Minun yhteisöni — minun kansani

Vuoris­tokylis­sä, jois­sa ei ole lääkäriä ja mat­ka tielle on pitkä, on usein vaikeaa saa­da hyvää hoitoa eri­laisi­in sairauk­si­in. Vaikeasti sairaat lapset lähetetään kaupunki­in saa­maan hoitoa. Sik­sipä myös nepalilainen Nang­sha, Chep­uwan kylästä kotoisin ole­va kau­nis ja pätevä lhomi­tyt­tö, kasvoi Kath­man­dus­sa.

Nang­shan sairas­tut­tua hänen setän­sä tar­jou­tui otta­maan tytön per­heen­sä luo. Muu per­he muut­ti vas­ta myöhem­min kylästä kaupunki­in, ja kesti pitkän aikaa, ennen kuin Nang­sha tapasi jälleen van­hempansa. Nyt 24-vuo­tias yliopis­tossa opiskel­lut Nang­sha työsken­telee pro­jek­ti­as­sis­tent­ti­na NELHOS ‑jär­jestössä (Nepal Lho­mi Soci­ety). NELHOS on lhomikansan oma jär­jestö, joka työsken­telee äidinkielisen oppimisen pro­jek­tien paris­sa. Niitä ovat muun muas­sa lhominkieli­nen esik­oulu, esik­oulun opet­ta­jien koulu­tus ja lhominkielis­ten koulukir­jo­jen valmis­tus.

Työ­paikan saami­nen NELHOS ‑jär­jestöstä lyhen­si Nang­shan työ­matkaa – mikä on erit­täin hyödyl­listä ruuhkaises­sa Kath­man­dus­sa. Vaik­ka Nang­sha on itse lho­mi, työ­paikan saami­nen vaati enem­män kuin yhden haas­tat­telun. Hak­i­joi­ta oli use­ampi, mut­ta monien vai­hei­den ja kokei­den jäl­keen tehtävään valit­ti­in tyyni ja ystävälli­nen Nang­sha. Pro­jek­ti­as­sis­tent­ti­na Nang­shan tehtävi­in kuu­luu rapor­toin­tia, viestin­tää ja opet­ta­jien koulu­tus­ta. “Olemme yhteisö, ja kuu­lumme samaan kansaan, mikä helpot­taa monia asioi­ta”, toteaa Nang­sha lhomien omas­ta jär­jestöstä ja sen työn­tek­i­jöistä hymy huulil­laan.

Nang­sha ker­too kohtaa­vansa paljon kiitol­lisia ihmisiä vieraillessaan kouluis­sa ja tavates­saan oppi­lai­ta, opet­ta­jia ja van­hempia. “Lapset oppi­vat paljon, mikä tekee myös mei­dät iloisik­si. Nyt kylässä ole­va paikalli­nen koulu voi vih­doin haas­taa sisäop­pi­laitok­sen”, hän riemuit­see. Aikaisem­min lapset lähetet­ti­in sisäop­pilaitok­si­in, eli kauas pois kotoa, parem­man koulu­tuk­sen toivos­sa, sil­lä oman kylän nepalinkieli­sis­sä kouluis­sa oppimi­nen oli heikkoa. Lhomi­lapset (ja ‑aikuiset) puhu­vat äidinkie­lenään lho­mia eivätkä osaa nepalia, eikä opet­ta­jien koulu­tus­ta­so ole korkea. Näiden syi­den vuok­si on ymmär­ret­tävää, että oppimis­tu­lok­set eivät ole eri­tyisen hyviä. Opet­ta­jat ovat kuitenkin ker­toneet äidinkielisen esik­oulun käynei­den las­ten taito­jen ole­van parem­mat kuin sisäop­pi­laitok­sen oppi­laiden. Yhä use­ampi van­hempi siirtää lapsensa esik­oulu­un. Äidinkielisessä esik­oulus­sa lapset saa­vat hyvän perus­tan ja oppi­vat myös nepalin kieltä, joten koulu­un siir­tymi­nen on helpom­paa ja oppimi­nen jatkuu esik­oulun jäl­keen parem­min.

Työtä on paljon ja välil­lä on haas­tavaa, kun kyli­in ei aina saa hel­posti yhteyt­tä sadekausien ja syr­jäisen sijain­nin takia. “Tämä on kuitenkin ennen kaikkea hieno pro­jek­ti. Halu­aisin nähdä, että voisimme laa­jen­taa sitä aina viiden­teen luokkaan asti”, Nang­sha pohtii toiveikkaasti. Se olisi hänen mukaansa yhteisölle hyödyllistä. Nang­sha halu­aa tehdä töitä lhomien hyväk­si, jot­ta hei­dän tule­vaisuuten­sa voisi olla entistä parem­pi.

“Tämä on min­un yhteisöni, min­un kansani”, hymy­ilee Nang­sha päät­täväis­es­ti. Nuori nainen saa olla muut­ta­mas­sa oman kansansa tule­vaisu­u­den näkymiä.

Tek­sti ja kuva: Mil­ka Myl­ly­nen