Kir­kos­ta sement­ti­möh­kä­leek­si

Los­kai­se­na kevät­päi­vä­nä kul­jin ohi sen pai­kan mis­sä Kirk­ko­ni oli. Sitä­hän
raken­net­tiin 60-luvul­la ja muis­tan sen ava­jai­set. Sen jäl­kei­set muis­tot ovat
kirk­kai­na mie­les­sä, seu­ra­kun­taan siu­naa­mi­nen, muka­nao­lo kai­kes­sa, mitä
nuo­ril­le sil­loin oli tar­jol­la, uusi nuor­ten sali kirk­kai­ne värei­neen, ja myö­hem­min
nuo­re­na mor­sia­me­na ne aske­leet koh­ti alt­ta­ria. Suo­mes­sa syn­ty­neen lap­sen
siu­naa­mi­nen samal­la alt­ta­ril­la ja läh­tö lähe­tys­ken­täl­le, myös siel­tä.

Nämä muis­tot mie­les­sä kul­jen koh­ti tuo­ta tont­tia nume­ro 16 ja näen sen
sement­ti­jär­kä­leen, joka sii­nä nyt sei­soo. Kuin röyh­keäs­ti tun­kien se on
val­lan­nut kai­ken tilan lähes jal­ka­käy­tä­vään asti. Raken­nus­fir­man nimi on sen
sei­nis­sä ja kes­ke­ne­räi­sis­sä ikku­nois­sa, pois on oman kir­kon ava­ruus, val­koi­suus
ja ton­tin tila­va jär­jes­te­ly ja kau­neus. Nyt voi­si ilk­kuen kul­kea ohi ja pil­ka­ten
vähä­tel­lä entis­tä raken­nus­ta. Mis­sä se nyt on, homees­ta sai­raa­na puret­tu ja
kuo­pat­tu, uut­ta ja uhke­aa tulee tilal­le, kir­kos­ta ei jäl­keä­kään, siis sen aika on
ohi ja mitä siel­lä tapah­tui­kaan, menet­tää nyt arvon­sa ja mer­ki­tyk­sen­sä.

Kat­so­pa vain näi­tä uhmaa­van uusia muh­kei­ta sement­ti­sei­niä, sii­nä vas­ta
raken­nus, öky­luo­kan kal­lii­ta asun­to­ja täyn­nä park­ki­hal­lil­la. Mel­kein kuu­lin
ilk­ku­vat nyö­kyt­te­lyt mie­les­sä­ni, kun pala­sin pois tuol­ta kadul­ta.

Mut­ta sivu­ka­tu­ja kul­kies­sa ihan muut kuvat alkoi­vat nous­ta mie­lee­ni, ja
ilk­ku­mi­nen hävi­si jon­ne­kin kau­as taka-alal­le. Tie­sin­hän mitä kir­kon sisäl­lä
tapah­tu­neet het­ket oli­vat mer­kin­neet sadois­sa ihmis­po­luis­sa. Miten ne siel­lä
sai­vat uuden suun­nan, miten uskon ja elä­män salai­suus avau­tui, miten ne
koke­muk­set alkoi­vat kan­taa hedel­mää ja levi­si­vät lähes kaik­kiin Suo­men
lää­nei­hin ja ulko­mail­le nii­den muka­na, joi­den sisäl­lä jotain suur­ta oli
tapah­tu­nut tuos­sa kir­kos­sa olles­sa. Ei puhet­ta­kaan ilk­ku­vas­ta äänes­tä, se
vai­ke­ni ja syvä kun­nioi­tus tuli tilal­le.

Samal­la ker­taa ajat­te­lin omaa koti­ta­loa­ni vii­da­kos­sa, mis­sä itse olen saa­nut
asua pitem­piä ja lyhem­piä aiko­ja vuo­si­kym­men­ten aika­na. Yhte­nä päi­vä­nä
sitä­kään taloa ei enää ole, ja pää­tään nyö­ky­tel­len joku voi kul­kea ohi ja
muis­taa, että sin­ne sai vie­dä kalaa ja vih­rei­tä leh­tiä ja sit­ruu­noi­ta, se oli sil­loin,
vuo­sia sit­ten, kun sitä vie­lä asut­tiin, nyt ei ole enää mitään jäl­jel­lä, siis mer­ki­tys
ja tär­keys on hävin­nyt, men­nyt mikä men­nyt.

Oras­ta­va usko nos­ti samal­la pää­tään minun­kin sydä­mes­sä­ni ja tote­sin että
vii­dak­ko­ko­ti­ni saa­kin men­nä ja luhis­tua aika­naan, niin pal­jon kuin sitä
rakas­tan­kin. Koti­kir­kon koh­ta­lo valot­ti asi­aa sil­tä puo­len, että on suu­rem­pia asioi­ta kuin raken­nuk­set. Se, mitä nii­den sisäl­lä on tapah­tu­nut, mitä kaik­kea niis­tä on vie­ty tähän maa­il­maan, mitä on yhdes­sä saa­tu siel­lä puu­hail­la ja saa­da laa­jem­man jou­kon kans­sa aikaan, se kaik­ki on tuhat­ver­tai­ses­ti enem­män kuin joku raken­nus.

Siis saan jo nyt iloi­ta sii­tä päi­väs­tä kun kylä­läi­set polt­ta­vat vii­mei­set­kin par­rut
talos­ta­ni isol­la nuo­tiol­la ja sen aika on ohi. Mitä olom­me ja elä­mäm­me hei­dän
kes­kel­lään teki ja vai­kut­ti ja sai aikaan, se ei suin­kaan ole ohi. Sen arvo ei ole
ihmi­sen mitat­ta­vis­sa, vaan se jää tai­vaan mit­taus­ten varaan, kuten sen
hyvän­kin mää­rä, mitä ehti läh­teä len­toon nyt homeel­le kuol­lees­ta kir­kos­ta­kin.

Teks­ti: Mai­ja Lock