Evan­ke­liu­min eri­tyis­teh­tä­vis­sä

Vla­di­mir ja hänen suo­ma­lai­nen vai­mon­sa, Anit­ta Lepo­maa. Kuva: Jele­na Abra­mo­va

Nime­ni on Vla­di­mir Niki­fo­rov. Syn­nyin maa­lis­kuus­sa 1951 Bur­ja­tias­sa Tun­kan laak­sos­sa, pie­nes­sä kyläs­sä, jos­sa ei ollut säh­kö­jä. Per­heem­me elä­mä pyö­ri eläin­ten hoi­ta­mi­sen ja pai­men­ta­mi­sen ympä­ril­lä. Uskon­toa har­joi­tet­tiin sii­hen aikaan naa­pu­reil­ta salaa. Aina teu­ras­tuk­sen jäl­keen kei­tet­tiin kui­ten­kin suu­ri luu ja mehe­vä liha­kim­pa­le, jot­ka lai­tet­tiin kotialt­ta­ril­le yök­si. Sit­ten ne syö­tiin, samoin kuin alt­ta­ril­le lai­te­tut makei­set.

Opis­ke­lin sivii­li-ilmai­luin­si­nöö­rik­si Kio­vas­sa, mis­sä asuin opis­ke­lun jäl­keen vie­lä 16 vuot­ta. Pala­sin Bur­ja­ti­aan huh­ti­kuus­sa 1988. Val­tion uskon­to­po­li­tiik­ka oli täl­löin jo vapaam­paa, ja Sipe­rias­sa alkoi kier­tää kris­tit­ty­jä saar­naa­jia. Aloin käy­dä Ulan-Udes­sa Ruot­sis­ta tul­lei­den evan­ke­lis­to­jen kokouk­sis­sa. Minuun teki vai­ku­tuk­sen hei­dän käyt­täy­ty­mi­sen­sä ja ole­muk­sen­sa, joi­ta ver­ta­sin mie­les­sä­ni meil­lä koto­na vie­rail­lei­den samaa­nien ja lamo­jen käyt­täy­ty­mi­seen. 

Tam­mi­kuus­sa 1990 kään­nyin kris­ti­tyk­si ja hel­mi­kuun puo­li­vä­lis­sä minut kas­tet­tiin yhdes­sä noin 40 muun kans­sa. Muka­na oli ainoas­taan yksit­täi­siä bur­jaat­te­ja, loput oli­vat venä­läi­siä. Minus­ta tuli pas­to­ri, ja sain eri­tyi­sek­si teh­tä­väk­se­ni julis­taa evan­ke­liu­mia omal­le kan­sal­le­ni, bur­jaa­teil­le. Vuon­na 2012 esi­tel­tiin Uuden tes­ta­men­tin kään­nös äidin­kie­lel­le­ni, bur­jaa­tin kie­lel­le. Kään­nök­ses­sä on outo­ja sano­ja ja ilmauk­sia, joi­ta on vai­kea ymmär­tää. Eräs lähes koko­naan bur­jaa­teis­ta koos­tu­va seu­ra­kun­ta kor­jaa nyt kään­nös­tä.

Toi­voi­sin, että kai­kil­la kris­ti­tyil­lä voi­si olla yksi­mie­li­syys ja yhteys kes­ke­nään. Pas­to­rei­ta haluan roh­kais­ta uhrau­tu­vai­suu­teen Jee­suk­sen ja apos­to­lien esi­mer­kin mukai­ses­ti: ”Jos veh­nän­jy­vä ei putoa maa­han ja kuo­le, se jää vain yhdek­si jyväk­si, mut­ta jos se kuo­lee, se tuot­taa run­saan sadon” (Joh. 12: 24).

Vla­di­mir Niki­fo­rov on Inke­rin kir­kon pap­pi, joka pal­ve­lee Ulan-Uden lute­ri­lai­ses­sa seu­ra­kun­nas­sa kirk­ko­her­ra­na.

Haas­tat­te­lu: Pet­te­ri Man­ner­maa