Unel­ma Raa­ma­tus­ta

Aloi­tel­les­sa­ni tätä kir­joi­tus­ta vil­kai­sin pos­te­ja­ni. Vii­mei­sin oli Udmur­tias­ta: ”Minul­la on hie­no­ja uuti­sia: Raa­ma­tun ker­to­muk­sia lap­sil­le on saa­pu­nut pai­nos­ta”, vies­tit­ti pas­to­ri Vale­ri Iževs­kis­tä. Mie­les­sä­ni läi­käh­ti ilo: udmur­teil­la on oma­kie­li­nen Raa­mat­tu, ja sen poh­jal­ta uusi kir­ja­kin oli syn­ty­nyt. Se tun­tui ihmeel­tä.

Useil­le Venä­jän vähem­mis­tö­kie­lil­le, myös joil­le­kin suo­men­su­kui­sil­le, oli ennen vuo­den 1917 val­lan­ku­mous­ta kään­net­ty Raa­mat­tua, mut­ta sit­ten työ pysäh­tyi lähes seit­se­mäk­si­kym­me­nek­si vuo­dek­si. Viral­li­ses­ta poli­tii­kas­ta huo­li­mat­ta Neu­vos­to-Venä­jäl­lä kai­vat­tiin Juma­lan sanaa. Myös vähem­mis­tö­kie­liä puhu­vat ikä­vöi­vät sitä, ja sik­si jot­kut kään­si­vät Raa­mat­tua oma-aloit­tei­ses­ti. Yksi heis­tä oli komi­saar­naa­ja Vasi­li Popov, joka kään­si Raa­ma­tun äidin­kie­lel­leen ja koet­ti etsiä teks­til­le jul­kai­si­jaa.

Vuon­na 1973 perus­tet­tiin Tuk­hol­man Raa­ma­tun­kään­nö­sins­ti­tuut­ti (RKI), joka otti uusin­ta­pai­na­tuk­sia jul­kais­tuis­ta teks­teis­tä ja aloit­ti kään­nös­työn Neu­vos­to­lii­ton (NL) vähem­mis­tö­kie­lil­le. Kun RKI oli toi­mi­nut kym­me­ni­sen vuot­ta, monien NL:n kes­ki-aasia­lais­ten ja kau­ka­sia­lais­ten kie­li­ryh­mien tilan­ne näyt­ti jo lupaa­val­ta, sil­lä nii­hin oli saa­tu kään­tä­jik­si län­teen emigroi­tu­nei­ta juu­ta­lai­sia. Suo­men­su­kuis­ten kiel­ten tilan­ne oli toi­nen. Tuk­hol­maan saa­pui salai­sia reit­te­jä pit­kin kään­nök­siä komik­si, marik­si, udmur­tik­si ja ersäk­si, mut­ta ket­kä tar­kis­tai­si­vat ne? Kat­se kään­tyi Suo­meen: Hel­sin­kiin avat­tiin osas­to, jon­ka teh­tä­väk­si tuli kään­tä­jien ja teks­tien­tar­kis­ta­jien löy­tä­mi­nen. Sopi­via hen­ki­löi­tä läh­ti­kin mukaan työ­hön. Suu­ri hidas­te oli se, että ulko­maa­lai­sil­la ei ollut pää­syä koh­dea­lueil­le eikä pai­kal­li­sil­la kään­tä­jil­lä län­teen: tapaa­mi­set piti jär­jes­tää vai­vih­kaa Mos­ko­vas­sa, Pie­ta­ris­sa tai Tal­lin­nas­sa. Käsi­kir­joi­tus­ten kul­jet­ta­mi­nen ja hal­lus­sa­pi­to oli ris­kial­tis­ta. Arvok­kaat teks­tit saa­tet­tiin menet­tää myös kotiet­sin­nöis­sä, jois­sa 1980-luvun lopul­la taka­va­ri­koi­tiin mm. koko­nai­nen udmur­tik­si kään­net­ty Uusi tes­ta­ment­ti. 

Sanan tar­ve ja moti­vaa­tio sen saa­mi­seen oli suu­ri. Pere­stroi­kan vuo­siin tul­taes­sa Raa­mat­tua kään­net­tiin kah­del­le­tois­ta suo­men­su­kui­sel­le kie­lel­le; oltiin pääs­ty hive­nen lähem­mäs unel­man toteu­tu­mis­ta, oma­kie­li­sen Sanan val­mis­tu­mis­ta. Han­ket­ta vah­vis­ti Yhty­neit­ten Raa­mat­tuseu­ro­jen ja Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien kans­sa alka­nut yhteis­työ.

Ani­ta Laak­so

Raa­ma­tun­kään­nö­sins­ti­tuut­ti

Kuva: Tar­ja Jär­vi

Vie­ras­ky­nä on jul­kais­tu kevään 2021 Sanal­la sanoen ‑leh­des­sä.