Hakas­sia Sipe­rias­sa on hen­keä­sal­paa­van kau­nis. Kuva: olfii­ka on VisualHunt.com CC BY-SA

Hakas­sin­kie­li­sen Raa­ma­tun kään­nös­työ­ryh­mään kuu­lu­va Gali­na ker­too hau­ta­jais­pe­rin­teis­tä Ete­lä-Sipe­rias­sa sijait­se­vas­sa koti­maas­saan:

”Ennen van­haan perin­tei­set lau­la­jat esit­ti­vät san­ka­ri­bal­la­de­ja hau­ta­jai­sis­sa. Ihmi­set kerään­tyi­vät kuun­te­le­maan tark­kaa­vai­ses­ti. Kun kuul­tiin jota­kin huvit­ta­vaa, kaik­ki nau­roi­vat. Kun kuul­tiin jota­kin traa­gis­ta, ihmi­set tun­si­vat myö­tä­tun­toa bal­la­din san­ka­rei­ta koh­taan. Kenen­kään ei kuu­lu­nut osoit­taa surua tai itkeä hau­ta­jai­sis­sa, kos­ka kuol­lut oli palaa­mas­sa oike­aan kotiin­sa. Vii­mei­sel­le mat­kal­le saat­ta­mi­nen piti suo­rit­taa taval­la, joka kun­nioit­ti sitä, että hen­ki­lö oli aiem­min saa­pu­nut maan pääl­le ja oli nyt läh­dös­sä pois. Kuo­le­ma on hyvin tär­keä tapah­tu­ma ihmi­sen elä­mäs­sä!”

Gali­naa kuun­nel­les­sa­ni minuun teki eri­tyi­sen vai­ku­tuk­sen vii­mei­nen lause. Hän ilmai­si sen arki­ses­ti, kuin itses­tään sel­vä­nä asia­na eikä pit­käl­li­sen filo­so­fi­sen poh­din­nan tulok­se­na. Se kuu­los­ti itse asias­sa hyvin kris­til­li­sel­tä. Ei oli­si ollut yllät­tä­vää kuul­la sel­lais­ta aja­tus­ta evan­ke­liu­min kään­tä­jäl­tä, mut­ta Gali­na ei ammen­ta­nut tätä vii­saut­ta evan­ke­liu­mis­ta vaan hakas­sien mui­nai­sis­ta perin­teis­tä. Voi­si­ko olla, että ”kuo­le­ma elä­män mer­kit­tä­vä­nä tapah­tu­ma­na” kuu­lui olen­nai­ses­ti hänen paka­nal­lis­ten esi-isien­sä maa­il­man­ku­vaan ja hänen omaan elä­män­kat­so­muk­seen­sa, vaik­ka jäl­ki­kris­til­li­nen län­ti­nen yhteis­kun­ta on kadot­ta­nut sen täy­sin?

Ei mei­dän uskom­me!

Gali­na jat­kaa kuvaus­taan: ”Kado­tim­me hau­ta­jais­pe­rin­teem­me ateis­ti­sen neu­vos­to­val­lan aika­na. Ihmi­sil­lä on suu­ri tar­ve luo­da jota­kin uut­ta pyhit­tä­mään elä­mäs­tä läh­te­mi­sen het­keä. He eivät tie­dä, miten saat­taa kuol­leet suku­lai­sen­sa mat­kaan. Jos­kus he tur­vau­tu­vat venä­jän­kie­li­siin evan­ke­liu­mi­teks­tei­hin, kos­ka he halua­vat jota­kin ‘uskon­nol­lis­ta’, mut­ta he tus­kin ymmär­tä­vät nii­tä, eten­kään maa­seu­tu­ky­lis­sä. Perin­teis­tä hakas­sien uskon­toa koe­te­taan myös elvyt­tää.”

”Yksi heis­tä, jot­ka koet­ti­vat aikai­sem­min edis­tää perin­teis­tä uskon­toa, on hyvä tut­ta­va­ni, tun­net­tu hakas­si­lau­la­ja­tar. Hän on jo ehti­nyt kun­nioi­tet­ta­vaan ikään. Olles­saan mai­neen­sa hui­pul­la neu­vos­to­val­lan aika­na hänen äänen­sä tuli tun­ne­tuk­si pait­si Hakas­sian tasa­val­las­sa ja Neu­vos­to­lii­tos­sa myös ympä­ri maa­il­maa. Jopa noi­na ateis­ti­si­na aikoi­na tämä ihmeel­li­nen nai­nen uskoi pala­vas­ti esi-isiim­me. Kos­ka meil­lä oli hyvin lähei­set välit, kut­suin hänet mon­ta vuot­ta sit­ten osal­lis­tu­maan evan­ke­liu­mi­teks­tien tes­taa­mi­seen. Hän työs­ken­te­li ryh­mäm­me kans­sa yhden päi­vän, mut­ta paluu­mat­kal­la hän veti minut sivuun ja sanoi: ’Gali­na kilt­ti, älä louk­kaan­nu. Kun­nioi­tan sinua suu­res­ti, mut­ta tämä ei ole mei­dän uskom­me. Minun mis­sio­ni on herät­tää kan­sa­ni sie­lu eloon ja kun­nioit­taa esi-isiäm­me.’ Hän oli uskol­li­nen omal­le uskol­leen eikä tämä rik­ko­nut läm­pi­miä väle­jäm­me.”

Lau­lua kyl­mäs­sä

Gali­nan ystä­vä lau­loi sipe­ria­lai­sil­le iäk­käil­le nai­sil­le kes­kel­lä kyl­mää kes­ki­tal­vea. Kuva: любитель / Public domain

”Tapa­sin lau­la­jat­ta­ren jäl­leen ker­ran erää­nä tal­ve­na, kun kut­suin hänet tapaa­maan ihai­li­joi­taan, jot­ka kat­soi­vat hänen esi­tyk­si­ään tele­vi­sios­ta kau­kai­sen kylän ker­ho­ta­lol­la. Suun­nit­te­lim­me tilai­suut­ta, jos­sa ohjel­man jäl­keen oli­si vie­lä kon­sert­ti, niin että tapah­tu­ma oli­si kylän asuk­kail­le väri­käs ja mie­leen­pai­nu­va. Tal­vi­pak­ka­set saat­ta­vat olla kovia Hakas­sias­sa: jopa ‑30 astet­ta tai enem­män. Oli juu­ri tuol­lai­nen anka­ra tal­vi. Otim­me yhteyt­tä ker­hon joh­ta­jiin etu­kä­teen, niin että he läm­mit­täi­si­vät raken­nuk­sen perus­teel­li­ses­ti edel­li­se­nä päi­vä­nä ja lait­tai­si­vat esil­le julis­tei­ta vie­rai­lus­tam­me. Sil­lä ker­taa ker­hon­joh­ta­ja oli ollut aika huo­li­ma­ton ja kun saa­vuim­me, julis­tei­ta ei ollut mis­sään ja raken­nus oli huur­tees­sa sisä­puo­lel­ta. Ker­hon­joh­ta­jan unoh­duk­sen vuok­si onnis­tuim­me saa­maan kool­le vain muu­ta­man iäk­kään nai­sen naa­pu­ri­ta­lois­ta koko kylän sijaan. He istui­vat kaik­ki turk­kei­hin kie­tou­tu­nei­na, ja mekin puhuim­me heil­le takit pääl­lä. Kun olim­me lopet­ta­neet, oli kon­ser­tin vuo­ro. Kan­sain­vä­li­ses­ti tun­net­tu lau­la­ja­tar, Hakas­sian ’kul­tai­nen ääni’, astui laval­le tur­koo­sin­vä­ri­ses­sä silk­ki­pu­vus­sa. Hän lau­loi näil­le muu­ta­mil­le van­huk­sil­le pit­kän aikaa eläy­tyen täy­sin jokai­seen lau­luun. Kun kysyin hänel­tä jäl­keen­päin, miten hän pys­tyi kes­tä­mään sel­lais­ta kyl­myyt­tä eikä ollut pitä­nyt turk­kia pääl­lään, hän vas­ta­si vain: ’Nämä ovat iso­äi­te­jäm­me, joi­ta kun­nioi­tan syväs­ti. Lau­loin Bel­gian kunin­kaal­li­sel­le per­heel­le tämä puku pääl­lä. Iso­äi­tim­me ansait­se­vat täy­sin saman kuin kunin­kaal­li­nen per­he.’”

”Kun hakas­sin­kie­li­nen Uusi tes­ta­ment­ti jul­kais­tiin annoin sen lau­la­jays­tä­väl­le­ni lah­jak­si huo­li­mat­ta aikai­sem­mas­ta koke­muk­ses­tam­me evan­ke­liu­min tes­tauk­sen kans­sa. Jol­la­kin taval­la luo­tin häneen. Intui­tio­ni osoit­tau­tui oikeak­si. Kului mon­ta vuot­ta. Kun tapa­sim­me jäl­leen hil­jat­tain, eräs ensim­mäi­sis­tä asiois­ta, jot­ka nyt lähes 80-vuo­tias ystä­vä­ni sanoi oli: ’Muis­tat­ko, Gali­na, kir­jan jon­ka annoit minul­le? Haluan sinun tie­tä­vän, että luen sitä!’ Hän sitee­ra­si pit­kiä ottei­ta evan­ke­liu­meis­ta. Tämä oli minul­le hyvin mer­ki­tyk­sel­lis­tä. Hän on monil­le Hakas­sian sie­lun ruu­miil­lis­tu­ma. Jos hän alkaa täs­sä elä­män­sä uudes­sa vai­hees­sa aja­tel­la, mitä hänel­le todel­la mer­kit­see men­nä oike­aan kotiin­sa, niin sil­loin tämä kir­ja, Uusi tes­ta­ment­ti, tulee var­maan ole­maan hyö­dyl­li­nen monil­le muil­le­kin ihmi­sil­le maas­sa­ni.”

Läh­de: Prok­ho­ro­va, Tanya 2020. Glimp­ses of the Glas­sy Sea. Moscow: IBT.

Kään­nös: Riit­ta Bon­ny