Kut­su­muk­sen polul­la

Sei­ja Mei­nan­der läh­ti raa­ma­tun­kään­nös­työ­hön vii­si­kymp­pi­se­nä. Hän huo­ma­si aiem­mas­ta työ- ja elä­män­ko­ke­muk­ses­taan ole­van työs­sä hyö­tyä.

Sei­ja Mei­nan­der on tuo­re elä­ke­läi­nen, joka pala­si vii­me kesä­nä Suo­meen Papua-Uudes­ta-Gui­neas­ta. Siel­lä hän luot­sa­si raa­ma­tun­kään­nös­työ­tä uri­minkie­len kalpm-mur­teel­le. Kään­nös teh­tiin toi­sen mur­teen poh­jal­ta käyt­täen apu­na tie­to­ko­neen mur­re­muun­nos­oh­jel­maa.

Kesä­kuun lopul­la siu­nat­tiin käyt­töön kuusi Uuden tes­ta­men­tin kir­jaa sisäl­tä­vä koos­te rie­mul­li­ses­sa moni­sa­ta­päi­sen väen juh­las­sa. Juh­laan osal­lis­tui myös kak­si joh­ta­jaa Espoon Hel­lun­tai­seu­ra­kun­nas­ta, joka Sei­jan koti­seu­ra­kun­ta­na oli tuke­nut pro­jek­tia monen vuo­den ajan.

Amma­til­taan Sei­ja on mate­ma­tii­kan, fysii­kan ja kemian opet­ta­ja. Hän aloit­ti raa­ma­tun­kään­nös­työn vas­ta vähän yli vii­si­kymp­pi­se­nä monien mui­den työ­teh­tä­vien jäl­keen.

”Ope­tin suo­ma­lais­lap­sia ulko­mail­la 1980-luvun lopul­la. Kenias­sa Fidan suo­ma­lai­ses­sa kou­lus­sa olin vuo­den ja sen jäl­keen vuo­den Bangla­des­his­sa, ja parin vuo­den pääs­tä kah­dek­san kuu­kaut­ta Indo­ne­sias­sa.”

1990-luvul­la Sei­ja toi­mi opet­ta­ja­na Suo­mes­sa. Oli aika hoi­taa ter­vey­del­tään heik­ke­ne­vää äitiä yhdes­sä sisa­rus­ten kans­sa.

Äidin kuol­tua Sei­ja toi­voi rukouk­sis­saan, että­jos Juma­la lähet­täi­si hänet taas jon­ne­kin, hän sai­si men­nä johon­kin maa­han, mis­sä hän oli jo pal­vel­lut. Sen sijaan Juma­la kut­sui­kin hänet Papua-Uuteen-Gui­ne­aan.

”Ola­vi Vesa­lai­nen, Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien toi­min­nan­joh­ta­ja, kävi seu­ra­kun­nas­sa­ni ja esit­te­li Wyclif­fe-jär­jes­tön työ­tä. Hän ker­toi, että Wyclif­fe tar­vit­see kään­tä­jien lisäk­si monien mui­den alo­jen ihmi­siä, kuten opet­ta­jia – kaik­kien ainei­den opet­ta­jia. Se oli minul­le yllä­tys.”

Kun vie­lä sel­vi­si, ettei opet­ta­jien tar­vin­nut puhua englan­tia äidin­kie­le­nään, Sei­jan kiin­nos­tus kas­voi.
”Hel­lun­tai­he­rä­tyk­sen kon­fe­rens­sis­sa Keu­ruul­la 1997 minut otet­tiin kiin­ni: ’Hei Sei­ja, olet­ko sinä tosis­sa­si? Nyt pitää läh­teä mene­mään eteen­päin!’”

Sei­ja alkoi val­mis­tau­tua ja läh­ti 1999 Papua-Uuteen-Gui­ne­aan kan­sain­vä­li­seen kou­luun opet­ta­maan mate­ma­tiik­kaa ja fysiik­kaa englan­nin kie­lel­lä. Sil­loin hän oli 46-vuo­tias.

”Kyl­lä se aluk­si pelot­ti: uusi maa ja uudet ihmi­set ja vie­ras kie­li, kaik­ki uut­ta. Työ vain oli tut­tua. Koin, että se oli minun paik­ka­ni ja Juma­la halusi minun läh­te­vän sin­ne. Ihan hyvin se meni, Tai­vaan Isä aut­toi. Oppi­laat oli­vat lah­jak­kai­ta ja moti­voi­tu­nei­ta, ja vähi­tel­len opim­me kom­mu­ni­koi­maan.”

Mis­sä paka­nat?

Omas­sa ilta­har­taus­het­kes­sään Sei­ja ker­ran luki Apos­to­lien teois­ta (22:21, KR38): ”Mene, sil­lä minä lähe­tän sinut kau­as paka­nain tykö.” Sei­ja koki sii­nä Juma­lan puhut­te­lun.

”Kyl­lä­hän minä olin kau­ka­na, mut­ta en paka­noi­den tykö­nä. Asuin Uka­rum­pan lähe­tys­a­se­mal­la, mis­sä suu­rin osa ihmi­sis­tä oli usko­via. Spon­taa­ni reak­tio­ni oli: ’Mis­säs ne paka­nat ovat?’

Uka­rum­pas­sa oli tar­jol­la työ­uran ohjaus­ta. Työn­te­ki­jöi­tä autet­tiin tun­nis­ta­maan omat kykyn­sä ja tyy­pil­li­set tapan­sa toi­mia, ja sit­ten ohjaa­ja suo­sit­te­li, mil­lai­siin teh­tä­viin kukin voi­si sopia ja mis­sä pal­vel­la. Sei­jal­le suo­si­tel­tiin muun muas­sa raa­ma­tun­kään­nös­työ­tä.
”Vähän hymäh­din, että joo joo, oli­si­pa tämä tes­ti teh­ty 20 vuot­ta sit­ten. Mut­ta se aja­tus ei jät­tä­nyt minua rau­haan. Pro­ses­soin sitä koko kah­den vuo­den työ­kau­den ajan puhu­mat­ta sii­tä muil­le.”

Sei­ja uskoi ole­van­sa 46–47-vuotiaana aivan lii­an van­ha aloit­ta­maan pit­kää kään­nös­pro­jek­tia. Eräs ruot­sa­lai­nen työ­to­ve­ri kui­ten­kin ehdot­ti, että Sei­jal­le sopi­si nopeas­ti suju­va Raa­ma­tun teks­tin muun­ta­mi­nen yhden kie­len mur­teel­ta toi­sel­le.

”Ihmet­te­lin, että hän sem­moi­sia puhui, vaik­kei tien­nyt yhtään, mitä olin aja­tel­lut.  Mie­les­sä­ni oli hyviä vas­ta-argu­ment­te­ja Juma­lal­le: olin lii­an van­ha, kukaan ei minua lähet­täi­si, kun minul­la oli kan­na­tus sovit­tu vain kah­dek­si vuo­dek­si, ja minul­la oli sel­kä­on­gel­mia­kin enkä pys­tyi­si istu­ma­työ­hön; opet­ta­ja­na voin sei­soa ja liik­kua. Pik­ku­hil­jaa Juma­la kui­ten­kin näyt­ti, ettei­vät minun estee­ni olleet yhtään mitään.”

Erään sun­nun­tain saar­nan aihe oli Don’t label your­self: älä anna itsel­le­si sel­lais­ta lei­maa, joka ei tule Juma­lal­ta.

”Koin, että se oli taas minul­le eikä minun kuu­lu­nut aja­tel­la, että olen lii­an van­ha teh­tä­vään, johon Juma­la kut­suu.”

Koke­mus tuo var­muut­ta

Kun Sei­ja Mei­nan­der kah­den vuo­den työ­jak­son­sa jäl­keen pala­si Suo­meen, koti­seu­ra­kun­ta antoi iloi­ten tuken­sa sil­le, että hän siir­tyi­si raa­ma­tun­kään­nös­työ­hön. Kan­na­tus­kin jär­jes­tyi. Sei­ja läh­ti Englan­tiin kie­li­tie­det­tä oppi­maan ja pala­si vuon­na 2003 Papua-Uuteen-Gui­ne­aan. Nel­jän kuu­kau­den kent­tä­kou­lu­tus­kurs­sin jäl­keen hän etsi sijoi­tus­paik­kaan­sa vähän yli vuo­den teh­den samal­la seka­lai­sia avus­tus­teh­tä­viä.

Sit­ten Sei­ja kuu­li uri­min kie­len kään­nös­han­ket­ta joh­ta­val­ta Pirk­ko Luo­mal­ta, että kie­len kukwo- eli kalpm-mur­teel­le tar­vit­tai­siin oma kään­nös. Tutus­tu­mis­ret­ken jäl­keen Sei­ja vakuut­tui rukouk­sis­saan, että sitä hän läh­ti­si teke­mään. 52-vuo­tis­päi­vä­nään, 21. tam­mi­kuu­ta 2005, hän sit­ten mat­kus­ti kalpm-alu­eel­le aset­tuak­seen sin­ne pysy­väs­ti.

Uuden­lai­ses­sa työs­sä Sei­jaa aut­toi­vat monet iän muka­na ker­ty­neet vah­vuu­det: itse­var­muus, suun­nit­te­lu- ja orga­ni­soin­ti­ky­ky sekä tai­to joh­taa ihmi­siä ja pitää kiin­ni sii­tä, että sovi­tut asiat tule­vat teh­tyä.

”Kylä­naa­pu­ri­ni myös luu­li­vat car­go­kul­tin* poh­jal­ta, että kun olin hei­dän luo­naan, heil­le oli auen­nut tie monen­lai­siin pal­ve­lui­hin ja tava­roi­hin. Piti saa­da vies­ti­tet­tyä, että olin siel­lä, jot­ta he sai­si­vat Juma­lan sanan, ja muu­ta rik­kaut­ta ei heil­le minun kaut­ta­ni tuli­si. Sii­nä jou­tui jos­kus ole­maan aika napak­ka.”

Sei­ja Mei­nan­der arve­lee, että nuo­rem­pien ja vähem­män koke­nei­den saat­toi olla han­ka­lam­pi koh­da­ta täl­lai­sia odo­tuk­sia.

Herk­kä­nä Juma­lan joh­da­tuk­sel­le

Sei­ja Mei­nan­der toi­voo, että ihmi­set iäs­tä riip­pu­mat­ta seu­raa­vat Juma­lan joh­da­tus­ta, jos koke­vat, että Juma­la halu­aa vie­dä tiet­tyyn suun­taan. Sil­loin on tur­val­lis­ta men­nä.

”Minä rukoi­lin, että jos tämä ei ole sinus­ta, niin lai­ta ovi kiin­ni. Ker­ran hän lait­toi­kin: oli­sin läh­te­nyt opet­ta­jak­si Papua-Uuteen-Gui­ne­aan jo aiem­min, en vain saa­nut kan­na­tus­ta. Mut­ta vuo­den pääs­tä ovi auke­si­kin. Mat­kas­sa voi olla mut­kia, ja voi näyt­tää, että nyt tie on kiin­ni, mut­ta jos sitä kui­ten­kin pää­see eteen­päin, niin ole­tet­tu este ei ollut Juma­las­ta ja tie­tä sopii sil­loin kul­kea.”

Sei­ja tote­aa, että taval­lis­ta myö­hem­min lähe­tys­työ­hön ryh­ty­vil­lä on etu­naan kaik­ki elä­män­ko­ke­mus ja työ­ko­ke­mus, joka sii­hen men­nes­sä on ker­ty­nyt.

”Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jil­lä ei ole ikä­ra­jo­ja. Oma ter­veys tie­tys­ti pitää ottaa huo­mioon, ja per­heel­lis­ten on mie­tit­tä­vä las­ten kou­lu­tus­ta ja tule­vai­suut­ta. Ter­veel­lä jär­jel­lä ja rukoil­len pitää har­ki­ta, mil­lai­sen teh­tä­vän ottaa vas­taan. Jon­kin kään­nös­pro­jek­tin voi myös joku aloit­taa ja joku toi­nen vie­dä lop­puun. Ikä sinän­sä ei ole este.”

Kir­joit­ta­nut Heli Voi­pio, kuvat Mik­ko ja Maria Vuor­ma sekä Sei­ja Mei­nan­de­rin kotial­bu­mi

Jut­tu on jul­kais­tu alun­pe­rin Sanal­la sanoen ‑leh­des­sä jou­lu­kuus­sa 2016.

*Car­go­kult­ti (tai las­ti­kult­ti, rah­ti­kult­ti) on Tyy­nen­me­ren saa­ril­la esiin­ty­vä uskon­nol­li­nen suun­taus, jos­sa odo­te­taan yli­luon­nol­li­sia mate­ri­aa­li­sia siu­nauk­sia. Ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Lastikultti