Rosa – muka­na jos­sain itseä­ni suu­rem­mas­sa

Oli meneil­lään todis­tus­ten alle­kir­joit­ta­mi­nen. Uusia opet­ta­jia oli tul­lut kou­lu­tuk­seen, he oli­vat ahke­roi­neet usean vii­kon ajan ja tänään oli vii­mei­nen päi­vä. Toi­mis­ton tulos­tin toi­mi yli­kier­rok­sil­la ja syl­ki suus­taan todis­tuk­sen toi­sen­sa jäl­keen. Niis­sä oli kir­jat­tu­na kaik­ki, mitä kukin oli oppi­nut sekä arvio opi­tus­ta ja tie­to sii­tä, mitä luok­kia opet­ta­ja sai­si kyläs­sään opet­taa.

Joi­ta­kin todis­tuk­sia oli jo alet­tu alle­kir­joit­ta­maan. Sen teki­vät joh­ta­vat opet­ta­jat, jot­ka oli­vat opet­ta­neet eni­ten kurs­sil­la. Hei­tä oli kak­si, oli ollut jo vuo­sia, ja yhdes­sä he tie­si­vät kaik­ki abau-alu­een kylät ja nii­den elä­män­me­non. Kah­des­taan he oli­vat niis­sä kai­kis­sa käy­neet, näh­neet van­hem­pien innon raken­taa kou­lu­ta­lo­ja ja kylän halun lähet­tää opet­ta­jia kou­lu­tuk­seen. Mis­sä vain kou­lu­ja oli jo toi­mi­nut, joh­ta­vat opet­ta­jat tun­si­vat ne kaik­ki oppi­lai­ta ja opet­ta­jia myö­ten.

Tähän asti hei­tä oli ollut vain kak­si, mut­ta olin juu­ri saa­nut teh­tä­vän hakea kol­man­nen opet­ta­jan, Rosan, sisäl­le toi­mis­toon. Hän oli opet­ta­nut täl­lä kurs­sil­la ensim­mäis­tä ker­taa ja nyt oli hänen aikan­sa alle­kir­joit­taa omien oppi­lai­den­sa todis­tuk­set, joh­ta­va­na opet­ta­ja siis hän­kin tänään ensim­mäis­tä ker­taa. Ja koh­ta menos­sa alle­kir­joit­ta­maan todis­tuk­sia.

Kii­pe­sin luok­ka­huo­neen rap­pusil­le ja etsin Rosaa. Näin hänet toi­sen raken­nuk­sen veran­nal­la istu­mas­sa ja viit­toi­lin, että hän läh­ti­si koh­ti toi­mis­toa. Kun Rosa nousi ja alkoi kävel­lä luok­se­ni, alkoi sil­mä­luo­mien taka­na polt­taa kyy­nel ja suo­lai­nen lii­ku­tus sii­tä, että tämä het­ki oli tul­lut. Aika pysäh­tyi.

Rosa – las­tem­me ystä­vä, yksi ensim­mäi­sis­tä, jot­ka teki­vät talos­sam­me työ­tä, yksi ensim­mäi­sis­tä, jot­ka tuli­vat mukaan kylän kou­luun, kun menin pitä­mään uskon­to­tun­te­ja sin­ne. Hapa­roi­den, vah­vas­ti tur­vau­tuen työ­kir­jaan, jon­ka olin Rosan kans­sa val­mis­ta­nut. Ja miten hän jo sil­loin osoit­ti vah­vuut­ta ja var­muut­ta ja teki kai­ken niin hyvin ja tai­ta­vas­ti. Rosa tuli vas­taa­ni sinä­kin päi­vä­nä kun olin juu­ri kuul­lut, että vävym­me oli kuo­le­man­sai­ras. Sanaa­kaan sano­mat­ta Rosa sul­ki minut syliin­sä ja itkim­me yhdes­sä, hänen oma mie­hen­sä oli myös kuol­lut. Voi Rosa Rosa, mikä mää­rä muis­to­ja, mikä mää­rä rak­kaut­ta!

Ja sii­nä hän nyt käve­lee vie­rel­lä­ni, minua hen­ki­ses­ti pää­tä pidem­pi, pal­jon kär­si­nyt, pal­jon näh­nyt, pal­jon rakas­ta­nut. Tai­ta­va Rosa. Hänen kykyn­sä on huo­mat­tu, ne on otet­tu käyt­töön, ja auliis­ti hän on anta­nut ne Juma­lan käyt­töön. Jos­kus oli koto­na vain kevyt­tä pur­ta­vaa, kun Rosa-äiti oli koko päi­vän opet­ta­mas­sa, mut­ta lap­set oli­vat asian taka­na ja keit­ti­vät itse ruo­kaa. Kyläe­lä­mä toi jos­kus mur­hei­ta hänel­le, ja näin hänet välil­lä kuin pois­sao­le­va­na, kuin aja­tel­len omia asioi­taan. Mut­ta tänään oli juh­la­päi­vä. Sitä ei mit­kään voi­si sär­keä.

Rosa istui toi­mis­ton pöy­dän ääreen suo­ra­ryh­ti­se­nä ja vakaa­na. Kynä kädes­sä hän sil­mäi­li todis­tuk­sen toi­sen­sa jäl­keen ja kir­joit­ti nimen­sä pape­rei­den ala­reu­naan.

Miten rakas­tin­kaan tuo­ta nuor­ta vaka­vaa nais­ta! Mikä mat­ka oli­kaan taka­nam­me, mikä voit­to­kul­ku se oli­kaan Val­ta­kun­nan asioil­le! Tätä ei mikään voi­si pila­ta, nyt oli pal­jon voi­tet­tu, uusi askel oli otet­tu, uusi taso saa­vu­tet­tu kai­kes­sa voi­maut­ta­mi­ses­sa ja ihmi­sen näke­mi­ses­sä, löy­tä­mi­ses­sä ja pai­koil­leen aset­ta­mi­ses­sa. Kau­an elä­köön Rosa ja kaik­ki mitä hänes­sä on, eni­ten se hil­jai­nen vah­va ja uljas hen­ki, joka vetää hen­keä samaan tah­tiin Juma­lan Hen­gen kans­sa.

Sil­miä kir­ve­li, olin ollut suu­res­sa muka­na, itseä­ni suu­rem­mas­sa, sen täh­den sai­kin sil­mä kos­tua ja ilon kyy­nel vie­räh­tää pos­kel­le.

Teks­ti: Mai­ja Lock