. Jut­tu on jul­kais­tu Sanal­la sanoen ‑leh­des­sä tal­vel­la 2020.