Mitä ajat­te­let, Timo Elo?

Timo Elo on Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien kump­pa­nuus­koor­di­naat­to­ri. Timol­la ja hänen vai­mol­laan Eli­nal­la on kak­si (lähes) aikuis­ta poi­kaa.

Timo, miten sait lähe­tys­kut­sun?

Olen vie­ras­ta­nut tuon sanan käyt­töä omal­la koh­dal­la­ni. Lähe­tys­työ on kui­ten­kin ollut mie­les­sä­ni jo pik­ku­po­jas­ta saak­ka. Muis­tan, kun perus­kou­lun ensim­mäi­sel­lä luo­kal­la opet­ta­ja kysyi “Mitä teis­tä tulee iso­na?”. Viit­ta­sin koval­la innol­la ja vas­ta­sin “lähe­tys­saar­naa­ja”. Tosin jo seu­raa­va­na vuon­na halusin olla maan­vil­je­li­jä, ja se haa­ve säi­lyi­kin pit­kään.

2000-luvun alus­sa sit­ten läh­dit yhdes­sä per­hee­si kans­sa ensin Papua-Uuteen-Gui­ne­aan ja sen jäl­keen Etu-Aasi­aan ja Kau­ka­suksel­le. Mil­lä tavoin lähe­ty­sa­jat­te­lusi on muut­tu­nut näi­den vuo­sien aika­na?

Oli­si ehkä hel­pom­paa vas­ta­ta, mil­lä taval­la se ei ole muut­tu­nut. Muut­tu­ma­ton­ta on se, että lähe­tyk­sel­lä on jota­kin teke­mis­tä Jee­suk­sen kans­sa, mut­ta Jee­suk­sen­kin “roo­li” on radi­kaa­lis­ti muut­tu­nut. Läh­tö­koh­taa­ni kuvaa ehkä se, että ensim­mäi­ses­sä läh­tö­juh­las­sam­me vuon­na 2002 ker­roin, kuin­ka olin vas­ta hil­jat­tain huo­man­nut Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min ns. lähe­tys­käs­kys­sä sanan “siis”. Sitä ennen olin aja­tel­lut, että Jee­sus oli anta­nut ihmi­sil­le käs­kyn

men­nä, ja että lähe­tys­käs­kyn toteu­tu­mi­nen oli mei­dän mene­mi­ses­täm­me kiin­ni. Minul­le oli mullis­ta­va oival­lus, että “siis” antoi perus­tak­si Jee­suk­sel­le anne­tun kai­ken val­lan tai­vaas­sa ja maan pääl­lä. Mut­ta sii­tä muu­tos läh­ti.

No mitä nyt siis ajat­te­let?

Näen lähe­tys­työn olen­nai­se­na osa­na yhtä suur­ta jat­ku­moa ja kertomus­ta, joka alkaa aivan Raa­ma­tun alus­ta. Aktii­vi­nen teki­jä ja toi­mi­ja on kol­miyh­tei­nen Juma­lam­me, joka Jee­suk­sen sano­jen mukaan tekee työ­tään jat­ku­vas­ti (Joh. 5). Saar­naa­jan kir­jan 3:14 mukaan Hänen teke­män­sä pysyy ikui­ses­ti, eikä sii­hen ole mitään lisää­mis­tä eikä sii­tä voi­da ottaa mitään pois. Mei­dän ainoak­si vaih­toeh­dok­sem­me jää siis liit­tyä ja osal­lis­tua sii­hen, mitä Juma­la tekee.

Olet puhu­nut sii­tä, miten lähe­tys­työ­tä rasit­taa eri­lais­ten nar­ra­tii­vien, tari­noi­den, ris­ti­rii­tai­suus. Mitä täl­lä tar­koi­tat?

Niin kut­sut­tu “moder­ni pro­tes­tant­ti­nen lähe­tys­työ”, jon­ka jat­ku­moa mei­dän suo­ma­lai­nen lähe­tys­työm­me­kin pit­käl­ti on, ei ehkä alka­nut Wil­liam Careys­tä (s. 1761), mut­ta hänen tari­nan­sa tun­tuu muo­van­neen sitä vah­vas­ti. Perus­a­se­tel­ma­na oli yksi­lö­kris­ti­tyn voi­ma­kas hen­ki­lö­koh­tai­nen kut­su­mus toi­mia huk­ku­vien paka­noi­den hyväk­si, jot­ta nämä voi­si­vat tul­la evan­ke­liu­min saa­vut­ta­mik­si ja uudis­ta­mik­si. Careyl­lä oli näky, mut­ta seu­ra­kun­nal­taan hän ei saa­nut ymmär­rys­tä tai tukea. Niin­pä Carey perus­ti lähe­tys­jär­jes­tön, joka rek­ry­toi lähe­tys­työn­te­ki­jät ja etsi talou­del­li­sen tuen ja rukoi­li­jat. Carey läh­ti Inti­aan ja teki mones­sa suh­tees­sa esi­mer­kil­lis­tä työ­tä. Evan­ke­liu­mi vai­kut­ti ihmi­sis­sä ja seu­ra­kun­ta syn­tyi. Työs­tä vies­tit­tiin koti­maa­han, jos­sa kris­ti­tyt innos­tui­vat, ja näin syn­tyi posi­tii­vi­nen kier­re.

Nyky­ään­kin moni hah­mot­taa lähe­tys­työn pää­piir­teit­täin tämän “käsi­kir­joi­tuk­sen” mukai­ses­ti. Mut­ta maa­il­ma on muut­tu­nut kau­an sit­ten, ja sen myö­tä tuon nar­ra­tii­vin perus­pi­la­rit ovat muren­tu­neet. Ensin­nä­kin län­si­mais­sa seu­ra­kun­nat ovat jo pit­kään aja­tel­leet, aina­kin peri­aat­tees­sa, että lähe­tys­työ on ok. Toi­sek­si, maa­il­mas­ta ei enää löy­dy sel­lais­ta maa­ta, jos­sa ei oli­si kris­til­lis­tä seu­ra­kun­taa, Jee­suk­sen seu­raa­jien yhtei­söä, muo­dos­sa tai toi­ses­sa. Jos toteu­tam­me lähe­tys­tä Careyn käsi­kir­joi­tuk­sel­la, yri­täm­me elää todek­si nar­ra­tii­via maa­il­mas­sa, jos­sa sen perus­o­le­tuk­set eivät enää ole voi­mas­sa.

Mitä ongel­mia täs­tä aiheu­tuu?

Pal­jon­ko leh­des­sä on täl­le tilaa? Havain­to­je­ni mukaan lähe­tys­työnteki­jä on usein tie­dos­ta­mat­taan kah­den eri­lai­sen todel­li­suu­den puris­tuk­ses­sa. Lähet­tä­väl­tä tahol­ta – ja usein omis­ta ole­tuk­sis­ta – tulee vah­va pai­ne tuon mai­nit­se­ma­ni “käsi­kir­joi­tuk­sen” toteut­ta­mi­seen, vaik­ka ympä­röi­vä todel­li­suus näyt­tää ole­van sii­hen täy­sin sopi­ma­ton “näyt­tä­mö”. Vali­tet­ta­van usein tämä tai­taa joh­taa uupu­mi­seen ja luo­vut­ta­mi­seen. Toi­nen itse koh­taa­ma­ni ongel­ma liit­tyy pai­kal­lis­ten seu­ra­kun­tien rooliin. Sel­lais­ta­han ei tuos­sa van­hassa nar­ra­tii­vis­sa ole lain­kaan!

Mis­sä mää­rin nämä ongel­mat kos­ket­ta­vat myös raa­ma­tun­käännös­työ­tä?

Aina­kin täl­lai­sen “hitaan idea­lis­tin” näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na var­sin pal­jon – eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun suu­rin panos­tuk­sin yri­te­tään saada aikaan tulok­sia. Kun lähe­te­tään ihmi­siä tai rahaa raa­ma­tun­kään­nös­työ­hön, niin – aivan oikeu­te­tus­ti – odo­te­taan myös tulok­sia ja vai­ku­tuk­sia. Mie­les­tä­ni kaik­kien oli­si kui­ten­kin hyvä pitää mie­les­sä erääl­tä Wyclif­fe Glo­bal Alliancen alue­joh­ta­jal­ta saa­ma­ni eväs­tys: “Timo, muis­ta, ettei työ­tä­si saa kos­kaan ohja­ta kii­re vaan se, että teet työ­si oikein.” Pro­jek­tiin lah­joi­tet­tu­jen varo­jen ja kii­reen tun­nun seu­rauk­se­na näyt­tää hel­pos­ti unoh­tu­van niin pai­kal­li­nen seu­ra­kun­ta kuin ympä­röi­vä todel­li­suus. Rahal­la kun voi­daan suun­ni­tel­la ja toteut­taa iso­ja­kin hank­kei­ta mui­ta pal­jon huo­mioi­mat­ta ja odot­te­le­mat­ta.

Mut­ta jos tavoit­tee­na on Raa­ma­tun kään­tä­mi­nen, mitä hait­taa sii­tä oli­si, että se rahal­la saa­daan val­miik­si nopeas­ti?

Ei mitään, jos se on tavoit­tee­na.

Eikö raa­ma­tun­kään­nös­työn tavoit­tee­na ole Raa­ma­tun kään­tä­mi­nen?

Ei aina­kaan, jos meil­tä Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jil­tä asi­aa kysyy. Tavoit­tee­na on se, että ihmi­set, yhtei­söt ja kan­sat voi­si­vat muut­tua Juma­lan sanan uudis­ta­van voi­man kaut­ta. Uskom­me sii­hen, että kun Raa­mat­tu on ihmis­ten käy­tös­sä – joko kuun­te­lun, lue­tun tai näh­dyn kaut­ta – oman kie­len ja kult­tuu­rin väli­tyk­sel­lä, sil­loin muu­tos on toden­nä­köi­sem­pää.

Mik­si sit­ten on huo­no asia, että Raa­mat­tu oli­si nopeas­ti käy­tet­tä­vis­sä?

Nopeu­del­la sinän­sä tus­kin on rat­kai­se­vaa mer­ki­tys­tä vaan sil­lä, mil­lai­nen kään­nös­pro­ses­si on. On hyvin ongel­mal­lis­ta, jos ulko­maa­lai­set luo­vat val­miin suun­ni­tel­man ja lait­ta­vat käyn­tiin hank­keen, jota pai­kal­lis­ten seu­ra­kun­tien on sit- ten tar­koi­tus tul­la mukaan toteut­ta­maan, ikään kuin hypä­tä vauh­dis­sa liik­ku­vaan junaan. Tämän toi­min­ta­mal­lin juu­ret lie­ne­vät mai­nit­se­mas­sa­ni moder­nin lähe­tys­työn nar­ra­tii­vis­sa, jos­sa län­si­maa­lai­set päät­tä­vät, mitä pai­kal­li­set tar­vit­se­vat – oli kysees­sä sit­ten semi­naa­ri, ter­veys­a­se­ma tai raa­ma­tun­kään­nös – ja ne ojen­netaan sit­ten val­mii­na ihmi­sil­le, joil­la ei ole nii­hin mitään omis­ta­juu­den koke­mus­ta tai edes edel­ly­tyk­siä yllä­pi­tää nii­tä. Juna­ver­taus­ta jat­kaak­se­ni, uskon, että yhteis­työn pitäi­si alkaa jo rai­tei­den raken­ta­mi­ses­ta. Kau­ka­suk­sel­la yri­tim­me yhdes­sä läh­teä muut­ta­maan toi­min­ta­ta­po­ja sel­lai­sik­si, että jos jotain kään­ne­tään, kie­len puhu­jat oikeas­ti kom­mu­ni­koi­si­vat kään­nök­sen kans­sa. Tämä kun edel­lyt­tää pal­jon muu­ta­kin kuin vain sitä, että ns. hyvä kään­nös on mah­dol­li­sim­man nopeas­ti val­mii­na.

Kie­liyh­tei­sön kes­kel­lä tai lie­peil­lä ole­vil­la seu­ra­kun­nil­la kai­ke­ti pitäi­si siis olla jokin osuus Raa­ma­tun kään­tä­mi­ses­sä?

En tie­dä, voi­ko raa­ma­tun­kään­nös­työl­lä kos­kaan olla vai­ku­tus­ta, ellei seu­ra­kun­ta ole työs­sä muka­na tai ellei seu­ra­kun­ta syn­ny kään­nös­työn aika­na. Mut­ta se, min­kä­lai­nen roo­li seu­ra­kun­nal­la pitäi­si kään­nök­sen tuot­ta­mi­ses­sa olla, vaih­te­lee var­mas­ti pal­jon, sil­lä yhtei­söt ja tilan­teet ovat kovin eri­lai­sia. Ohjaa­va­na näkö­kul­ma­na pitäi­sin kui­ten­kin sitä, ettei tavoit­tee­na ole kään­nök­sen tuot­ta­mi­nen itses­sään vaan äidin­kie­li­sen seu­ra­kun­nan syn­ty, kas­vu ja vah­vis­tu­mi­nen. Tämä ajat­te­lun muu­tos on ollut näh­tä­vis­sä vii­me vuo­si­na monen raa­ma­tun­kään­nös­jär­jes­tön toi­min­nas­sa.

Tar­vi­taan­ko mie­les­tä­si siis ennen kaik­kea lähe­tys­jär­jes­tö­jen ja lähe­tys­työn­te­ki­jöi­den asen­tei­den muut­tu­mis­ta?

Asen­tei­den muut­tu­mi­nen on hyvä alku, mut­ta se ei vie­lä rii­tä. Osit­tain ongel­ma on myös sii­nä, että lähe­tys­työs­sä on glo­baa­lis­ti luo­tu raken­tei­ta, jot­ka ovat hyvin län­si­maa­lai­sia. Muu­tos ei tapah­du pel­käs­tään siten, että esi­mer­kik­si joi­hin­kin yksit­täi­siin teh­tä­viin nos­te­taan pai­kal­li­sia työn­te­ki­jöi­tä, jos raken­teet eivät tue tätä. Mei­dän tulee tun­nis­taa, teh­dä näky­väk­si ja alkaa kor­ja­ta myös raken­teel­li­sia ongel­mia.

Yksi esi­merk­ki on se, että lähe­tys­työs­sä joh­ta­vas­sa ase­mas­sa ole­vien työ­hön kuu­luu yleen­sä aika pal­jon mat­kus­ta­mis­ta. Mat­kus­ta­mi­nen vaa­tii rahaa. Jos teh­tä­vään vali­taan glo­baa­lis­ta ete­läs­tä tule­va hen­ki­lö, jol­la on muu­ten kaik­ki tar­vit­ta­vat edel­ly­tyk­set ja päte­vyys, hän tar­vit­see useim­mi­ten lisäk­si rahaa, joka taas tulee edel­leen toden­nä­köi­ses­ti län­si­mais­ta, ja näin joh­ta­ja jou­tuu län­si­mai­seen talu­tus­nuo­raan.

No tar­vit­see­ko suo­ma­lais­ten enää teh­dä lähe­tys­työ­tä? Tai uskal­lam­me­ko edes, jos se on niin ongel­mal­lis­ta kuin olet kuvan­nut?

Glo­baa­lia muu­tos­ta on usein kuvat­tu sil­lä, että ennen lähe­tys oli “län­nes­tä muu­al­le”, nyt “kaik­kial­ta kaik­kial­le”. Eikö Suo­mi­kin ole osa “kaik­kial­ta” ja “kaik­kial­le”! Vielä tär­keäm­pää on tie­tys­ti se, että Juma­lan kan­san ydin­o­le­muk­seen kuu­luu lähe­tys. Lähe­tys on osal­li­suut­ta sii­hen, mitä Juma­la tekee. Ehkä oleel­lis­ta on ymmär­tää juu­ri se, että olem­me täs­sä muka­na samal­la vii­val­la tois­ten kans­sa. Vaa­tii toki uskal­lus­ta läh­teä täl­lai­seen yhtei­seen pro­ses­siin, jos­sa voim­me jou­tua huo­maa­maan ole­vam­me itse muu­tok­sen koh­tei­ta. Mutta juu­ri sen kaut­ta voim­me olla yhdes­sä kor­vaa­mas­sa ongel­mal­li­sia asen­tei­ta, toi­min­ta­ta­po­ja ja raken­tei­ta uusil­la. Näin voim­me myös jat­kos­sa olla mer­kit­tä­vä­nä osa­na maa­il­man­laa­jui­ses­sa lähe­tys­työs­sä – Juma­lan työs­sä.