Yhdessä maan ääriin

Pitäisikö mei­dän lähet­tää ihmisiä vai tukea paikallisia työn­tek­i­jöitä? Tämä jälkikolo­nial­isti­nen vas­takkainaset­telu on kiu­san­nut län­si­maista lähetystyötä jo vuosikym­meniä. Edes­men­nyt mis­si­olo­gi Ralph Win­ter provosoi Lau­san­nen lähetyskon­gressin yleisöä vuon­na 1974 esit­tämäl­lä ”Jeesuk­sen strate­gian vääristymänä” sen, jos ”jatkamme lähetystyön­tek­i­jöi­den lähet­tämistä tehtävi­in, jot­ka paikalliset kris­ti­tyt hoita­vat parem­min.” Intialais­syn­tyi­nen K.P Yohan­nan pop­u­lar­isoi ajatuk­sen paikallis­ten aasialais­ten evanke­lis­to­jen taloudel­lis­es­ta tukemis­es­ta parem­pana vai­h­toe­htona (pohjoisamerikkalais­ten) lähetystyön­tek­i­jöi­den lähet­tämiselle kir­jas­saan Rev­o­lu­tion in World Mis­sions (suom. Haaste, joka läh­tee sydämestä) vuon­na 1986.

Win­ter, Yohan­nan ja mon­et muut käsit­televät teemaa syväl­lis­es­ti, emmekä voi ohit­taa län­si­maisen lähetystyön kri­ti­ikkiä olanko­hau­tuk­sel­la. Kuitenkin usein vas­takkainaset­telu nousee esi­in puh­taasti taloudel­lise­na kysymyk­senä: mon­tako intialaista mopo­e­vanke­lis­taa saa yhden amerikkalaisen (tai suo­ma­laisen) lähetystyön­tek­i­jän hin­nal­la? Perus­ta­van­laa­tuiset kysymyk­set työn tarkoituk­ses­ta ja tavoit­teista jäävät hin­taver­tailun var­joon. Pelkkä taloudel­lisen tuen anta­mi­nen ei myöskään ratkaise ongelmia siel­lä, mis­sä riip­pu­vu­us lähetystyöstä rajoit­taa seu­rakun­nan vahvis­tu­mista, vaan saat­taa pahen­taa niitä.

Hel­posti myös uno­htuu, että niiden kansan­ryh­mien kohdal­la, mis­sä kotop­eräistä seu­rakun­taa ei vielä ole ole­mas­sa, Jumalan val­takun­nan lähelle tulem­i­nen vaatii joka tapauk­ses­sa kieli- ja kult­tuuri­ra­jo­jen ylit­tämistä – oli­pa mopon puikois­sa minkä­maalainen kris­tit­ty tahansa. Näi­den rajo­jen ylit­tämiseen voivat osal­lis­tua erikieliset, eri­maalaiset, eri­laisil­la lahjoil­la ja kyvy­il­lä varuste­tut kris­ti­tyt yhdessä. Jot­ta kukaan ei jäisi kie­len­sä ja kult­tuurin­sa takia Jumalan val­takun­nan ulkop­uolelle.

Elämme aikaa, jos­sa – osit­tain pakon sanele­m­ana – rajoituk­set vievät tilaa vapauk­sil­ta, eristäy­tymi­nen avoimuudelta, oman ase­man tur­vaami­nen sol­i­daarisu­udelta. Kun moni kris­tit­ty on jo ennestään tun­tenut ympäröivän yhteiskun­nan uhkana, olisi nyt help­poa käper­tyä luo­maan omaa lin­tuko­toa — miten pien­tä hyvän­sä — ja sulkea paha maail­ma ulkop­uolelle.

Tähän meitä ei kuitenkaan ole kut­sut­tu, kun olemme Kris­tus­ta läht­e­neet seu­raa­maan. Mei­dät on kut­sut­tu ole­maan Kris­tuk­sen todis­ta­jia aina maan ääri­in saak­ka. Jumalan työ­tovere­ina. Tarkoituk­sen­mukaises­ti, viisaasti, itsekri­it­tis­es­ti. Jumalan armos­ta.

Vas­taus ei ole joko-tai. Ei vält­tämät­tä edes sekä-että. Vas­taus on yhdessä.

Han­nu Sor­samo, Wycliffe Raa­matunkään­täjien toimin­nan­jo­hta­ja. 

Kir­joi­tus on kesän 2020 Sanal­la sanoen ‑lehden pääkir­joi­tus.