Kahden maan kansalaisia

Elo­kuus­sa meneh­ty­nyt skot­lan­ti­lai­nen lähe­tys­his­to­rioit­si­ja Andrew Walls kiteyt­ti kak­si kris­ti­nus­kon ja kir­kon his­to­ri­aa muo­van­nut­ta peri­aa­tet­ta:

Yhtääl­tä kris­til­li­nen usko ja seu­ra­kun­ta eivät voi­si olla ole­mas­sa ilman koto­pe­räi­syy­den peri­aa­tet­ta. Kris­tit­ty­nä olem­me kukin oman kult­tuu­rim­me edus­ta­jia. Seu­ra­kun­nan on olta­va yhtei­sö, jos­sa olem­me koto­nam­me. Kris­tus on mei­dän Vapah­ta­jam­me ja puhuu mei­dän kiel­täm­me.

Toi­saal­ta uskoam­me mää­rit­tää pyhiin­vael­ta­jan peri­aa­te. Lopul­li­nen kotim­me ei löy­dy tämän maan pääl­tä. Olem­me vain läpi­kul­ku­mat­kal­la. Iden­ti­teet­tim­me on ensi­si­jai­ses­ti Kris­tuk­ses­sa, yhdes­sä kaik­kien mui­den maa­il­man kris­tit­ty­jen kans­sa. Perim­mäi­set arvom­me ovat pyhiin­vael­ta­jan arvot, jot­ka saat­ta­vat olla ris­ti­rii­das­sa kult­tuu­rim­me arvo­jen kans­sa.

Molem­mat peri­aat­teet ovat tär­kei­tä, mut­ta ne ovat Wall­sin mukaan jat­ku­vas­sa jän­nit­tees­sä kes­ke­nään. Pek­ka Simo­jo­ki sovit­taa tämän jän­nit­teen lau­lus­saan seu­raa­vas­ti:

Jalat pidän mul­las­sa maa­il­man, kat­seel­la­ni tai­vas­ta tavoi­tan.

Tie­dän min­ne mat­kaa­ni teh­dä saan, olen kan­sa­lai­nen kah­den maan.

Jos uskom­me on pel­käs­tään koto­pe­räis­tä, tulee kris­til­li­syy­des­tä oman kult­tuu­rim­me tuo­te ja sen van­ki. Jos pai­no­tam­me vain pyhiin­vael­ta­jan uskoa, kes­ki­tym­me pel­käs­tään tuon­puo­lei­seen eikä uskol­lam­me ole mitään sanot­ta­vaa elä­mään täs­sä ja nyt.

Myös raa­ma­tun­kään­nös­työn näkö­kul­mas­ta ”koto­pe­räi­syys” ja ”pyhiin­vael­ta­ja” ovat jat­ku­vas­sa jän­nit­tees­sä. Yhtääl­tä jokai­sen yhtei­sön tuli­si voi­da kokea ja ilmais­ta uskoa Kris­tuk­seen omal­la kie­lel­lään ja oman kult­tuu­rin­sa kaut­ta. Toi­saal­ta yhtei­nen usko kaa­taa raja-aidat: Kris­tuk­ses­sa ei ole juu­ta­lais­ta ja kreik­ka­lais­ta.

Uskon, että kum­man­kin peri­aat­teen pai­not­ta­mi­sel­le on oma aikan­sa. Monet kie­li- ja kult­tuu­ri­vä­hem­mis­tö­jen kris­ti­tyt kamp­pai­le­vat iden­ti­teet­tin­sä kans­sa. Kei­tä me olem­me? Mihin me kuu­lum­me? Onko kie­lel­läm­me ja kult­tuu­ril­lam­me arvoa? Täl­löin Juma­la kuis­kaa: ”Voit tul­la sel­lai­se­na kuin olet. Minä ymmär­rän ja puhun sinun kiel­tä­si.”

Jos taas kult­tuu­ri-iden­ti­teet­tim­me kris­tit­tyi­nä on vah­va, ei meil­lä ole mitään vai­keuk­sia yhdis­tää kult­tuu­riam­me ja kris­til­lis­tä uskoam­me. Ajan myö­tä saa­tam­me men­nä niin pit­käl­le, että alam­me pitää kult­tuu­riam­me kris­til­li­se­nä, tai kris­ti­nus­koa oman kult­tuu­rim­me osa­na. Täl­löin Juma­la kuis­kaa: ”Muis­ta, että olet minun val­ta­kun­ta­ni kan­sa­lai­nen.”

Han­nu Sor­sa­mo, Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien toi­min­nan­joh­ta­ja

Kir­joi­tus on syk­syn 2021 Sanal­la sanoen ‑leh­den pääkirjoi­tus.