Kohtaamisia tundralla

Jo usean vuo­den ajan olem­me jaka­neet jou­lu­lah­jo­ja tun­dran ja syr­jäis­ten kylien lap­sil­le. Erääl­lä täl­lai­sel­la mat­kal­la tulim­me kylään, jos­sa asuu koko pii­ri­kun­nan kun­nioit­ta­ma nai­nen. Hänen kaut­taan kul­ke­vat tääl­lä kaik­ki, niin pie­net pai­kal­li­set joh­ta­jat kuin kuver­nöö­ri­kin. Ker­ran hänen luo­naan vie­rai­li itse koko Venä­jän pat­riark­ka. Niin­pä rukoi­lim­me ja menim­me tutus­tu­maan häneen.

Hänen ensim­mäi­nen kysy­myk­sen­sä meil­le oli: ”Miten te eroat­te meis­tä?” Seli­tet­tyäm­me, että uskom­me yhteen kol­miyh­tei­seen Juma­laan, kun­nioi­tam­me pyhiä kir­joi­tuk­sia ja tah­dom­me välit­tää ihmi­sil­le Ilo­sa­no­maa, saim­me kuul­la ole­vam­me kun­nol­li­sia ihmi­siä. Sit­ten nai­nen ker­toi meil­le pal­jon kan­san­sa ongel­mis­ta: työt­tö­myy­des­tä, nuor­ten juo­pot­te­lus­ta ja muus­ta. Saim­me kuul­la myös sii­tä, miten monia hän itse oli pelas­ta­nut, hei­dän jou­kos­saan kuusi otto­las­taan, työn ja kurin avul­la. Las­ten kuu­lui nous­ta ylös aikai­sin, haka­ta pui­ta, kan­taa vet­tä, val­mis­taa ruo­kaa, teh­dä kaik­kea mah­dol­lis­ta, kun­han vain eivät istu­neet toi­met­to­mi­na. Vain rak­kau­des­ta en kuul­lut mitään.

Ker­roim­me, että meil­lä oli saa­ta­vil­la Sanaa hänen äidin­kie­lel­lään. Nai­sen reak­tio oli yllät­tä­vä. Hän otti pöy­däl­tä omien teos­ten­sa kokoel­man, joka sisäl­si pie­niä ker­to­muk­sia elä­mäs­tä. Näyt­täen meil­le kir­jaa hän sanoi: ”Täs­sä on kan­sa­ni raa­mat­tu. Kie­le­ni on lii­an lap­sel­li­nen ilmais­tak­seen Juma­lan ilmoi­tuk­sen koko kau­neu­den. Kan­sal­le­ni riit­tää, kun he saa­vat lukea kir­jaa­ni ja itkeä.”

Sit­ten saim­me näh­dä hänen tai­teel­li­sen stu­dion­sa. Se oli täyn­nä eri­ko­koi­sia kiviä, joi­hin oli maa­lat­tu eri­lai­sia kuvia. Yhtä kivi­ryh­mää osoit­taen nai­nen sanoi:

”Tuo­hon kiveen aloin vain maa­la­ta jota­kin, ja sit­ten ymmär­sin, että sehän on Rubl­jo­vin Kol­mi­nai­suus*! Sii­hen nojaa juma­lat­ta­rem­me Peha­da, jon­ka vie­res­sä on hänen nuo­rin tyt­tä­ren­sä. Tämä koko paik­ka on eri­tyi­nen. Siel­lä on pal­von­ta­paik­ka, jos­sa kan­sa­ni tuo uhre­ja. Juu­ri sin­ne Kris­tus saa­puu. Ja Peha­dan nuo­rin tytär tulee ole­maan Hänen ensim­mäi­nen mor­sia­men­sa. Täs­sä on vie­lä yksi mus­ta kivi. Kun enke­lit puto­si­vat tai­vaas­ta, yksi juut­tui tähän. Ihmi­set toi­vat hänel­le veriuh­re­ja, jopa lap­sia. Kun Juma­la kyl­läs­tyi sii­hen, Hän iski nyr­kil­lään vuor­ta, joka hal­ke­si. Sii­hen ilmes­tyi kol­me jär­veä, ja kuk­ku­lal­le Juma­la aset­ti ark­kien­ke­lin var­tioi­maan paik­kaa.”

Lisäk­si siel­lä oli muun muas­sa apos­to­li Andre­aan ris­ti, pal­jon eri­lai­sia iko­nei­ta sekä kom­pas­si­ruusu — kaik­ki yhte­nä suloi­se­na seka­mels­ka­na huo­nees­sa, pääs­sä ja sydä­mes­sä. Ja mitä tapah­tuu hänen otto­las­ten­sa sie­luil­le? Entä nii­den noin sadan pai­men­to­lais­per­heen, joi­den hen­gel­li­ses­tä koh­ta­los­ta tämä nai­nen tun­tuu mää­rää­vän?

Pala­tes­sam­me yöpaik­kaam­me mie­lem­me oli ras­kas näke­mäs­täm­me. Yövyim­me junaa odot­ta­van pai­men­to­lais­per­heen kans­sa ja annoim­me heil­le ääni­raa­ma­tun. Heti alkoi­vat kysy­myk­set: ”Kei­tä te olet­te? Mis­tä olet­te tul­leet ja mik­si?” Puo­len­tois­ta tun­nin ajan ker­roim­me heil­le Kris­tuk­ses­ta. Läh­ties­säm­me he nousi­vat mei­tä saat­ta­maan. ”Tul­kaa uudes­taan”, he sanoi­vat. ”Ei tääl­lä kukaan käy, tiet ovat lii­an huo­nos­sa kun­nos­sa, on lii­an kyl­mää, eläm­me lii­an kau­ka­na. Tääl­lä on vain tämä kylä ja se nai­nen. Olem­me väsy­nei­tä, väsy­nei­tä häneen. Tul­kaa, odo­tam­me tei­tä!”

Paluu­mat­kal­la auton sisä­läm­mi­tys ei toi­mi­nut, 150 kilo­met­rin mat­ka kes­ti kuu­ti­sen tun­tia, palel­luim­me ja juu­tuim­me kiin­ni joi­ta­kin ker­to­ja. Sil­ti nyt istun ja mie­tin, että oikeas­ti sin­ne pitäi­si pääs­tä takai­sin. Kuin­ka he voi­vat tul­la tun­te­maan totuu­den Kris­tuk­ses­ta, ellei kukaan mene? Pyy­dän, että rukoi­let­te kaik­kien nii­den ihmis­ten puo­les­ta, joi­den luok­se on vai­kea pääs­tä ja joil­la on niin vähän mah­dol­li­suuk­sia kuul­la Juma­lan rak­kau­des­ta hei­tä koh­taan.

Tari­nan on kir­joit­ta­nut Salie­vin per­he, joka pyr­kii edis­tä­mään kään­net­ty­jen Raa­ma­tun osien käyt­töä erään oman maan­sa vähem­mis­tö­kie­len paris­sa.

*suom. huom: Andrei Ruble­vin iko­ni ”Kol­mi­nai­suus”, jota kut­su­taan myös nimel­lä Abra­ha­min vie­raan­va­rai­suus, on Venä­jän iko­ni­tai­teen kuu­lui­sin iko­ni ja on peräi­sin 1400-luvul­ta.