Marc ja Han­ne­le Secc­hia

Kun olin kym­men­vuo­tias, seu­ra­kun­ta­ni Kap­kau­pun­gis­sa lähet­ti erään per­heen Papua-Uuteen-Gui­ne­aan Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien työ­hön. Ajat­te­lin, että lähe­tys­työn­te­ki­jät oli­vat ihmi­siä, jot­ka puhui­vat ja pukeu­tui­vat oudos­ti. En aavis­ta­nut, että Juma­la kut­sui­si myös minut.

Kas­voin Kap­kau­pun­gis­sa kah­den var­jon alla. Toi­nen oli Pöy­tä­vuo­ren kau­nis ja mie­leen­pai­nu­va var­jo. Toi­nen oli apart­hei­din pit­kä, ruma var­jo, jouk­ko lake­ja, joi­ta sovel­let­tiin armot­to­mas­ti ja joi­den tar­koi­tuk­se­na oli ero­tel­la ihmi­siä ihon­vä­rin ja kult­tuu­rin perus­teel­la ja sor­taa toi­sia heis­tä vähem­piar­voi­si­na ja toi­sen­lai­si­na.

Kun raa­ma­tun­kään­nös­työ­hön Papua-Uuteen-Gui­ne­aan lähe­te­tyt työn­te­ki­jät ker­toi­vat työs­tään, tajusin ensim­mäis­tä ker­taa, että Juma­la rakas­taa kaik­kia ihmi­siä kan­sal­li­suu­teen, ihon­vä­riin tai uskon­to­kun­taan kat­so­mat­ta. Sain sel­vil­le, että Kris­tuk­sen ruu­mis ei ole pel­käs­tään val­koi­nen.

Ete­lä-Afri­kan siir­ty­mi­nen uuteen demo­kraat­ti­seen hal­lin­toon vuon­na 1994 oli suo­ra­nai­nen ihme. Monet pel­kä­si­vät avoin­ta rotuso­taa. Juma­lan armo oli kui­ten­kin suu­rem­pi, ja niin ete­lä­afrik­ka­lai­set siir­tyi­vät sovin­non aikaan. Tähän vai­kut­ti voi­mak­kaas­ti eten­kin totuus- ja sovin­to­ko­mis­sion työ. Kaik­ki muut­tui ja oli ihmeel­lis­tä, ja jon­kin aikaa kaik­ki näyt­ti mah­dol­li­sel­ta.

Tuol­loin, päät­täes­sä­ni kou­lun­käyn­nin ja yli­opis­to-opin­to­ni ja muut­taes­sa­ni Euroop­paan töi­hin, en voi­nut kuvi­tel­la­kaan, että Juma­la kut­sui­si minut­kin työ­hön­sä.

Isos­sa-Bri­tan­nias­sa tapa­sin kir­kos­sa Han­ne­len ja rakas­tuim­me. Ase­tuim­me aloil­lem­me ja perus­tim­me per­heen. Han­ne­le työs­ken­te­li hen­ki­lös­tö­hal­lin­nos­sa ja vapaa­eh­tois­toi­min­nan pääl­lik­kö­nä. Itse työs­ken­te­lin laa­jo­jen tie­to­tek­nis­ten toteu­tus­ten paris­sa nuo­res­sa ja kiin­nos­ta­vas­sa kon­sult­tiy­ri­tyk­ses­sä, joka menes­tyi hyvin mut­ta vaa­ti työn­te­ki­jöil­tään yhä enem­män työ­tun­te­ja – oli aivan taval­lis­ta teh­dä 60–70 tun­nin työ­viik­koa. Työs­ken­te­lim­me  iso­jen yri­tys­ten kans­sa, jot­ta  niis­tä tuli­si entis­tä­kin kan­nat­ta­vam­pia.

Pidin työs­tä­ni suu­rim­mak­si osak­si. Tie­sin, että osa sii­tä oli aika pin­nal­lis­ta, mut­ta ajat­te­lin, että jos Juma­la oli lait­ta­nut minut työ­hö­ni, halusin teh­dä sii­nä par­haa­ni. Jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na ura tie­to­tek­nii­kan paris­sa oli minul­le kou­lut­tau­tu­mis­paik­ka ja lähe­tys­kent­tä, vaik­ka en ymmär­tä­nyt sitä sil­loin.

Vai­mo­ni Han­ne­le on syn­ty­nyt Addis Abe­bas­sa ja kas­va­nut Etio­pias­sa. Hänel­lä on sak­sa­lai­nen isä ja suo­ma­lai­nen äiti. Minul­la taas on ete­lä­afrik­ka­lai­nen äiti ja ita­lia­lai­nen isä. Nel­jä Isos­sa-Bri­tan­nias­sa syn­ty­nyt­tä tytär­täm­me voi­vat näin ollen vali­ta vii­des­tä pas­sis­ta! Han­ne­len van­hem­mat työs­ken­te­li­vät molem­mat Wyclif­fen pal­ve­luk­ses­sa. Minun oli­si ehkä pitä­nyt aavis­taa jotain…

Koim­me molem­mat, että tuli­sim­me pal­ve­le­maan ulko­mail­la, ehkä kehi­ty­syh­teis­työs­sä. Afrik­ka vai­kut­ti niin pal­jon enem­män apua tar­vit­se­val­ta ja haas­ta­vam­mal­ta kuin euroop­pa­lai­nen elä­mäm­me, joka kui­ten­kin oli hyvin kii­reis­tä kol­men pie­nen lap­sen ja hek­ti­sen uran kans­sa aika­tau­lui­neen. Kun Juma­la puhui Han­ne­lel­le paluus­ta Etio­pi­aan ja siel­lä elä­mi­ses­tä – mitä hän ei itse ollut kos­kaan halun­nut – se tuli meil­le molem­mil­le suu­re­na yllä­tyk­se­nä. Emme olleet aja­tel­leet mene­väm­me min­ne­kään lähe­tys­työn­te­ki­jöi­nä. Aja­tus pelot­ti mei­tä ja tun­tui suu­rel­ta ris­kil­tä. Mut­ta kun käy­tim­me aikaa Juma­lan tah­don etsi­mi­seen ja pyy­sim­me luo­tet­ta­via ystä­viä rukoi­le­maan puo­les­tam­me, kävi yhä sel­vem­mäk­si, että Juma­la halusi täl­lais­ta suur­ta muu­tos­ta.

Oli­ko tämä suu­ri, pyhä, välk­ky­vin neon­va­loin näky­vä kut­su­mus? No ei, ei juu­ri sii­nä mie­les­sä. Mene­mät­tä teo­lo­gi­siin yksi­tyis­koh­tiin uskon, että kut­su­mus­ta voi­daan yksin­ker­tai­sim­mil­laan kuva­ta Juma­lan elä­mäs­säm­me teke­män työn tulok­se­na. Se on luon­nol­li­nen seu­raus Pyhän Hen­gen vai­ku­tuk­ses­ta meis­sä ja hen­ges­säm­me. Kut­su­mus­ta voi olla monen­lais­ta, ei ainoas­taan hen­gel­li­sen lah­jan käyt­tä­mis­tä näky­väl­lä taval­la. Se voi olla äiti­nä ole­mis­ta, iäk­kään suku­lai­sen hoi­ta­mis­ta, joka­viik­kois­ta kirk­ko­kah­veil­la pal­ve­le­mis­ta tai uskol­lis­ta työn­te­koa per­heen elät­tä­mi­sek­si 40 vuo­den ajan.

Muinainen etiopialainen aarrearkku
Aar­reark­ku – mui­nai­nen etio­pia­lai­nen ark­ku, jota on toden­nä­köi­ses­ti käy­tet­ty säi­ly­tyk­seen luos­ta­ris­sa ja joka on koris­tel­tu perin­tei­seen tapaan.

Kut­su­mus ei ole tie help­poon elä­mään. Mei­dän kut­su­muk­sem­me vei mei­dät Etio­pi­aan mene­vään konee­seen vuon­na 2009. Sinun kut­su­muk­se­si voi mer­ki­tä käve­lyä kort­te­lin toi­sel­le puo­lel­le.

Kun olim­me muut­ta­neet Etio­pi­aan elo­kuus­sa 2009, aloi­tim­me uuden elä­män, opim­me uuden kie­len, saim­me uusia ystä­viä ja työ­to­ve­rei­ta ja paneu­duim­me uusiin työ­muo­toi­hin. Etio­pias­sa olom­me alus­sa Isos­sa-Bri­tan­nias­sa asu­va kris­tit­ty ystä­väm­me pet­ti mei­dät: hän lupa­si ostaa autom­me, mut­ta jät­ti sen mak­sa­mat­ta. Vuon­na 2011 syn­ty­mä­tön lap­sem­me kuo­li 30. ras­kaus­vii­kol­la. Olin juu­ri pakan­nut mat­ka­lau­kul­li­sen vau­van­vaat­tei­ta, jot­ka aioin vie­dä Isoon-Bri­tan­ni­aan lap­sen syn­ty­mää var­ten. Sen sijaan mei­dän oli itkien puret­ta­va lauk­ku, läh­det­tä­vä sai­ras­len­nol­le ja jär­jes­tet­tä­vä hau­ta­jai­set. Se oli elä­mäm­me syn­kin­tä aikaa.

Kut­su­mus ei vält­tä­mät­tä ole myös­kään hoh­do­kas­ta. Etio­pias­sa kor­ja­sin tie­to­ko­nei­ta, jot­ka oli­vat vau­rioi­tu­neet sade­kuu­rois­sa, ryö­min pölyi­sis­sä raken­nuk­sis­sa asen­ta­mas­sa kaa­pe­lei­ta ja hää­din torak­ka­per­heen kan­net­ta­vas­ta tie­to­ko­nees­ta.

Sain sel­vil­le, että lähe­tys­jär­jes­töl­läm­me oli sii­hen aikaan toi­min­ta­pe­ri­aat­tei­ta, jot­ka aktii­vi­ses­ti sul­ki­vat etio­pia­lai­set pää­tök­sen­teon ulko­puo­lel­le tai esti­vät hei­tä ole­mas­ta muka­na jäse­ni­nä kuten ulko­mai­nen hen­ki­lö­kun­ta. Tun­tui sil­tä, kuin oli­sin palan­nut Ete­lä-Afri­kan apart­hei­din aikaan. Se oli kuin isku pal­le­aan. Kaik­ki tämä on onnek­si muut­tu­nut nyt parem­paan suun­taan.

Han­ne­le työs­ken­te­li yhtei­sön paris­sa luo­den yhteyk­siä eri lähe­tys­jär­jes­tö­jen ja eri­taus­tais­ten ihmis­ten välil­le kulis­sien taka­na ja aut­taen hei­tä sel­viy­ty­mään yhä epä­va­kaam­mas­sa ja hyvin stres­saa­vas­sa ympä­ris­tös­sä.

Näim­me sil­ti Juma­lan toi­mi­van voi­mal­li­sil­la tavoil­la. Nyky­ään Etio­pias­sa on eri vai­heis­sa ole­via raa­ma­tun­kään­nök­siä 69 eri kie­lel­lä. Jot­kut kään­nös­työt ovat käyn­nis­sä ja jopa edis­ty­vät erin­omai­ses­ti huo­li­mat­ta vai­nos­ta, nälän­hä­däs­tä ja sodas­ta. Saim­me olla osa tätä työ­tä. Vii­den­tois­ta vuo­den ajan tapa­sim­me ja val­men­sim­me kään­tä­jiä ja tuim­me työ­to­ve­rei­ta kamp­pail­les­sam­me maan yhä vai­keam­man tur­val­li­suus­ti­lan­teen kans­sa. Edes vuo­sien 2020–2022 sisäl­lis­so­dan aika­na raa­ma­tun­kään­nös­työ ei kär­si­nyt niin pal­jon kuin ehkä pel­kä­sim­me. Juma­la oli kans­sam­me.

Läh­dim­me Etio­pias­ta tam­mi­kuus­sa 2024, aikai­sem­min kuin oli tar­koi­tus, tyt­tä­rem­me ter­vey­son­gel­mien takia. Hänen sai­rau­ten­sa on ete­ne­vä ja sen seu­rauk­se­na hän on tot­tu­mas­sa pyö­rä­tuo­lin käyt­töön. Oli­sim­me kii­tol­li­sia rukouk­sis­ta hänen puo­les­taan.

Elä­män myö­tä- ja vas­toin­käy­mi­sis­sä olem­me kii­tol­li­sia Juma­lal­le. Suo­mes­sa meil­lä on per­he, joka on meil­le siu­naus, ja olem­me löy­tä­neet van­kal­la poh­jal­la ole­van ja vireän seu­ra­kun­nan Espoos­ta. Lumi on edel­leen meil­le eri­tyi­nen elä­mys. Etio­pi­aan jäi yhtei­sö ja hie­no­ja työ­to­ve­rei­ta, mut­ta olem­me var­mo­ja, että työ on luo­tet­ta­vis­sa käsis­sä ja ete­nee. Vuo­sien kulues­sa pys­tyin jät­tä­mään oman teh­tä­vä­ni kol­mas­ti etio­pia­lai­sel­le työ­to­ve­ril­le. Se tun­tuu hyväl­tä.

Nyt Han­ne­len kans­sa odo­tam­me mie­len­kiin­nol­la, miten Juma­la joh­dat­taa mei­tä täs­sä uudes­sa elä­män­vai­hees­sa Suo­mes­sa. Tyt­tä­rem­me ovat vart­tu­mas­sa, he halua­vat opis­kel­la ja itse­näis­tyä. Marc työs­ken­te­lee nyt Suo­men Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jät ry:n pal­ve­luk­ses­sa media- ja sisäl­tö­asian­tun­ti­ja­na. Osa työs­tä liit­tyy yhdis­tyk­sen pro­jek­tei­hin Etio­pias­sa, Kenias­sa, Nepa­lis­sa ja Indo­ne­sias­sa. Han­ne­le on etsi­mäs­sä yhteyt­tä pää­kau­pun­ki­seu­dun pako­lais­ten jou­kos­ta tiet­tyyn suda­ni­lai­seen kan­san­ryh­mään, jota ei ole ollen­kaan tavoi­tet­tu evan­ke­liu­mil­la. Rukoi­le, että voim­me löy­tää nämä ihmi­set ja että Juma­la avaa ovet evan­ke­liu­mil­le.

Kut­su­mus voi joh­taa monil­le odot­ta­mat­to­mil­le teil­le, kuten olem­me koke­neet. Ne tiet eivät ole vält­tä­mät­tä help­po­ja, mut­ta tie­däm­me, että Juma­la on niil­lä kans­sam­me.

Kuun­te­let­ko Juma­laa omaa yllät­tä­vää kut­sua­si odot­taen?

Teks­ti ja kuvat: Marc Secc­hia

Marc ja Han­ne­le Secc­hia ovat olleet Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien pal­ve­luk­ses­sa vuo­des­ta 2008. He halua­vat näh­dä Juma­lan elä­mää muut­ta­van ja yllät­tä­vän sanan vai­kut­ta­van jokai­sen hei­mon, kie­len ja kan­san kes­kuu­des­sa Juma­lan kun­niak­si.