Ilma­ku­va koti­pi­has­ta

”Her­ra, osoi­ta minul­le tie­si, ope­ta minua kul­ke­maan pol­ku­ja­si.” (Ps. 25:4)

Vie­tin lap­suu­te­ni kesät Ete­lä-Poh­jan­maal­la. Ajan kul­taa­miin muis­toi­hin aurin­koi­sis­ta kesis­tä kuu­luu myös len­to­ko­nei­den jyri­nä. Kau­ha­van len­nos­ton koneet len­si­vät har­joi­tus­len­to­jaan. Tai­vaal­le jäi suih­ku­ko­nei­den vana. Lap­sen mie­li kysyi, mil­tä koti­pi­ha mah­toi näyt­tää lin­tu­pers­pek­tii­vis­tä? Kysy­mys tai­si kiin­nos­taa mui­ta­kin. Muis­tan näh­nee­ni aika monen kodin sei­näl­lä ilma­ku­van koti­ta­los­ta. Kehys­tet­ty­nä ja komea­na. Mei­dän talo, vähän eri kul­mas­ta kat­sot­tu­na.

Ilma­ku­van pers­pek­tii­vi oli toi­nen kuin lin­ja-auton ikku­nas­ta tai pyö­rän satu­las­ta, hiek­ka­tien kaar­tues­sa koh­ti koti­pi­haa, kun kur­va­sim­me pyö­ril­lä koti­pi­haan.

Lähel­tä näkee toi­sin kuin kau­kaa. Kun kas­vaa, koti­pi­ha etään­tyy, mut­ta vain niil­lä kul­mil­la kas­va­nut tun­nis­taa yksi­tyis­koh­dat, tun­tee polut ja kujat sekä pai­kan­ni­met nii­tä­kin ojia myö­ten, joi­ta ei löy­dä kar­tois­ta. Tun­tee ympä­ris­tön, jon­ka vain siel­lä kas­va­nut tun­tee. Osaa ase­moi­da itsen­sä, ystä­vän­sä, naa­pu­rin­sa ja tapah­tu­mat maas­toon ja mai­se­maan toi­sen­lai­sel­la tark­kuu­del­la kuin ilmas­ta.

Ilmas­ta näkee ison kuvan. Tun­nis­taa kylät, talot ja mai­to­lai­tu­rit, mut­ta ei sitä mil­tä koti­kai­vo näyt­tää leik­ki­mö­kin kul­man takaa. 

Juma­la on puhu­nut ja puhuu. Kiel­tä, joka kom­mu­ni­koi mer­kil­li­sel­lä taval­la jokai­sen mai­se­man kans­sa. Puhuu kodis­ta, koti­ta­los­ta, mei­dän kyläs­tä, kau­pun­gis­ta, met­ro­po­lis­ta, kan­sas­ta, maan­osas­ta ja maa­il­mas­ta. Luon­nos­ta sen jokais­ta yksi­tyis­koh­taa myö­ten. Juma­la tun­tee mei­dät, minut ja Sinut, sisin­tä myö­ten.

Tah­dom­me tuo­da Juma­lan sanan jokai­seen kie­leen, kult­tuu­riin ja koti­pi­haan. Niin, että kukaan ei jäi­si kie­len ja kult­tuu­rin takia Juma­lan val­ta­kun­nan ulko­puo­lel­le.

Kun koh­taan kirk­ko­jen edus­ta­jia eri puo­lil­la maa­il­maa, tun­nis­tan kas­va­van halun olla muka­na Juma­lan lähe­tyk­ses­sä. Minul­le Juma­lan lähe­tyk­sen monen­kes­ki­syys on sitä, että tar­vit­sem­me toi­siam­me. Ottai­sin ilma­ku­van mie­luum­min pur­je­len­to­ko­nees­ta kuin suih­ku­hä­vit­tä­jäs­tä käsin. Iso kuva aut­taa mei­tä näke­mään oman maa­il­mam­me toi­sin sil­min. Sen maa­il­man, jon­ka tar­kan kar­tan ja sie­lun mai­se­man osaa piir­tää vain se, joka on kat­so­nut omaa koti­aan mat­kan pääs­tä.

Mer­kil­li­nen tämä Juma­lan lähe­tys. Kukaan ei voi kor­va­ta tois­ta oman kie­len ja kult­tuu­rin tulk­ki­na ja sanoit­ta­ja­na.

Tei­jo Pel­to­la, WRK:n hal­li­tuk­sen puheen­joh­ta­ja
Kuva: Phi­lip­pe Gueis­saz

Kolum­ni on jul­kais­tu Sanal­la Sanoen ‑leh­den kevään 2020 nume­ros­sa.