Vladimir ja hänen suomalainen vaimonsa, Anitta Lepomaa. Kuva: Jelena Abramova

Nimeni on Vladimir Nikiforov. Synnyin maaliskuussa 1951 Burjatiassa Tunkan laaksossa, pienessä kylässä, jossa ei ollut sähköjä. Perheemme elämä pyöri eläinten hoitamisen ja paimentamisen ympärillä. Uskontoa harjoitettiin siihen aikaan naapureilta salaa. Aina teurastuksen jälkeen keitettiin kuitenkin suuri luu ja mehevä lihakimpale, jotka laitettiin kotialttarille yöksi. Sitten ne syötiin, samoin kuin alttarille laitetut makeiset.

Opiskelin siviili-ilmailuinsinööriksi Kiovassa, missä asuin opiskelun jälkeen vielä 16 vuotta. Palasin Burjatiaan huhtikuussa 1988. Valtion uskontopolitiikka oli tällöin jo vapaampaa, ja Siperiassa alkoi kiertää kristittyjä saarnaajia. Aloin käydä Ulan-Udessa Ruotsista tulleiden evankelistojen kokouksissa. Minuun teki vaikutuksen heidän käyttäytymisensä ja olemuksensa, joita vertasin mielessäni meillä kotona vierailleiden samaanien ja lamojen käyttäytymiseen. 

Tammikuussa 1990 käännyin kristityksi ja helmikuun puolivälissä minut kastettiin yhdessä noin 40 muun kanssa. Mukana oli ainoastaan yksittäisiä burjaatteja, loput olivat venäläisiä. Minusta tuli pastori, ja sain erityiseksi tehtäväkseni julistaa evankeliumia omalle kansalleni, burjaateille. Vuonna 2012 esiteltiin Uuden testamentin käännös äidinkielelleni, burjaatin kielelle. Käännöksessä on outoja sanoja ja ilmauksia, joita on vaikea ymmärtää. Eräs lähes kokonaan burjaateista koostuva seurakunta korjaa nyt käännöstä.

Toivoisin, että kaikilla kristityillä voisi olla yksimielisyys ja yhteys keskenään. Pastoreita haluan rohkaista uhrautuvaisuuteen Jeesuksen ja apostolien esimerkin mukaisesti: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon” (Joh. 12: 24).

Vladimir Nikiforov on Inkerin kirkon pappi, joka palvelee Ulan-Uden luterilaisessa seurakunnassa kirkkoherrana.

Haastattelu: Petteri Mannermaa