Mor­sian, joka on lunas­tet­tu kor­keim­mal­la hin­nal­la

Istun hmong-ystä­vie­ni kans­sa ruo­ka­pöy­däs­sä raa­mat­tu­pii­rin jäl­keen. Nais­ten jutut kään­ty­vät kipei­siin nuo­ruusa­jan koke­muk­siin. Yksi nai­sis­ta ker­too, kuin­ka hänes­tä mak­set­tiin mini­maa­li­sen pie­net mor­sius­lun­naat*. Nyky­ra­has­sa se ei vas­tai­si kuin noin päi­vän palk­kaa, eurois­sa alle viit­tä­tois­ta. Hän tun­tee vie­lä­kin häpe­ää, kos­ka sul­ha­sen per­he ei pitä­nyt hän­tä sen arvok­kaam­pa­na, eikä mui­ta­kaan vaih­toeh­to­ja ollut. Köy­hän nai­sen luon­te­vin valin­ta oli saman kylän köy­hä mies, jon­ka van­hem­mat eivät edes pitä­neet hänes­tä. Nai­set ver­tai­le­vat syö­des­sään hin­to­ja, jot­ka heis­tä mak­set­tiin. He tuhah­te­le­vat, puis­te­le­vat päi­tään, ja hei­dän sil­mis­sään on surul­li­nen kat­se. Kai­kil­le heis­tä nai­ma­kaup­po­jen teko oli alen­ta­va koke­mus. He kysy­vät minul­ta­kin, mitä mie­he­ni van­hem­mat mak­soi­vat minus­ta. 

Yhden ystä­vän, Isa­bel­lan, tytär on menos­sa pian nai­mi­siin.

Mor­sius­lun­naat ovat nykyi­sin, pari vuo­si­kym­men­tä myö­hem­min, pal­jon kor­keam­mat, köy­him­mil­lä­kin sato­ja euro­ja. Isa­bel­lan tytär ja hänen sul­ha­sen­sa ovat karan­neet yhteen, ja sul­ha­sen per­he pitää hän­tä jo oma­naan, eivät­kä he aio mak­saa miniäs­tä kuin sen ver­ran, mikä hei­dän kult­tuu­ris­saan on vie­lä joten­ku­ten hyväk­syt­tä­vää. Jäl­leen ker­ran yksi hmong-tyt­tö myy­dään hal­val­la sul­ha­sen kotiin, ja sii­tä voi seu­ra­ta vuo­sien häpeä ja rii­da­nai­he. Isa­bel­la ker­too minul­le itku kur­kus­sa, ettei saa rak­kaas­ta tyt­tä­res­tään edes leh­män hin­taa.  

Muis­tu­tan Isa­bel­laa, että me kris­ti­tyt olem­me Kris­tuk­sen mor­sian. Eikö ole­kin loh­dut­ta­vaa, että Hän on lunas­ta­nut mei­dät kor­keim­mal­la mah­dol­li­sel­la hin­nal­la, omal­la hen­gel­lään? Hän rakas­taa mei­tä, eikä tee mitään eroa hei­mo­jen välil­lä, ei köy­hän ja rik­kaan välil­lä. Ilmes­tys­kir­jan mukaan mei­tä odot­ta­vat suu­ret häät, jois­sa kenel­le­kään ei ole paha mie­li arvot­to­muu­den tun­teen takia. ”Her­ra, mei­dän Juma­lam­me, Kaik­ki­val­tias, on otta­nut kunin­kuu­den. Iloit­kaam­me ja rie­muit­kaam­me, anta­kaam­me hänel­le kun­nia! Nyt on tul­lut Karit­san häi­den aika. Hänen mor­sia­men­sa on val­mii­na, hänen ylleen on puet­tu hää­pu­ku, hoh­ta­van val­kea pel­la­va­pu­ku. ” (Ilm. 19)

Han­ne­le

*Hin­ta, joka mor­siam­mes­ta tulee mak­saa.