Wyclif­fe Slo­va­kia

Osa raport­ti­sar­jaa, joka käsit­te­lee krii­sin vai­ku­tuk­sia Wyclif­fe Glo­bal Alliancen jäsen­jär­jes­töi­hin Ukrai­nan raja­val­tiois­sa ja sitä, miten ne vas­taa­vat haas­tei­siin.

Pääl­le vyö­ry­vän pako­lais­krii­sin kes­kel­lä Wyclif­fen pie­ni orga­ni­saa­tio Slo­va­kias­sa on löy­tä­mäs­sä roo­lin­sa ver­kos­toi­tues­saan pai­kal­lis­ten seu­ra­kun­tien ja jär­jes­tö­jen kans­sa.

Maa­lis­kuun 13. päi­väs­tä läh­tien Slo­va­ki­aan on saa­pu­nut 204 000 ukrai­na­lais­ta pako­lais­ta. Monel­le heis­tä tämä on ensim­mäi­nen pysäh­dys mat­kal­la vie­lä län­nem­mäk­si Euroop­paan. Näin ollen slo­va­kia­lais­ten haas­tee­na ei ole ainoas­taan vas­ta­ta hei­dän val­ta­viin tar­pei­siin­sa, vaan myös pitää jono liik­kees­sä.

Jaros­lav Tomašovský

Jaros­lav Toma­sovs­ky, Wyclif­fe Slo­va­kian joh­ta­ja, ker­too, että ensim­mäi­ses­sä pako­lai­saal­los­sa oli enim­mäk­seen ukrai­na­lai­sia, jot­ka tuli­vat asu­maan sel­lais­ten ystä­vien­sä ja suku­lais­ten­sa luok­se, jot­ka asu­vat tai työs­ken­te­le­vät Slo­va­kias­sa tai jos­sain muus­sa maas­sa. Nyt toi­ses­sa aal­los­sa tulee ihmi­siä, joil­la ei ole mitään yhteyk­siä eikä aja­tus­ta sii­tä, mihin men­nä. Kah­den päi­vän aika­na, ennen tämän artik­ke­lin jul­kai­sua, maa­han tuli 28 000 uut­ta pako­lais­ta.

”Aja­tuk­se­nam­me on aut­taa hei­tä jat­ka­maan mat­kaan­sa, kos­ka uusia on tulos­sa”, Jaro sanoo. ”Emme halua, että tän­ne syn­tyy ruuh­kaa.”

Monet tämän toi­sen aal­lon pako­lai­set oli­vat ensin paen­neet koti­seu­dul­taan ja men­neet Zakar­pats­kaan, Ukrai­nan lou­nais­osaan, jon­ka rajan taka­na ovat Slo­va­kia ja Unka­ri. Venä­jän hyök­käyk­sen ede­tes­sä ja ruu­an sekä mui­den tar­vik­kei­den vähe­tes­sä monet jou­tu­vat läh­te­mään jäl­leen liik­keel­le tuon alu­een asuk­kai­den muka­na. Täl­lä ker­taa he siir­ty­vät Slo­va­ki­aan tai Unka­riin.

”He eivät tie­dä, min­ne men­nä”, Jaro sanoi. ”He ovat juu­ri menet­tä­neet kotin­sa ja kai­ken muun. He ovat kuin Job. Yhdes­sä päi­väs­sä he ovat menet­tä­neet kai­ken.”

Suu­rin osa mat­kus­taa junal­la niin lähel­le län­si­ra­jaa kuin mah­dol­lis­ta. Siel­tä he yrit­tä­vät jat­kaa mil­lä tahan­sa kul­ku­neu­vol­la – autol­la, bus­sil­la, käve­le­mäl­lä – pääs­täk­seen rajal­le. Kun he ovat saa­neet luvan siir­tyä Slo­va­ki­aan, slo­va­kit mene­vät hei­tä vas­taan.

”Meil­lä on ihmi­siä, jot­ka vie­vät hei­dät kir­koil­le yöpy­mään ja anta­vat heil­le ruo­kaa ja maja­pai­kan jok­si­kin aikaa”, Jaro sanoi. ”Nyt työs­täm­me jär­jes­tel­mää näi­den ihmis­ten aut­ta­mi­sek­si.”

Ensim­mäi­nen pako­lais­ryh­mä, jota Wyclif­fe Slo­va­kian jäse­net aut­toi­vat Levices­sä, oli ryh­mä nige­ria­lai­sia yli­opis­to-opis­ke­li­joi­ta, jot­ka pake­ni­vat Har­ko­vas­ta Ukrai­nas­ta. He oli­vat yötä ja jat­koi­vat sit­ten mat­kaan­sa Bra­tis­la­vaan.

Pit­kä muis­ti

“Eräs syy slo­vak­kien aut­ta­mis­ha­luun on se, että monet muis­ta­vat vie­lä vuo­den 1968, kun Var­so­van lii­ton armei­jat kukis­ti­vat ”Pra­han kevään” sil­loi­ses­sa Tšekkos­lo­va­kias­sa. Tämä ope­raa­tio kes­ti vain pari päi­vää ja kyl­vi samal­la kak­si vuo­si­kym­men­tä myö­hem­min tapah­tu­neen Neu­vos­toim­pe­riu­min hajoa­mi­sen sie­me­net”, Jaro ker­too.

”Vie­lä on pal­jon ihmi­siä, kuten van­hem­pa­ni, jot­ka muis­ta­vat tämän tapah­tu­man. Pys­tym­me siis jol­la­kin tavoin samais­tu­maan ukrai­na­lais­ten tun­tei­siin. Mei­dän tapauk­ses­sam­me ei ollut sotaa. Kaik­ki tapah­tui niin nopeas­ti ja äkil­li­ses­ti, että meil­lä ei ollut aikaa val­mis­tau­tua tai teh­dä mitään, mut­ta tun­nem­me todel­la­kin myö­tä­tun­toa ukrai­na­lai­sia koh­taan. Yhtei­nen koke­mus ja his­to­ria joten­kin yhdis­tä­vät mei­tä.”

Jaron vai­mo, Sas­ka, työs­ken­te­lee Wyclif­fe Slo­va­kian hen­ki­lös­tö­hal­lin­non assis­tent­ti­na. He työs­ken­te­le­vät maan lou­nais­osas­sa Levice-nimi­ses­sä kau­pun­gis­sa ja ovat ainoat koti­maan työn­te­ki­jät: muut jäse­net työs­ken­te­le­vät raa­ma­tun­kään­nös­pro­jek­teis­sa ympä­ri maa­il­maa. Jarol­la on Slo­va­kias­sa lukui­sia seu­ra­kun­tayh­teyk­siä, jois­ta on pal­jon hyö­tyä kun hän koor­di­noi apua. Hän toi­mi yhdek­sän vuo­den ajan pas­to­ri­na ja tun­tee yli­opis­to­vuo­sil­taan monia mui­ta eri kirk­ko­kun­tia edus­ta­via slo­va­kia­lai­sia pas­to­rei­ta.

”Olem­me hyvin stres­saan­tu­neil­le ihmi­sil­le ikään kuin kana­va tai käy­tä­vä (sekä jär­jes­tö­nä että maa­na), jos­sa he voi­vat rau­hoit­tua ja saa­da aikaa aja­tel­la”, hän sanoo. ”Sit­ten autam­me hei­tä jat­ka­maan mat­kaan­sa ja löy­tä­mään pit­kä­ai­kai­sem­man oles­ke­lu­pai­kan, ehkä Tse­kis­sä tai jos­sa­kin toi­ses­sa län­nem­pä­nä sijait­se­vas­sa maas­sa.”

Esi­ru­kous­tar­peet

”Rukouk­se­ni on, että tämä tus­ka toi­si jotain todel­la hyvää Juma­lan kun­niak­si Juma­lan val­ta­kun­taan”, Jaro sanoo. ”Että hänen lap­sen­sa yhdis­tyi­si­vät työs­ken­te­le­mään lähei­sem­min.”

Hän pyy­si rukoi­le­maan eri­tyi­ses­ti näi­den asioi­den puo­les­ta:

  • Trau­mois­ta para­ne­mi­nen: ”Me tääl­lä Slo­va­kian Wyclif­fel­lä yri­täm­me käyt­tää voi­ma­va­ram­me seu­ra­kun­tien aut­ta­mi­seen. Eräs työn­te­ki­jäm­me tekee työ­tä Raa­ma­tun käy­tön kon­sult­ti­na (Slo­va­kian ulko­puo­lel­la). Hän on saa­nut moni­puo­li­sen kou­lu­tuk­sen sii­hen, kuin­ka Raa­ma­tus­ta saa­ta­vaa apua käy­te­tään muun muas­sa trau­mois­ta para­ne­mi­seen. Me olem­me yhtey­des­sä häneen ja yri­täm­me aut­taa seu­ra­kun­tia tääl­lä Slo­va­kias­sa välit­tä­mään hänen tie­ton­sa ja tai­ton­sa kaut­ta kei­no­ja aut­taa tän­ne tule­via haa­voit­tu­nei­ta ja trau­ma­ti­soi­tu­nei­ta. Olem­me aja­tel­leet, että hän voi­si opet­taa kiin­nos­tu­nei­ta verk­ko­kurs­sin kaut­ta. Rukoi­le suun­nit­te­le­mam­me verk­ko­työ­pa­jan puo­les­ta – että kurs­sis­ta tuli­si toi­mi­va, että se saa­vut­tai­si mah­dol­li­sim­man monet  ja voi­sim­me näin tar­jo­ta työ­pa­jaa myös muil­le.
  • Kie­le­no­pis­ke­lu: ”Sain Sak­san Wyclif­fel­tä mate­ri­aa­lia. He ovat val­mis­ta­neet seu­ra­kun­nil­le mate­ri­aa­lia aut­taak­seen pako­lai­sia oppi­maan sak­saa. Me haluam­me aut­taa seu­ra­kun­tia opet­ta­maan slo­vak­kia, jot­ta pako­lai­set pys­ty­vät kom­mu­ni­koi­maan. Tämä var­mas­ti onnis­tuu, kos­ka kie­lem­me ovat suku­lais­kie­liä. Haluam­me, että seu­ra­kun­nat ovat val­mis­tau­tu­neet pako­lai­sia var­ten ja että heil­lä on jota­kin, jota he osaa­vat teh­dä itsek­seen, ilman kiel­ten­opet­ta­jia. Nämä mate­ri­aa­lit on suun­ni­tel­tu sel­lai­sik­si, että hen­ki­lö jol­la ei ole slo­vak­ki toi­se­na kie­le­nä ‑opet­ta­jan kou­lu­tus­ta osaa opet­taa jon­kun puhu­maan slo­vak­kia. Siis­pä täl­lä het­kel­lä työs­ken­te­lem­me kovas­ti tämän eteen, jot­ta saam­me sen käyt­töön seu­ra­kun­nis­sam­me. Rukoi­le, että saam­me tämän pro­ses­sin ete­ne­mään nopeas­ti, niin että mate­ri­aa­li oli­si käy­tet­tä­vis­sä mah­dol­li­sim­man pian.
  • Yhteis­työn jat­ku­mi­nen: ”Meil­lä on hyvät yhtey­det toi­siin Wyclif­fe-jär­jes­töi­hin muis­sa mais­sa, kuten Puo­las­sa, Roma­nias­sa ja Unka­ris­sa, ja jaam­me toi­sil­lem­me, mitä meil­lä jo on. Zsuz­sa Zen­tai (Unka­rin Wyclif­fen joh­ta­ja) suun­nit­te­li pie­nen esit­te­ly­kor­tin Raa­mat­tuso­vel­luk­ses­ta ukrai­nak­si ja venä­jäk­si. Hän oli niin ystä­väl­li­nen, että sanoi: ’Voin teh­dä tämän teil­le muil­le­kin wyclif­fe­läi­sil­le.’ Niin­pä lähe­tin hänel­le logom­me ja hän teki kort­tiin muu­tok­sen mei­tä var­ten. Olen jaka­nut näi­tä kort­te­ja jo kai­kil­le seu­ra­kun­nil­le Slo­va­kias­sa, jot­ta he voi­vat pai­nat­taa nii­tä itsel­leen ja käyt­tää nii­tä. Kaik­kien ei tar­vit­se teh­dä kaik­kea. Voim­me jakaa teh­tä­viäm­me.”

Teks­ti: Jim Kil­lam, Wyclif­fe Glo­bal Alliance

Kään­nös: Sari Kau­ra­la