Val­las­ta, vetäy­ty­mi­ses­tä ja yhtey­des­tä

Olin tam­mi­kuus­sa jär­jes­tä­mäs­sä tapah­tu­maa, jos­sa oli­vat muka­na suo­ma­lai­set, venä­läi­set ja etio­pia­lai­set yhteis­työ­kump­pa­nit. Ennen laa­jem­mal­le ylei­söl­le mark­ki­noi­tua foo­ru­mia vie­tim­me päi­vän kes­ke­näm­me: yhdek­sän hen­keä kol­mes­ta maas­ta ja nel­jäs­tä orga­ni­saa­tios­ta. Ker­roim­me toi­sil­lem­me elä­mäs­täm­me. Puhuim­me per­hees­tä ja uskos­ta. Emme puhu­neet orga­ni­saa­tiois­ta, emme neu­vo­tel­leet, emme alle­kir­joit­ta­neet sopi­muk­sia tai suun­ni­tel­leet hank­kei­ta. Koh­ta­sim­me toi­sem­me ihmi­si­nä, saman Her­ran pal­ve­li­joi­na, emme­kä niin­kään lähe­tys­joh­ta­ji­na, piis­poi­na ja pää­sih­tee­rei­nä, vaik­ka sel­lai­sia olim­me­kin.

“Har­voin olen yhteis­työ­ta­paa­mi­sis­sa puhu­nut näin hen­ki­lö­koh­tai­sis­ta asiois­ta”, tote­si toi­nen etio­pia­lai­sis­ta osal­lis­tu­jis­ta päi­vän päät­teek­si.

Lähe­tys­työs­sä puhum­me pal­jon monen­kes­ki­syy­des­tä, yhden­ver­tai­ses­ta yhteis­työs­tä, rin­nal­la kul­ke­mi­ses­ta ja mones­ta muus­ta hie­nol­ta kuu­los­ta­vas­ta käsit­tees­tä, joi­den on tar­koi­tus vies­tiä, ettem­me enää elä 1800-luvun lähe­ty­sa­jat­te­lus­sa. Käy­tän­nön tasol­le tul­les­sam­me, ja var­sin­kin vai­keuk­sia koh­da­tes­sam­me, yhteis­työn todel­li­suus saat­taa kui­ten­kin edel­leen pel­kis­tyä kah­teen vaih­toeh­toon: val­taan tai vetäy­ty­mi­seen. Joko meil­lä on ohjat käsis­säm­me tai sit­ten anne­taan “kan­sal­lis­ten” hoi­taa hom­ma. Joko-tai.

Jos nämä vaih­toeh­dot eivät mei­tä tyy­dy­tä, ainoa pit­käl­lä täh­täi­mel­lä toi­mi­va kol­mas tie on uskoak­se­ni yhtey­den tie.

Yhtey­den raken­ta­mi­nen ei ole var­si­nai­ses­ta työs­tä hukat­tua aikaa, jos mei­tä kiin­nos­taa työm­me vai­ku­tus, eikä ainoas­taan val­mis­ta­mam­me tuo­te (kuten vaik­ka­pa Raa­ma­tun kään­nös tai äidin­kie­li­set kou­lu­kir­jat). Jos Juma­lan val­ta­kun­ta on meil­le tär­keäm­pi kuin oma jär­jes­töm­me tai omat tavoit­teem­me, on yhtey­den raken­ta­mi­nen meil­le ensi­si­jais­ta var­si­nais­ta työ­tä. Kään­tä­mi­nen tai muut vähem­mät tär­keät asiat voi­vat odot­taa. Eikä yhtey­den raken­ta­mi­nen tie­ten­kään rajoi­tu itsem­me ja yhteis­työ­kump­pa­nim­me välil­le vaan ulot­tuu kaik­kiin, joil­la on osal­li­suut­ta työ­hön tai sen toi­vot­tui­hin vai­ku­tuk­siin.

Yhtey­den raken­ta­mi­nen on kui­ten­kin hyvin vaa­ti­vaa. Yhtey­den syn­ty­mi­nen vaa­tii molem­min­puo­lis­ta halua ja kykyä ylit­tää kie­li- ja kult­tuu­ri­muu­re­ja, aset­tu­mis­ta toi­sen ase­maan, toi­sen ymmär­tä­mis­tä ja toi­sel­ta oppi­mis­ta, omien toi­min­ta­ta­po­jen muut­ta­mis­ta. Yhtey­den syn­ty­mi­nen vaa­tii näkö­kul­man siir­tä­mis­tä pois oman jär­jes­tön edun­val­von­nas­ta.

Yhteyt­tä ei raken­ne­ta päi­väs­sä. Van­haa sanon­taa lai­na­tak­se­ni, pit­kä­kin mat­ka kui­ten­kin alkaa yhdel­lä aske­leel­la.

Han­nu Sor­sa­mo, Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien toi­min­nan­joh­ta­ja. 

Kir­joi­tus on kevään 2020 Sanal­la sanoen ‑leh­den pää­kir­joi­tus.