Väsy­neen raa­ma­tun­kään­tä­jä­per­heen pel­tien­ke­li

Olin per­hei­ne­ni raa­ma­tun­kään­nös- ja luku­tai­to­työs­sä Papua-Uudes­sa-Gui­neas­sa vuo­si­na 1993–2018. Kie­lia­lu­eem­me oli St Matt­hias ‑saa­ri­ryh­mä maan koil­lis­osas­sa, hyvin lähel­lä päi­vän­ta­saa­jaa. Kie­len nimi on mus­sau-emi­ra.

Kun Loau­an saa­ren kii­to­ra­ta oli vie­lä käy­tös­sä, ja per­heem­me voi käyt­tää sitä, tapa­nam­me oli mat­kus­taa perä­moot­to­ri­ve­neel­lä kyläs­täm­me Mus­saun saa­rel­ta Loau­al­le. Sen päi­vän aamu­na, kun mei­dän oli mää­rä pala­ta työ­kes­kuk­seem­me Uka­rum­paan, John pak­ka­si aina kak­si­suun­tai­sen radiom­me pois ja lait­toi sen kylä­ta­lom­me varas­toon. Niin­pä meil­lä ei kos­kaan ollut var­muut­ta sii­tä, oli­ko SIL:n len­to­ko­ne yli­pää­tään pääs­syt nouse­maan usein sumui­sel­ta Aiy­uran len­to­ken­täl­tä aika­tau­lun mukaan vai ei. Emme siis myös­kään voi­neet tie­tää, mil­loin tar­kal­leen ottaen kone saa­pui­si Loau­al­le.

Niin me sit­ten usein istuim­me mon­ta tun­tia Loau­al­la epä­var­muu­des­sa odot­taen. Minä ajat­te­lin, “Entä, jos kone ei tule­kaan? Mitä, jos mei­dän pitää pala­ta Mus­saul­le, pur­kaa kaik­ki paka­tut tava­ram­me, peta­ta vuo­teet uudes­taan ja ripus­taa mos­kiit­to­verk­kom­me? Mis­tä saam­me ruo­kaa? Mikä pet­ty­mys se oli­si­kaan lap­sil­lem­me, jot­ka kovas­ti odot­ta­vat näke­vän­sä taas ystä­vän­sä ja luok­ka­to­ve­rin­sa Uka­rum­pas­sa! Minä­kin haluai­sin jo läh­teä, istua konees­sa ja ren­tou­tua.”

Kat­se­len pil­viä meren yllä, ja kor­va­ni ovat viri­tet­tyi­nä kuu­le­maan hei­kon­kin moot­to­rin äänen. Nyt kuu­len jota­kin, ja toi­vo herää — mut­ta sam­muu saman tien, kun tajuan, että olen vain kuul­lut veneen perä­moot­to­rin äänen. Istun ja odo­tan. Sit­ten taas kuu­luu hyvin heik­ko moot­to­rin ääni. Kuun­te­len tar­kas­ti: “Voi­mis­tuu­ko se? Ehkä se on kui­ten­kin taas vain jon­kun perä­moot­to­rin ääni. Ei, mut­ta nyt kuu­len sen parem­min. Se on len­to­ko­ne!” Hyp­pään pys­tyyn ja huu­dan mus­sauk­si, “Balusu ete­va! (‘Len­to­ko­ne!’). Toi­set­kin alka­vat kuun­nel­la. Tun­nen suur­ta hel­po­tus­ta.

Pian näem­me pik­ku­ko­neen lähes­ty­vän meren yllä. Se tekee kier­rok­sen saa­ren yllä tar­kas­taak­seen kii­to­ra­dan. Loau­an kylä­läi­set ovat jo alka­neet kan­taa kans­sam­me tava­roi­ta ran­nal­ta koneen las­taus­pai­kal­le.

Kone on las­keu­tu­nut, näem­me len­tä­jän. Moot­to­ri sam­muu, len­tä­jä avaa oven ja hymyi­lee. Tava­ram­me las­ta­taan konee­seen ja kii­peäm­me lopuk­si itse sisään. On aika saa­da pie­ni tau­ko elä­mäs­täm­me ja työs­täm­me Loma­ku­nau­run kyläs­sä, Mus­saun saa­rel­la.

Teks­ti: Mar­jo Brow­nie

Jul­kais­tu 12/2018.