Iäl­lä ei ole väliä

Nime­ni on Fin­jum Bho­te. Asun Bhotk­ho­lan alu­eel­la Sek­su­min kyläs­sä Nepa­lis­sa. Per­hee­see­ni kuu­luu kah­dek­san jäsen­tä. Olen per­hee­ni van­hin tytär, joten 13-vuo­ti­aak­si pysyin koto­na aut­taen van­hem­pia­ni maan­vil­je­lys­sä, kar­jan­kas­va­tuk­ses­sa ja muis­sa koti­töis­sä. Yhte­nä päi­vä­nä maan­vyö­ry­mät pyyh­käi­si­vät men­nes­sään kai­ken kar­jam­me. Isä­ni osti kui­ten­kin kak­si uut­ta leh­mää ja käs­ki minun vie­dä ne lai­dun­ta­maan. 

Erää­nä päi­vä­nä puhuin van­hem­pie­ni kans­sa ja ker­roin heil­le kaik­kien ystä­vie­ni käy­vän kou­lua ja minä­kin haluai­sin kou­luun. Pyy­sin, että he ilmoit­tai­si­vat minut kou­luun, mut­ta äiti­ni sanoi minun ole­van lii­an van­ha. Halusin kovas­ti opis­kel­la, joten itkin pal­jon ja pyy­sin van­hem­mil­ta­ni uudes­taan, että he pääs­täi­si­vät minut kou­luun. NEL­HOS-jär­jes­tön hen­ki­lö­kun­ta roh­kai­si van­hem­pia­ni lähet­tä­mään minut kou­luun ker­to­mal­la, että ikä ei ole este. NEL­HOS-jär­jes­tön kent­tä­työn­te­ki­jät sai­vat van­hem­pa­ni tie­dos­ta­maan kou­lu­tuk­sen tär­key­den. Niin­pä kah­den päi­vän kulut­tua van­hem­pa­ni suos­tui­vat lähet­tä­mään minut kou­luun ja minut hyväk­syt­tiin kol­man­nel­le luo­kal­le. Sen jäl­keen aloin joka päi­vä käy­dä kou­lus­sa pik­ku­vel­je­ni kans­sa. Ensim­mäi­se­nä kou­lu­päi­vä­nä­ni olin hyvin kiusaan­tu­nut, kos­ka kaik­ki luok­ka­ka­ve­ri­ni oli­vat pie­niä ja olin luok­ka­ni van­hin. 

Minun oli vai­kea seu­ra­ta ope­tus­ta, kos­ka se oli nepa­lik­si. Yri­tin par­haa­ni, mut­ta sil­ti minun oli vai­kea oppia ja ymmär­tää tun­neil­la. Vaik­ka olin luok­ka­ni van­hin, repu­tin kai­kis­sa kokeis­sa. Olin aina vakuut­ta­nut itsel­le­ni, että jos teen kovas­ti töi­tä, menes­tyn. En kos­kaan luo­vut­ta­nut, vaik­ka epä­on­nis­tuin ja nolos­tut­ti. Opis­ke­lin lujas­ti ja yllät­täen olin­kin luo­kan paras oppi­las nel­jän­nen luo­kan alkaes­sa. Sil­loin ymmär­sin, että kova työ tuo muka­naan menes­ty­mi­sen. Opis­ke­lin edel­leen ahke­ras­ti, enkä kos­kaan luo­vut­ta­nut opin­nois­sa­ni. Täl­lä het­kel­lä opis­ke­len Golan kyläs­sä 9. luo­kal­la. Sen jäl­keen olin aja­tel­lut opis­kel­la sai­raan­hoi­ta­jak­si, mut­ta ymmär­ret­tyä­ni, ettei van­hem­mil­la­ni ole varaa kou­lut­taa minua, pää­tin käy­dä 12. luo­kan lop­puun ja liit­tyä sit­ten Nepa­lin armei­jaan pal­ve­le­maan maa­ta­ni.  Olen kii­tol­li­nen NEL­HOS-jär­jes­tön tii­mil­le hei­dän ymmär­ryk­ses­tään tar­pei­tam­me koh­taan ja van­hem­piem­me roh­kai­se­mi­ses­ta tuke­maan tar­pei­tam­me ja toi­vei­tam­me.