Kat­seen ker­to­maa

Sar­gi­la­na vie­rai­lee koti­ky­läs­sään äitin­sä luo­na. Kuva: IBT Mos­ko­va

Jakuu­tin­kie­li­set raa­ma­tun­kään­nök­set ovat jo kau­an avan­neet tien ihmis­ten sydä­miin.  Ensim­mäi­set Jaku­ti­aan aset­tu­neet Venä­jän orto­dok­si­sen kir­kon papit ja mun­kit eivät kas­ta­neet jakuut­te­ja pakot­ta­mal­la, vaan välit­ti­vät heis­tä aidos­ti. He tut­ki­vat jakuu­tin eli sahan kiel­tä ja loi­vat kie­len aak­ko­set, samoin kuin perus­ti­vat kou­lu­ja ja kir­jas­to­ja. On hei­dän ansio­taan, että raa­ma­tun­kään­nök­set ovat yhä ”sie­me­niä, jot­ka putoa­vat hyvään maa­han”.

Sipe­rian ilmas­to on perin eri­lai­nen kuin kir­joi­tus­ten syn­ty­si­joil­la Pyhäs­sä maas­sa. Kun raa­ma­tun­kään­tä­jä Sar­gi­la­na kään­si eräs­tä sanan­las­kua jakuu­tin kie­lel­le, hän tie­si, mitä teh­dä sanal­le ‘lumi’: ”Pak­ka­nen ja lumi eivät hän­tä säi­ky­tä, sil­lä hän on varan­nut per­heel­leen tal­vi­vaat­teet.” (Sananl. 31:21). Raa­ma­tun kir­joit­ta­jien mie­les­tä lun­ta sataa kyl­mäl­lä sääl­lä, mut­ta jakuut­tien mie­les­tä sää on täl­löin leu­to. Kun Jaku­tias­sa on kyl­mä, pak­ka­nen on niin kire­ää, että lun­ta ei sada! Sahan­kie­li­nen kään­nös ei puhu­kaan lumes­ta, vaan kireäs­tä pak­ka­ses­ta. Sahan tasa­val­lan maan­tie­de ja ilmas­to ovat toi­sen­lai­set, mut­ta sahan kie­len ilmai­su­mah­dol­li­suu­det ovat yhtä suu­ret kuin Raa­ma­tun alku­kiel­ten­kin.

Pal­jon luet­tu Uusi tes­ta­ment­ti

Kään­tä­jäl­lä on kos­ket­ta­va tari­na ker­rot­ta­va­naan. ”Paras­ta työs­sä­ni on tava­ta ihmi­nen, jon­ka elä­mä on muut­tu­nut”, Sar­gi­la­na aloit­taa. ”Olin ker­ran menos­sa äiti­ni luok­se. Hän asuu pie­nes­sä kyläs­sä kau­ka­na tai­gal­la. Jakuts­kis­ta sin­ne on 10 tun­nin mat­ka. Ilta oli jo pit­käl­lä, kun nousin lin­ja-autoon. Minut näh­des­sään eräs nuo­ri nai­nen puhut­te­li minua nimel­tä. Hän näyt­ti tun­te­van minut hyvin, vaik­ka minä en tun­te­nut hän­tä. Hän ker­toi luke­van­sa sahan­kie­lis­tä Uut­ta tes­ta­ment­tia sään­nöl­li­ses­ti ja pitä­vän­sä sitä aina muka­naan. Hän otti jotain lau­kus­taan ja näyt­ti voi­ton­rie­mui­ses­ti kulu­nut­ta, pal­jon luet­tua kap­pa­let­ta. En kek­si­nyt, kenen kans­sa jut­te­lin, ennen kuin nai­nen nousi kyy­dis­tä erään kylä­pa­ha­sen koh­dal­la. Olin näh­nyt hänet vii­mek­si, kun hän oli ollut kol­men van­ha.” 

 ”Kylä ei ollut kau­ka­na, joten tun­sin nai­sen traa­gi­sen tari­nan. Se ete­ni sil­mie­ni alla kau­an, kau­an sit­ten. Tytön isä­puo­li sur­ma­si kotiin tul­leen vie­raan sekä itsen­sä, alko­ho­li­soi­tu­nut äiti palel­tui kuo­li­aak­si ja bio­lo­gi­nen isä huk­kui. Lap­si ja tämän sisar jäi­vät mum­mol­le, joka kas­vat­ti hei­dät van­hoil­la päi­vil­lään. Nai­sen men­nei­syys oli hir­vit­tä­vä, mut­ta kat­se niin läm­min ja iloi­nen, kun hän puhui kans­sa­ni. Se ker­toi ihmi­ses­tä, joka oli var­mas­ti koh­dan­nut Vapah­ta­jan­sa.”

Kat­kel­ma teok­ses­ta: Prok­ho­ro­va, Tanya 2020. Glimp­ses of the Glas­sy Sea. IBT. 

Suo­men­nos: Kir­si Kor­ho­nen