Unel­mia ja avau­tu­via ovia

Kiin­nos­tuk­se­ni Wyclif­feä ja raa­ma­tun­kään­nös­työ­tä koh­taan viri­si jo lap­se­na tutus­tut­tua­ni kysei­seen työ­muo­toon hen­gel­lis­ten kesä­juh­lien esit­te­ly­pis­teel­lä. Tyk­kä­sin rat­koa pis­teel­tä saa­maa­ni kie­li­päh­ki­nää, ja samal­la raa­ma­tun­kään­nös­työ haas­tei­neen jäi mie­lee­ni. Alkuun ajat­te­lin läh­te­vä­ni itse­kin ehkä jos­kus raa­ma­tun­kään­tä­jäk­si jon­ne­kin päin maa­il­maa. Toki mie­tin mui­ta­kin vaih­toeh­to­ja tule­vai­suu­te­ni varal­le.

Opis­ke­lin lukion jäl­keen luku­vuo­den län­tis­tä teo­lo­gi­aa Joen­suun yli­opis­tos­sa, mut­ta hain ja pää­sin sit­ten Tam­pe­reen yli­opis­toon rans­kan kie­len ja kult­tuu­rin opis­ke­li­jak­si. Suo­ri­tin oppia­las­ta mel­kein kan­di­daa­tin tut­kin­toon asti opin­not, jol­loin vaih­doin vie­lä pää­ai­nee­ni infor­maa­tio­tut­ki­muk­seen aja­tuk­se­na­ni hakeu­tua kir­jas­to- ja tie­to­pal­ve­lua­lal­le.

Muis­tan erään ystä­vä­ni kysy­neen val­mis­tu­mi­se­ni aikoi­hin, mitä haluai­sin teh­dä työk­se­ni. Wyclif­fe nousi mie­lee­ni, mut­ta en sil­loin uskal­ta­nut toi­voa pää­se­vä­ni todel­la mukaan raa­ma­tun­kään­nös­työ­hön. Ajat­te­lin kai mah­dol­li­suu­den ole­van niin pie­ni, että siel­lä oli­si juu­ri minun kokoi­se­ni paik­ka auki.

Vähän aikaa näyt­ti sil­tä, että mah­taa­ko­han Juma­la ava­ta mitään ovia elä­mäs­sä­ni. Olin vas­ta­val­mis­tu­nut sink­ku ja val­mis muut­ta­maan työn peräs­sä vaik­ka toi­sel­le puo­lel­le Suo­mea. Koin jon­kin ver­ran pet­ty­myk­siä työn­haus­sa, ja kyse­lin Juma­lal­ta elä­mä­ni tar­koi­tus­ta ja suun­taa. Luot­ta­mus­ta­ni Juma­laan tes­tat­tiin.

Olin vuo­den tai pari aiem­min osal­lis­tu­nut Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien jär­jes­tä­mään nuor­ten aikuis­ten semi­naa­riin ja olin anta­nut sil­loin yhteys­tie­to­ni Wyclif­fel­le. Sain­kin säh­kö­pos­tia siel­lä juu­ri avau­tu­nees­ta toi­mis­to­sih­tee­rin pai­kas­ta. Hain sitä ja pää­sin töi­hin. Samoi­hin aikoi­hin sain myös uuden vuo­kra-asun­non Tam­pe­reel­ta. Juma­la ava­si siis myös samal­la ker­taa oven uuteen kotiin.

Työs­ken­te­lin pari vuot­ta osa-aikai­se­na työn­te­ki­jä­nä ja vuo­des­ta 2012 olen toi­mi­nut kokoai­kai­ses­ti Wyclif­fel­lä, opin­to­va­paa­ta lukuu­not­ta­mat­ta. Työ­teh­tä­vä­ni ja ‑nimik­kee­ni­kin ovat vuo­sien var­rel­la muut­tu­neet, ja voin­kin sanoa, että olen pääs­syt teke­mään monen­lai­sia asioi­ta, kaik­ki Juma­lan val­ta­kun­nan edis­tä­mi­sek­si. Rei­lu vuo­si sit­ten menin pit­kän yksi­ne­lä­mi­sen vai­heen jäl­keen nai­mi­siin. Nyt odo­tam­me­kin mie­he­ni Juhon kans­sa, mitä ovia Juma­la meil­le jat­kos­sa avaa.

Teks­ti: Anne Par­hia­la