Koi­no­nian* — yhtey­den ja kump­pa­nuu­den — alku­läh­teil­lä

Sii­nä me olim­me, kol­mi­sen­kym­men­tä Jee­suk­sen seu­raa­jak­si tun­nus­tau­tu­vaa ihmis­tä rei­lus­ta kym­me­nes­tä kan­sal­li­suu­des­ta, samas­sa huo­nees­sa. Lau­loim­me, kes­kus­te­lim­me, rukoi­lim­me, kuun­te­lim­me ope­tus­ta Raa­ma­tus­ta, joim­me tee­tä ja tie­tys­ti söim­me yhdes­sä. Minä ja ame­ri­ka­nenglan­ti­lai­nen ystä­väm­me olim­me pai­kal­la, kos­ka mei­tä oli pyy­det­ty avit­ta­maan uuden kump­pa­nuus­ver­kos­ton luo­mi­ses­sa. Osa pai­kal­lao­li­jois­ta oli meil­le van­has­taan tut­tu­ja, osaa emme olleet kos­kaan ennen näh­neet­kään. Tämä tai­si olla tot­ta myös useim­pien mui­den koh­dal­la. Se, mikä kaik­kia näi­tä ihmi­siä yhdis­ti, oli halu näh­dä Juma­lan val­ta­kun­nan ole­van näky­väm­pää todel­li­suut­ta tie­tyn kan­san­ryh­män paris­sa. Osal­lis­tu­jien näyt ja kut­su­muk­set liit­tyi­vät tähän taval­la tai toi­sel­la. Ystä­vä­ni kans­sa yri­tim­me aut­taa hei­tä löy­tä­mään yhty­mä­koh­tia ja leik­kaus­pis­tei­tä, joi­den poh­jal­ta voi­si syn­tyä kump­pa­nuut­ta ja yhteis­työ­tä.

Yhtäk­kiä hät­käh­dyt­tä­vä huo­mio val­ta­si aja­tuk­se­ni. Tajusin, että huo­nees­sa oli ihmi­siä mais­ta ja kan­sois­ta, jot­ka oli­vat enem­män tai vähem­män vihol­li­sia kes­ke­nään. Las­kes­ke­lin pikai­ses­ti, että näi­tä niin kut­sut­tu­ja vihol­lis­pa­re­ja voi­si muo­dos­taa aina­kin kol­me — siis yli puo­let edus­tet­tui­na ole­vis­ta kan­sal­li­suuk­sis­ta oli ylei­sel­lä tasol­la jon­kin­lai­ses­sa sota­ti­las­sa tois­ten­sa kans­sa! Aika hur­jaa. Kui­ten­kin täs­sä huo­nees­sa me kaik­ki olim­me yhdes­sä yhteyt­tä ja ystä­vyyt­tä raken­ta­mas­sa. Vihol­li­suu­den sijaan näh­tä­vil­lä oli ykseys, rak­kaus ja yhdes­sä toi­mi­mi­sen halu. Miten hie­no kon­kreet­ti­nen esi­merk­ki sii­tä, mitä Kris­tus Jee­sus saa aikaan. Efe­so­lais­kir­jeen toi­ses­sa luvus­sa 1938 kään­nök­ses­sä sano­taan, että hän “pur­ki erot­ta­van väli­sei­nän, nimit­täin vihol­li­suu­den”. Vaik­ka sii­nä puhee­na oli­kin juu­ta­lais­ten ja paka­noi­den väli­nen suh­de, niin peri­aa­te näyt­tää sovel­tu­van hyvin myös muu­al­le. Kolos­sa­lais­kir­jeen koh­ta 3:11 ker­too, että kun olem­me pukeu­tu­neet uuteen minääm­me Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, kan­sal­li­suu­det, taus­tat ja yhteis­kun­ta­luo­kat eivät ole pää­osas­sa, “vaan Kris­tus on kaik­ki, hän on kai­kis­sa”. Täs­sä — vai pitäi­si­kö täs­mäl­li­sem­min sanoa hänes­sä — on todel­li­sen koi­no­nian poh­ja ja perus­ta.

Timo Elo

Jutun kir­joit­ta­ja työs­ken­te­lee Wyclif­fe raa­ma­tun­kään­tä­jis­sä.

Teks­ti on jul­kais­tu 11.4.2019.

*Uuden tes­ta­men­tin krei­kan koi­no­nia on suo­men­net­tu mm. yhtey­dek­si, yhteis­työk­si, muka­na ole­mi­sek­si ja omas­ta jaka­mi­sek­si