“Älkää sää­li­kö mei­tä, ope­tel­kaa viit­to­ma­kiel­tä!”

Nime­ni on Peoung­pa­ka Jany­awong. Yleen­sä minua kut­su­taan lem­pi­ni­mel­lä Kaa.

Syn­nyin Poh­jois-Thai­maas­sa. Asuin kadul­la, jon­ka yhdel­lä puo­lel­la oli kirk­ko ja toi­sel­la budd­ha­lai­nen temp­pe­li. Olen ollut kuu­ro syn­ty­mäs­tä­ni saak­ka, ja kos­ka van­hem­pa­ni eivät osan­neet viit­to­ma­kiel­tä, en oppi­nut koto­na mitään kiel­tä. Osa­sin vain eleh­tiä ja osoi­tel­la. 7‑vuotiaana muu­tin asu­maan kuu­ro­jen sisä­op­pi­lai­tok­seen ja aloin oppia viit­to­ma­kiel­tä. Muis­tan, kuin­ka onnel­li­nen olin.

Loma-aikoi­na asuin usein Bang­ko­kis­sa täti­ni luo­na. Täti opis­ke­li lute­ri­lai­ses­sa pap­pis­se­mi­naa­ris­sa, ja hänen luo­naan tapa­sin suo­ma­lai­sen lähe­tys­työn­te­ki­jän Anne­li Kön­nin. Anne­li osa­si viit­to­ma­kiel­tä, ja vaik­ka se oli­kin eri­lais­ta kuin kou­lus­sa oppi­ma­ni kie­li, kyke­nin ymmär­tä­mään hän­tä jon­kin ver­ran. Anne­li ker­toi minul­le Jee­suk­sen kuo­le­mas­ta ris­til­lä, mut­ta se oli minul­le vai­ke­aa käsit­tää. Haa­vois­ta vuo­ta­va veri ja kaik­ki ne ruu­miin­nes­teet tun­tui­vat vas­ten­mie­li­sil­tä. Vähi­tel­len kui­ten­kin aloin ymmär­tää. Anne­li piti minul­le kas­te­kou­lun, ja kävin kas­teel­la.

Olen nyt 49-vuo­tias. Toi­min asian­tun­ti­ja­na ryh­mäs­sä, joka antaa palau­tet­ta thai­maa­lai­sel­le viit­to­ma­kie­lel­le kään­ne­tyis­tä Raa­ma­tun ker­to­muk­sis­ta. Videoi­tu­ja kään­nök­siä käy­te­tään viit­to­ma­kie­lis­ten seu­ra­kun­tien juma­lan­pal­ve­luk­sis­sa. Var­si­nai­nen pää­teh­tä­vä­ni on viit­to­ma­kie­lis­tä kou­lu­tus­ta edis­tä­väs­sä tii­mis­sä. Olen vie­rail­lut myös Lao­sis­sa, Viet­na­mis­sa ja Indo­ne­sias­sa tutus­tu­mas­sa kuu­ro­jen kou­lui­hin. Aiem­mas­sa työs­sä­ni yli­opis­tol­la sain usein selit­tää viit­to­ma­kie­len luon­net­ta kuu­le­vil­le kol­le­goil­le­ni. Monet eivät ymmär­tä­neet, että viit­to­ma­kie­let ovat omia kie­li­ään eivät­kä puhut­tu­jen kiel­ten esi­tys­ta­po­ja.

Vaik­ka nyky­ään onkin pal­jon viit­to­ma­kiel­ten asia­tun­te­mus­ta, sen siir­ty­mi­nen kou­lui­hin ja kirk­koi­hin, taval­lis­ten kuu­ro­jen las­ten opet­ta­jil­le, on suu­ri haas­te. Kie­len ope­tuk­sen taso on usein heik­ko, ja niin­pä myös las­ten äidin­kie­len osaa­mi­nen jää hei­kok­si. Unel­moin sii­tä, että voi­sin tule­vai­suu­des­sa vai­kut­taa laa­jem­min­kin Aasias­sa kuu­ro­jen las­ten kou­lu­tuk­sen laa­tuun.

Lap­suu­des­sa­ni me kuu­rot koh­ta­sim­me usein sää­liä kuu­le­vien tahol­ta. Meis­tä aja­tel­tiin, ettem­me osaa mitään. Vie­lä­kin joil­la­kin ihmi­sil­lä on täl­lai­nen asen­ne. Tah­toi­sin sanoa kuu­le­vil­le: Älkää sää­li­kö mei­tä vaan ope­tel­kaa viit­to­ma­kiel­tä!

Peoung­pa­ka Jany­awong on Wyclif­fe Thai­maan ensim­mäi­nen kuu­ro jäsen. Hän työs­ken­te­lee SIL Glo­ba­lin kan­sain­vä­li­ses­sä viit­to­ma­kiel­ten tii­mis­sä ja kuu­luu koti­seu­ra­kun­tan­sa joh­to­ryh­mään Bang­ko­kis­sa.