Yhdes­sä maan ääriin

Pitäi­si­kö mei­dän lähet­tää ihmi­siä vai tukea pai­kal­li­sia työn­te­ki­jöi­tä? Tämä jäl­ki­ko­lo­nia­lis­ti­nen vas­tak­kai­na­set­te­lu on kiusan­nut län­si­mais­ta lähe­tys­työ­tä jo vuo­si­kym­me­niä. Edes­men­nyt mis­sio­lo­gi Ralph Win­ter pro­vo­soi Lausan­nen lähe­tys­kongres­sin ylei­söä vuon­na 1974 esit­tä­mäl­lä ”Jee­suk­sen stra­te­gian vää­ris­ty­mä­nä” sen, jos ”jat­kam­me lähe­tys­työn­te­ki­jöi­den lähet­tä­mis­tä teh­tä­viin, jot­ka pai­kal­li­set kris­ti­tyt hoi­ta­vat parem­min.” Intia­lais­syn­tyi­nen K.P Yohan­nan popu­la­ri­soi aja­tuk­sen pai­kal­lis­ten aasia­lais­ten evan­ke­lis­to­jen talou­del­li­ses­ta tuke­mi­ses­ta parem­pa­na vaih­toeh­to­na (poh­joi­sa­me­rik­ka­lais­ten) lähe­tys­työn­te­ki­jöi­den lähet­tä­mi­sel­le kir­jas­saan Revo­lu­tion in World Mis­sions (suom. Haas­te, joka läh­tee sydä­mes­tä) vuon­na 1986.

Win­ter, Yohan­nan ja monet muut käsit­te­le­vät tee­maa syväl­li­ses­ti, emme­kä voi ohit­taa län­si­mai­sen lähe­tys­työn kri­tiik­kiä olan­ko­hau­tuk­sel­la. Kui­ten­kin usein vas­tak­kai­na­set­te­lu nousee esiin puh­taas­ti talou­del­li­se­na kysy­myk­se­nä: mon­ta­ko intia­lais­ta mopoe­van­ke­lis­taa saa yhden ame­rik­ka­lai­sen (tai suo­ma­lai­sen) lähe­tys­työn­te­ki­jän hin­nal­la? Perus­ta­van­laa­tui­set kysy­myk­set työn tar­koi­tuk­ses­ta ja tavoit­teis­ta jää­vät hin­ta­ver­tai­lun var­joon. Pelk­kä talou­del­li­sen tuen anta­mi­nen ei myös­kään rat­kai­se ongel­mia siel­lä, mis­sä riip­pu­vuus lähe­tys­työs­tä rajoit­taa seu­ra­kun­nan vah­vis­tu­mis­ta, vaan saat­taa pahen­taa nii­tä.

Hel­pos­ti myös unoh­tuu, että nii­den kan­san­ryh­mien koh­dal­la, mis­sä koto­pe­räis­tä seu­ra­kun­taa ei vie­lä ole ole­mas­sa, Juma­lan val­ta­kun­nan lähel­le tule­mi­nen vaa­tii joka tapauk­ses­sa kie­li- ja kult­tuu­ri­ra­jo­jen ylit­tä­mis­tä – oli­pa mopon pui­kois­sa min­kä­maa­lai­nen kris­tit­ty tahan­sa. Näi­den rajo­jen ylit­tä­mi­seen voi­vat osal­lis­tua eri­kie­li­set, eri­maa­lai­set, eri­lai­sil­la lah­joil­la ja kyvyil­lä varus­te­tut kris­ti­tyt yhdes­sä. Jot­ta kukaan ei jäi­si kie­len­sä ja kult­tuu­rin­sa takia Juma­lan val­ta­kun­nan ulko­puo­lel­le.

Eläm­me aikaa, jos­sa – osit­tain pakon sane­le­ma­na – rajoi­tuk­set vie­vät tilaa vapauk­sil­ta, eris­täy­ty­mi­nen avoi­muu­del­ta, oman ase­man tur­vaa­mi­nen soli­daa­ri­suu­del­ta. Kun moni kris­tit­ty on jo ennes­tään tun­te­nut ympä­röi­vän yhteis­kun­nan uhka­na, oli­si nyt help­poa käper­tyä luo­maan omaa lin­tu­ko­toa — miten pien­tä hyvän­sä — ja sul­kea paha maa­il­ma ulko­puo­lel­le.

Tähän mei­tä ei kui­ten­kaan ole kut­sut­tu, kun olem­me Kris­tus­ta läh­te­neet seu­raa­maan. Mei­dät on kut­sut­tu ole­maan Kris­tuk­sen todis­ta­jia aina maan ääriin saak­ka. Juma­lan työ­to­ve­rei­na. Tar­koi­tuk­sen­mu­kai­ses­ti, vii­saas­ti, itse­kriit­ti­ses­ti. Juma­lan armos­ta.

Vas­taus ei ole joko-tai. Ei vält­tä­mät­tä edes sekä-että. Vas­taus on yhdes­sä.

Han­nu Sor­sa­mo, Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien toi­min­nan­joh­ta­ja. 

Kir­joi­tus on kesän 2020 Sanal­la sanoen ‑leh­den pää­kir­joi­tus.