Elä­mää Poh­joi­ses­sa 

On vii­leä syys­kui­nen kes­ki­viik­ko. Met­sä ja tun­dra heh­ku­vat toi­nen tois­taan kirk­kaam­mis­sa väreis­sä, Ob-joki on vie­lä auki. Tänään on aika nos­taa peru­nat maas­ta. Babush­ka(*) pol­kai­see saap­paal­laan lapion mul­taan ja me Anjan kans­sa puh­dis­tam­me ja heit­te­lem­me peru­nat kah­teen ämpä­riin: toi­seen pie­net, toi­seen suu­rem­mat. Hän puh­dis­taa peru­nat tot­tu­nees­ti ja vik­ke­läs­ti — yri­tän olla yhtä nopea. Pidän hänes­tä välit­tö­mäs­ti ja tun­tuu sil­tä, että olen saa­nut uuden ystä­vän. Hän opet­taa minul­le monia uusia venä­jän kie­len sano­ja kas­te­ma­dos­ta ja kel­la­ris­ta sie­men­pe­ru­naan. On arki­päi­vä, mut­ta kou­lu on juu­ri täl­lä vii­kol­la kym­men­päi­väi­ses­sä karan­tee­nis­sa jon­kin infek­tion vuok­si ja lap­sil­la vapaa­ta oppi­tun­neis­ta.  

Vii­kon lop­pu­puo­lel­la seu­ra­kun­nas­sa juh­li­taan sadon­kor­juu­juh­la žatvaa ja kii­te­tään yhdes­sä Juma­laa sados­ta, joka Poh­joi­sen lyhyen kesän aika­na on ehti­nyt kas­vaa ja joka ennen lumen tuloa on saa­tu nos­tet­tua. Tääl­lä lyhyt kesä on hyö­dyn­net­tä­vä tehok­kaas­ti ja peru­noi­den lisäk­si pork­ka­nat, nau­riit ja per­sil­jat saa­ta­va säi­löön. Puo­lu­koi­ta ja varik­sen­mar­jo­ja on Tai­vaal­li­sen Isäm­me met­sis­sä vie­lä yllin kyl­lin ja siel­lä kylän asuk­kaat käy­vät­kin ahke­raan nii­tä poi­mi­mas­sa. Pian sataa ensi­lu­mi ja maa alkaa val­mis­tau­tua vas­taa­not­ta­maan tal­ven pak­ka­sia, jot­ka voi­vat vajo­ta alle ‑40 asteen. 

Haa­vee­na opet­ta­jan ammat­ti

ja useam­pi usko­va ystä­vä  

12-vuo­tias Anja ker­too elä­män­sä poh­joi­ses­sa ole­van hyvää. Koti­ky­län paras paik­ka on hänen mie­les­tään urhei­lu­kent­tä, jos­sa hän pelaa kori­pal­loa. Kesäi­sin hän käy lisäk­si uimas­sa Ob-joes­sa ja kalas­sa per­heen­sä kans­sa. Tal­vel­la lei­ki­tään lumi­leik­ke­jä mum­mon pihas­sa ja kai­ve­taan tun­ne­lei­ta. Anja sanoo pitä­vän­sä kou­lus­sa eni­ten lii­kun­nas­ta ja musii­kis­ta. Ohi­tam­me myös pie­nen, sym­paat­ti­sen näköi­sen kir­jas­ton: hän ker­too käy­vän­sä siel­lä luke­mas­sa kir­jo­ja vii­koit­tain.  

Käve­lem­me pit­kin vii­lei­tä katu­ja ja hän viit­taa vasem­paan: tuos­sa sai­raa­las­sa mum­mo oli ennen töis­sä. Kysyn, mitä hän itse haluai­si teh­dä työk­seen ja saan nopean ja päät­tä­väi­sen vas­tauk­sen: ”Haluan opet­ta­jak­si!” Hän ker­too opet­ta­van­sa usein pie­nem­piä sisa­ruk­si­aan. Hän on per­heen­sä toi­sek­si van­hin, joten pie­niä oppi­lai­ta yhdek­sän­hen­ki­ses­sä per­hees­sä on vii­si. Ajat­te­len seu­ra­kun­nan kokoon­tu­mis­ta, jos­sa juu­ri äsken olim­me ja hymyi­len. Niin tot­tu­nees­ti Anja piti huol­ta pie­nim­mäs­tä pyhä­kou­lu­lai­ses­ta, 1‑vuotiaasta Sas­has­ta; pelas­ti lat­tial­ta poi­kien rie­hak­kais­ta pai­ni­lei­keis­tä, haki vau­val­le juo­ta­vaa ja puki läm­pöi­set töp­pö­set pie­niin jal­koi­hin. Rau­hoit­te­li ja piti kuria vil­leil­le vel­jek­sil­le, jot­ka jou­lu­ker­to­muk­sen lam­pai­ta näy­tel­les­sään innos­tui­vat mit­te­le­mään voi­mi­aan pus­ke­mal­la toi­si­aan kil­paa.  

Anjal­le juu­ri kysei­nen ker­to­mus Jee­suk­sen syn­ty­mäs­tä on tär­keä, sil­lä sen hän oppi ensim­mäi­se­nä tul­les­saan kirk­koon. Omas­sa kyläs­sään Anjal­la on yksi oman ikäi­sen­sä usko­va ystä­vä ja hän ker­too kai­paa­van­sa hei­tä lisää. Kou­lus­sa ystä­vät eivät halua tie­tää hänen uskos­taan, mikä tekee hänet surul­li­sek­si. Hänen per­heen­sä ei käy seu­ra­kun­nan kokoon­tu­mi­sis­sa, mut­ta babush­ka ker­too hänel­le Jee­suk­ses­ta ja Raa­ma­tus­ta ja Anja sanoo halua­van­sa oppia lisää.  

“Har­mit­taa, etten ymmär­rä mum­moa

hänen puhues­sa han­tia” 

Anjan äiti on kan­sal­li­suu­del­taan han­ti. Isä oli nenet­si, mut­ta kuo­li jo Anjan olles­sa pie­ni. Hän­tä itse­ään har­mit­taa, ettei hän ymmär­rä babush­kaa tämän puhues­sa han­tia. Kou­lus­sa Anjal­la ei ole han­tin kie­len tun­te­ja ja kaik­ki lap­set puhu­vat hänen mukaan­sa kes­ke­nään lähes aina venä­jää. Sama asia on saa­nut minut surul­li­sek­si mones­ti Poh­joi­ses­sa viet­tä­mie­ni viik­ko­jen aika­na. Täs­sä kyläs­sä vain har­va lap­si tun­tuu osaa­van oman kan­san­sa kiel­tä muu­ta­maa sanaa enem­pää.  

Pyyh­kies­säm­me ken­kiä ulko­ra­puil­la, Anjan puhe­lin soi ja mum­mon ääni kan­tau­tuu puhe­li­mes­ta. ”Ulko-ovel­la jo!”, vas­taa Anja ja kipai­see rap­puset ylös mum­mon läm­pi­mään keit­ti­öön tee­pöy­dän ääreen, jos­sa on tar­jol­la poh­joi­seen tapaan lei­pää, raa­kaa kalaa, mar­jo­ja ja pik­ku­lei­piä.  

Illal­la mum­mo näyt­tää minul­le valo­ku­vi­aan. Anja on mones­sa niis­tä: nau­raa mum­mon sylis­sä sapa­rot pääs­sä ja sei­soo kylän poro­päi­vil­lä pak­sui­hin vaat­tei­siin puet­tu­na kai­ken lumen ja val­koi­suu­den kes­kel­lä. Ei ole epäi­lys­tä­kään sii­tä, että näi­den kah­den suh­de on hyvin lähei­nen. Anja mai­nit­see Babush­kan ole­van hänen elä­män­sä kaik­kein tär­keim­pien asioi­den­sa kär­jes­sä. Mut­ta miten näi­den suku­pol­vien välil­lä voi­si olla myös sel­lai­nen yhteys, että kie­len oli­si mah­dol­lis­ta säi­lyä ja sen käy­tön jat­kua elin­voi­mai­se­na? Sil­lä mum­mo huo­kai­see minul­le hai­keut­ta äänes­sään: ”Jos he [nuo­rem­mat suku­pol­vet] eivät osaa kiel­tä, kuin­ka he voi­si­vat tun­tea kult­tuu­ria­kaan”.  

Teks­ti ja kuvat: Pin­ja

Kir­joit­ta­ja on opis­ke­li­ja, joka tekee sosi­aa­liant­ro­po­lo­gian har­joit­te­lu­aan Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jil­le.

*Babush­ka (venä­jän­kie­li­nen sana mum­mol­le) toi­mii täs­sä teks­tis­sä syno­nyy­mi­na sanal­le mum­mo. Se on venä­jän kie­les­sä pal­jon käy­tet­ty sana, joka voi pitää sisäl­lään iso­van­hem­muu­den lisäk­si mon­ta muu­ta­kin mer­ki­tys­tä: iän tuo­maa arvok­kuut­ta, ihmis­suh­teen lähei­syyt­tä ja tie­tyn­lais­ta sosi­aa­lis­ta roo­lia ja ase­maa.