Opet­ta­jat heh­ku­vat intoa ja tai­toa

Se ei ollut mikään taval­li­nen aamu, se hel­mi­kui­nen tors­tai abau-hei­mon kyläs­sä. Se oli vii­mei­nen opet­ta­jien  kou­lu­tus­päi­vä, ja täyn­nä tes­tauk­sia, alkaen oman kie­len oikein­kir­joi­tuk­ses­ta, sen suju­vas­ta luke­mi­ses­ta, opet­ta­mis­tai­dois­ta elä­vän luo­kan edes­sä ja jat­kuen aina dia­pro­jek­to­rin käy­tön hal­lin­taan ja oppi­tun­tien vir­heet­tö­mään löy­tä­mi­seen puhe­li­men tie­dos­tos­ta.  Siis vaa­ti­va päi­vä! Sekä kou­lut­ta­jat että opet­ta­jat itse, uudet ja jo kau­an opet­ta­neet,  oli­vat teh­neet rajus­ti työ­tä, luku­har­joi­tuk­set oli­vat kuu­lu­neet mone­na ilta­na aina kotio­vel­lem­me saak­ka. 

Aloit­te­lin päi­vää jaka­mal­la vihan­nek­set ja hedel­mät sel­kei­siin kasoi­hin, jois­ta ne oli help­po lei­ka­ta kei­tet­tä­vik­si ja tai suo­raan tar­joi­luun. Oli tulos­sa iso juh­la-ate­ria, ruo­kai­li­joi­ta aina­kin 150. Minun osuu­te­ni oli vain pie­ni, kaik­ki liha ja rii­si kei­tet­täi­siin isos­sa kent­tä­keit­tiös­sä lähel­lä suur­ta luok­ka­huo­net­ta, jos­sa juh­la pidet­täi­siin. 

Lyhyt kou­lu­tus, riit­tää­kö se?

Tänään oli vie­lä tulos­tet­ta­va kaik­ki todis­tuk­set joi­ta oli tulos­sa. Vai oli­ko? Miten voi olet­taa, että kol­men vii­kon kurs­si vei­si vii­da­kos­sa asu­vaa väkeä niin pit­käl­le, että heil­lä oli­si opet­ta­mis­tai­dot hal­lus­sa ja sel­vä kuva sii­tä, mitä kol­men vuo­den äidin­kie­li­sis­sä kou­luis­sa tapah­tuu kul­la­kin vii­kol­la! Oli­ko ope­tus onnis­tu­nut vai ei!?

Aloin saa­da vas­taus­ta tähän miel­tä askar­rut­ta­nee­seen kysy­myk­seen hyvin pian. Koti­ta­lom­me ohi alkoi kii­tää lap­si­lau­mo­ja, iloi­ses­ti hypel­len, sel­väs­ti menos­sa jon­ne­kin mikä oli mie­luis­ta. Kas­vot saip­puas­ta kiil­tä­vi­nä, pik­ku naru­kas­sit seläs­sä hypel­len he kir­ma­si­vat koh­ti luok­ka­huo­nei­ta, jois­sa har­joit­te­lu tapah­tui. He oli­vat sitä oike­aa elä­vää oppi­la­sai­nes­ta, jota opet­ta­jat koh­ta kukin vuo­rol­laan opet­tai­si­vat. 

Pian sain kur­kis­taa use­aan ope­tus­ti­lan­tee­seen ja joka ker­ta oli ilmas­sa oppi­mi­sen rie­mua, ääneen luke­mis­ta, inno­kas­ta vas­taa­mis­ta kysy­myk­siin ja joka ker­ta näin hymyi­le­vän ellei sätei­le­vän opet­ta­jan, joka tajusi min­kä uuden tai­don hän oli oppi­nut ja miten se toi­mi käy­tän­nös­sä. 

Oman pai­kan ja teh­tä­vän löy­tä­mi­sen rie­mua

En ollut ehti­nyt vie­lä kotiin­kaan asti, kun takaa­ni alkoi kuu­lua var­man tun­tui­sia aske­lei­ta ja nuo­ret opet­ta­jat käve­li­vät ripeäs­ti omiin dia­pro­jek­to­ri-tes­tei­hin­sä. Vii­si  asi­aa hei­dän oli tie­det­tä­vä täs­tä lait­tees­ta ja osoi­tet­ta­va tie­to käy­tän­nös­sä. Oli­ko tek­niik­ka pelot­ta­vaa, uut­ta se aina­kin oli! Mis­tään pelos­ta ei noi­den jal­ko­jen ripeys vies­ti­nyt murua­kaan. Ne siir­tyi­vät rei­pas­ta tah­tia koh­ti tes­tiä ja nuo­ris­ta huo­kui itse­var­muut­ta, tyy­neyt­tä ja iloa. 

Pala­sin kotiin häm­min­gin val­las­sa, kii­tol­li­sen häm­min­gin. Siis näis­tä mer­keis­tä tie­sin, että ope­tus oli onnis­tu­nut, se oli ollut voi­maut­ta­vaa. Mel­kein vai­vuin pol­vil­le­ni häm­min­gis­tä ja kii­tin Juma­laa sii­tä, että juu­ri tähän aikaan tämän hei­mon his­to­ri­aa saim­me olla muka­na jos­sain näin isos­sa. Että juu­ri tähän aikaan tämän hei­mon 1200 las­ta saa­vat erin­omais­ta ope­tus­ta äidin­kie­lel­lä näil­tä erin­omai­sil­ta nuo­ril­ta opet­ta­jil­ta, jois­ta huo­kui jotain niin iha­naa, että sitä on vai­kea kuva­ta. 

Ja päi­vä tosi­aan päät­tyi suu­ren­moi­seen ruo­kai­luun, todis­tus­ten jakoon, ja iltaa koh­den opet­ta­jat tart­tui­vat meloi­hin­sa ja pala­si­vat koti­ky­liin­sä. 

Har­voin on itsel­le­ni mikään tors­tai ollut niin sykäh­dyt­tä­väs­ti Toi­voa täyn­nä!

Teks­ti ja kuvat: Mai­ja Lock

Abau-hei­mon luku­tai­to­työn asian­tun­ti­ja

Papua-Uusi-Gui­nea