Ken­neth Pike

Ker­roim­me kesän 2024 Sanal­la Sanoen ‑leh­den nume­ros­sa Wyclif­fe-raa­ma­tun­kään­nös­liik­keen isäs­tä Came­ron Town­sen­dis­tä, jon­ka joh­dol­la Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien näky ja SIL Inter­na­tio­nal ‑jär­jes­tön työ levi­si­vät 1930-luvul­ta läh­tien ympä­ri maa­il­maa. Town­send oli karis­maat­ti­nen visio­nää­ri, jon­ka suur­ten haa­vei­den ja lupaus­ten toteu­tu­mi­nen vaa­ti käy­tän­nön osaa­jia. Näis­tä ken­ties kaik­kein mer­kit­tä­vin oli Ken­neth (Ken) Pike (1912–2000).

”Oi Her­ra, mik­set lähet­tä­nyt meil­le jotain kun­nol­lis­ta?” huo­ka­si tari­nan mukaan toi­nen Wyclif­fe-liik­keen alul­le­pa­ni­jois­ta, Leo­nard Leg­ters, tavat­tu­aan ensi ker­taa nuo­ren Ken Piken kesäl­lä 1935. Pike oli lif­tan­nut yli 2000 kilo­met­rin mat­kan Bos­to­nis­ta Arkan­sa­sin maa­seu­dul­le, jos­sa Leg­ters ja Came­ron Town­send jär­jes­ti­vät kie­li­tie­teel­li­sen kesä­kurs­sin tule­vil­le raa­ma­tun­kään­tä­jil­le. Mat­kus­tus­ta­pa ei Piken omien sano­jen mukaan ollut ensi­si­jai­ses­ti kus­tan­nus­ky­sy­mys, vaan arkuu­teen tai­pu­vai­se­na hän oli halun­nut saa­da har­joi­tus­ta yllät­tä­vis­tä sosi­aa­li­sis­ta tilan­teis­ta. Tava­tes­saan Leg­ter­sin Pike oli kii­ven­nyt puu­hun – täl­lä ker­taa voit­taak­seen kor­kean pai­kan kam­mon­sa. Pike ei sel­väs­ti­kään pelän­nyt koh­da­ta omia heik­kouk­si­aan.

Camp Wyclif­fe

Came­ron Town­send oli 1920-luvul­la kään­tä­nyt Raa­mat­tua cakc­hique­lin kie­lel­le Gua­te­ma­las­sa, mut­ta vuon­na 1933 eron­nut lähe­tys­jär­jes­tös­tään ja läh­te­nyt sel­vit­tä­mään mah­dol­li­suuk­sia aloit­taa Raa­ma­tun kään­tä­mis­tä Mek­si­kon alku­pe­räis­kie­lil­le. Kato­li­sen kir­kon ase­ma maas­sa oli perin­tei­ses­ti vah­va, ja val­las­sa oli hyvin uskon­non­vas­tai­nen hal­li­tus. Kum­pi­kaan ei suh­tau­tui­si suo­peas­ti pro­tes­tant­ti­siin lähe­tys­työn­te­ki­jöi­hin. Sen sijaan kou­lu­te­tut ammat­ti­lai­set kuten kie­li­tie­tei­li­jät, jot­ka voi­si­vat jou­dut­taa alku­pe­räis­kan­so­jen moder­ni­saa­tio­ta, oli­si­vat ter­ve­tul­lei­ta. Tähän tilai­suu­teen Town­send tart­tui ja vuo­kra­si Leg­ter­sin kans­sa Arkan­sa­sin maa­seu­dul­ta van­han maa­ti­lan, jos­sa he kesäl­lä 1934 jär­jes­ti­vät ensim­mäi­sen val­men­nus­kurs­sin muo­ka­tak­seen innok­kais­ta lähe­tys­työn­te­ki­jöi­tä kie­li­tie­tei­li­jöi­tä. Kurs­si sai nimen ”Camp Wyclif­fe” 1300-luvul­la elä­neen englan­ti­lai­sen raa­ma­tun­kään­tä­jän mukaan.

Kurs­si oli pie­ni­muo­toi­nen menes­tys ja sai jat­koa seu­raa­va­na vuon­na, jol­loin pai­kal­le saa­pui vii­si opis­ke­li­jaa. Näi­den jou­kos­sa oli 23-vuo­tias Ken Pike, joka oli koke­nut vetoa lähe­tys­työ­hön jo nuo­re­na. Val­mis­tut­tu­aan teo­lo­gian kan­di­daa­tik­si Pike oli hakeu­tu­nut Hud­son Tay­lo­rin perus­ta­man Kii­nan sisä­maa­lä­he­tyk­sen valin­ta­kurs­sil­le. Jär­jes­tö ei kui­ten­kaan hyväk­sy­nyt Pikea, joka omien sano­jen­sa mukaan oli anta­nut itses­tään her­mos­tu­neen ja epä­var­man vai­ku­tel­man. Pike oli masen­tu­nut koke­mas­taan epä­on­nis­tu­mi­ses­ta, mut­ta ei anta­nut perik­si vaan otti yhteyt­tä mui­hin lähe­tys­jär­jes­töi­hin. Ainoa, jos­ta vai­vau­dut­tiin vas­taa­maan, oli vie­lä tois­tai­sek­si laa­jal­le ylei­söl­le täy­sin tun­te­ma­ton ”Camp Wyclif­fe”.

Leg­ter­sin varau­tu­nees­ta ensi­vai­ku­tel­mas­ta huo­li­mat­ta Pike menes­tyi alkeel­li­sis­sa olois­sa jär­jes­te­tys­sä kou­lu­tuk­ses­sa hyvin. Kurs­sin päät­teek­si Town­send kyse­li Pikel­ta tämän tule­vai­suu­den­suun­ni­tel­mia ja kuul­les­saan, ettei suun­ni­tel­mia ollut, kut­sui Piken läh­te­mään mukaan­sa Mek­si­koon.

Mek­si­ko

Town­sen­din haa­veet Mek­si­kos­sa oli­vat suu­ria: vähin­tään­kin Uuden tes­ta­men­tin kään­tä­mi­nen kai­kil­le maan alku­pe­räis­kie­lil­le. Town­sen­din meto­di oli lähe­tys­työn­te­ki­jöi­den lähet­tä­mi­nen kaik­kiin kie­liyh­tei­söi­hin oppi­maan ja ana­ly­soi­maan kiel­tä ja tämän jäl­keen kään­tä­mään Raa­ma­tun teks­tit äidin­kie­lis­ten puhu­jien avus­tuk­sel­la. Town­sen­din stra­te­gia oli pro­fi­loi­tu­mi­nen kie­li­tie­teel­li­sek­si ins­ti­tuu­tik­si, hyvien suh­tei­den luo­mi­nen maan hal­li­tuk­seen ja yhty­mä­koh­tien löy­tä­mi­nen omien ja hal­li­tuk­sen tavoit­tei­den välil­lä.

Nämä yhty­mä­koh­dat tavoit­teis­sa löy­tyi­vät kiel­ten tut­ki­muk­ses­ta sekä luku­tai­don ja kou­lu­tuk­sen edis­tä­mi­ses­tä vähem­mis­tö­jen kes­kuu­des­sa. Mek­si­kon hal­li­tuk­sen näkö­kul­mas­ta nämä edis­täi­si­vät maan alku­pe­räis­väes­tön integroi­tu­mis­ta yhteis­kun­taan. Town­sen­din näkö­kul­mas­ta ne mah­dol­lis­tai­si­vat Raa­ma­tun kään­tä­mi­sen alku­pe­räis­kan­so­jen kie­lil­le.

1930-luvun Yhdys­val­lois­sa kris­til­li­nen lähe­tys­työ veto­si ennen kaik­kea evan­ke­li­kaa­lei­hin ja fun­da­men­ta­lis­tei­hin, joi­den kes­kuu­des­sa aka­tee­mi­seen kou­lu­tuk­seen, tie­tee­seen ja tut­ki­muk­seen suh­tau­dut­tiin vähin­tään­kin varauk­sel­la. Miten evan­ke­liu­min levit­tä­mi­sel­le omis­tau­tu­neis­ta nuo­ris­ta radi­kaa­leis­ta kuo­riu­tui­si kie­li­tie­tei­li­jöi­tä, jot­ka pys­tyi­si­vät täyt­tä­mään Town­sen­din Mek­si­kon hal­li­tuk­sel­le anta­mat lupauk­set?

Elo­kuus­sa 1935 Town­send, Pike ja muu­ta­ma muu opis­ke­li­ja saa­pui­vat Mek­si­koon turis­ti­vii­su­meil­la. Maan lukui­sis­ta vähem­mis­tö­kie­lis­tä Pike päät­ti alkaa tutus­tua Oaxacan osa­val­tios­sa puhut­ta­viin mis­teek­ki­kie­liin. Jo vuo­den­vaih­tees­sa hän mat­kus­ti usean vii­kon ajan kie­lia­lu­eel­la. Mat­ka sujui enim­mäk­seen jal­ka­pa­ti­kas­sa. Nuo­ri mek­si­ko­lais­mies saat­toi Pikea meno­mat­kal­la, mut­ta jät­ti tämän sit­ten sel­viy­ty­mään omin nok­ki­neen. Kroo­ni­nen kur­kun­pään­tu­leh­dus, vat­sa­vai­vat ja pai­seet jalois­sa vai­va­si­vat Pikea, eikä hän osan­nut espan­jaa. Olo­suh­teis­ta huo­li­mat­ta Pike onnis­tui kerää­mään aineis­toa useis­ta eri kie­lis­tä ja mur­teis­ta.

Jo ensim­mäi­set kuu­kau­det Mek­si­kos­sa pal­jas­ti­vat Piken tähän saak­ka hio­mat­to­man kie­lel­li­sen lah­jak­kuu­den ja ana­lyyt­ti­set kyvyt. Hän onnis­tui kuvaa­maan tut­ki­mien­sa kiel­ten ään­tei­tä häm­mäs­tyt­tä­väl­lä tark­kuu­del­la ja havah­tui nopeas­ti sii­hen, ettei nii­den kir­jal­li­seen tal­len­ta­mi­seen ollut yleis­pä­te­viä mer­kin­tä­ta­po­ja – asiain­ti­la, jon­ka kor­jaa­mi­sek­si hän tuli­si myö­hem­min työs­ken­te­le­mään.

Kent­tä­tut­ki­muk­sen ohel­la Pike tutus­tui nopeas­ti Town­sen­din seu­ras­sa mek­si­ko­lai­siin viran­omai­siin ja aka­tee­mi­koi­hin. Eri­tyi­sen hyvät suh­teet hän loi maan kie­li-ins­ti­tuut­tiin (Ins­ti­tu­to Mexica­no de Inves­ti­gacio­nes Lingüís­ticas) ja sen tut­ki­joi­hin. Town­sen­din suu­ret puheet sai­vat Piken huo­les­tu­maan sii­tä suun­nat­to­mas­ta epä­suh­das­ta, joka val­lit­si yhtääl­tä hei­dän tavoit­tei­den­sa ja lupaus­ten­sa ja toi­saal­ta hei­dän osaa­mi­sen­sa ja päte­vyy­ten­sä välil­lä. Pari vuot­ta Mek­si­kos­sa oltu­aan Pike tii­vis­ti äidil­leen kir­joit­ta­mas­saan kir­jees­sä aja­tuk­sen, joka tuli­si ole­maan mer­kit­tä­vä koko jär­jes­tön tule­vai­suu­del­le:

”Town­sen­din suun­ni­tel­man toteut­ta­mi­nen tääl­lä Mek­si­kos­sa perus­tuu tie­teel­li­sel­le tut­ki­muk­sel­le. Aiom­me toki teh­dä myös [Raa­ma­tun] kään­tä­mis­tä, mikä on tavoit­teem­me, mut­ta emme halua tees­ken­nel­lä ole­vam­me kie­li­tie­tei­li­jöi­tä ja olla todel­li­suu­des­sa jota­kin muu­ta. Ainoa rat­kai­su on tul­la kie­li­tie­tei­li­jöik­si, ei vain nimel­li­ses­ti vaan oikeas­ti, ja tuot­taa kun­non tut­ki­mus­ta.” 

Piken juu­ret oli­vat hyvin perin­tei­ses­sä 1900-luvun alun evan­ke­li­kaa­li­ses­sa lähe­ty­sa­jat­te­lus­sa, mut­ta hänen ennak­ko­luu­lot­to­muu­ten­sa, kie­lel­li­nen lah­jak­kuu­ten­sa, vah­va moraa­li­kä­si­tyk­sen­sä ja usko raa­ma­tun­kään­nös­työn näkyyn oli­vat teke­mäs­sä hänes­tä täy­del­lis­tä aisa­pa­ria visio­nää­ri­sel­le Town­sen­dil­le, joka ei itse ollut kovin­kaan aka­tee­mi­ses­ti suun­tau­tu­nut. Mie­his­tä tuli pian myös suku­lai­sia, kun Pike meni syk­syl­lä 1938 nai­mi­siin Town­sen­din sisa­ren­tyt­tä­ren Eve­lyn Gri­se­tin kans­sa. Paris­kun­nan hää­mat­ka maa­seu­dul­le peruun­tui, kun Town­send vaa­ti Pikea osal­lis­tu­maan jär­jes­tä­mään­sä kon­fe­rens­siin Mek­si­ko Citys­sä. Pike tai­pui tuol­la ker­taa Town­sen­din tah­toon, mut­ta oli ymmär­ret­tä­väs­ti tyy­ty­mä­tön, ja tapaus oli kuin esi­ma­kua tule­vai­suu­den haas­teis­ta mies­ten välil­lä.

Uusi tes­ta­ment­ti kään­tyy (vai­voin) mis­tee­kik­si

Tuo­re avio­pa­ri aset­tui asu­maan vuo­rien ympä­röi­mään San Miguel el Gran­den kylään, johon pää­si kul­ke­maan vain jalan tai muu­lil­la. Siel­lä Pike alkoi kie­len­tut­ki­muk­sen ohel­la kään­tää Uut­ta tes­ta­ment­tia mis­tee­kik­si. Kun Piken yri­tyk­siä arvioi­daan jäl­ki­kä­teen, on huo­mioi­ta­va, ettei hänel­lä ollut käy­tös­sään juu­ri lain­kaan tut­kit­tua tie­toa tai esi­ku­via sii­tä, miten kään­tä­mi­nen par­hai­ten onnis­tuu. Myös nyky­ai­kai­nen kie­li­tie­de eli voi­mak­kaan kehi­tyk­sen aikaa ja val­tao­sa maa­il­man kie­lis­tä ja nii­den piir­teis­tä oli vie­lä doku­men­toi­mat­ta. 

Piken oli näin ollen vai­ke­aa oppia tois­ten vir­heis­tä. Sen sijaan hän jou­tui oppi­maan omis­taan. 

Piken ensim­mäi­nen yri­tys: Pike koet­ti oppia kiel­tä riit­tä­väs­ti, jot­ta voi­si kään­tää Uuden tes­ta­men­tin itse. Hyvin pian hän jou­tui totea­maan, että ”kiel­tä täy­tyy osa­ta todel­la hyvin pys­tyäk­seen kään­tä­mään. Parem­pi tulos lie­nee saa­vu­tet­ta­vis­sa, jos äidin­kie­li­nen puhu­ja kään­tää, vaik­ka se sit­ten tapah­tui­si hive­nen köm­pe­lös­ti espan­jan väli­tyk­sel­lä.”

Piken toi­nen yri­tys: Pike palk­ka­si Uut­ta tes­ta­ment­tia kään­tä­mään pai­kal­li­sia mie­hiä, jot­ka luki­vat teks­tiä espan­jak­si ja tuot­ti­vat mis­tee­kin­kie­lis­tä kään­nös­tä kat­kel­ma ker­ral­laan. Pike kir­joit­ti luon­nok­sen muis­tiin, ver­ta­si sitä krei­kan­kie­li­seen alku­teks­tiin ja teki kor­jauk­sia. Kään­tä­jil­lä itsel­lään ei ollut juu­ri min­kään­lais­ta kou­lu­tus­ta, eikä suju­va espan­jan luku­tai­to­kaan ollut itses­tään­sel­vyys.

Kään­nök­sen tuot­ta­mi­nen koh­ta­si monia sosi­aa­li­sia haas­tei­ta. Piken palk­kaa­mat pai­kal­li­set kään­tä­jät eli­vät vuo­tui­sen maa­ta­lou­den ryt­min mukaan eivät­kä olleet tot­tu­neet ”toi­mis­to­työ­hön”. He eivät myös­kään itse pitä­neet Raa­ma­tun kään­tä­mis­tä mis­sään mää­rin tär­keä­nä, ja työn ete­ne­mi­nen kat­ke­si usein pit­kik­si ajoik­si joko maa­ta­lous­töi­den tai ryyp­py­put­kien takia.

Pike oli usein tur­hau­tu­nut sekä kään­nös­työn hitau­teen että kris­ti­nus­kon sano­man vähäi­seen vai­ku­tuk­seen kään­tä­jien elä­mäs­sä. Vaik­ka meil­lä ei ole­kaan luet­ta­vis­sam­me näi­den pai­kal­lis­ten mies­ten koke­muk­sia, lie­ne­vät myös he olleet tur­hau­tu­nei­ta Piken odo­tuk­siin ja ajoit­tain koke­maan­sa epä­asial­li­seen koh­te­luun. Omien sano­jen­sa mukaan Pike esi­mer­kik­si ”veti kään­tä­jää hiuk­sis­ta aina tämän teh­des­sä vir­heen Johan­nek­sen evan­ke­liu­mia lukies­saan”.

Äidin­kie­li­siä kään­tä­jiä oli lopul­ta vii­si, mut­ta hei­dän tuot­ta­man­sa teks­ti osoit­tau­tui kel­vot­to­mak­si toi­mi­maan edes luon­nok­se­na jul­kai­su­kel­poi­sel­le kään­nök­sel­le.

Piken kol­mas yri­tys: Kuten mones­sa raa­ma­tun­kään­nös­hank­kees­sa, kään­teen­te­ke­vää mis­tee­kin­kie­li­sen kään­nök­sen syn­nyl­le oli innos­tu­neen ja lah­jak­kaan äidin­kie­li­sen puhu­jan liit­ty­mi­nen työ­hön. Angel Merecías Sanc­hez ei ole suu­rel­le ylei­söl­le tut­tu nimi, mut­ta tämä kuusi vuot­ta kou­lua käy­nyt nuo­ri mies tuot­ti lopul­ta lähes yksin koko Uuden tes­ta­men­tin mis­tee­kin­kie­li­sen teks­tin. Ken­neth Piken roo­li kään­nös­työn moot­to­ri­na, kään­nök­sen tar­kas­ta­ja­na ja ekse­geet­ti­nä oli toki mer­kit­tä­vä. Lisäk­si moni muu ulko­maa­lai­nen osal­lis­tui työ­hön, eten­kin Piken olles­sa pois­sa pit­kiä aiko­ja ope­tus­teh­tä­vis­sä. 

Mis­tee­kin­kie­li­sen Uuden tes­ta­men­tin jul­kai­suun vuon­na 1951 kitey­tyy yksi alkuai­ko­jen Wyclif­fe-liik­keen ideo­lo­gis­ta ris­ti­rii­dois­ta. Town­send ja Pike oli­vat toi­vo­neet kus­tan­ta­jak­si Yhdys­val­tain Raa­mat­tuseu­raa (ABS), joka kui­ten­kin kiel­täy­tyi kun­nias­ta, kos­ka kään­nös ei täyt­tä­nyt hei­dän vaa­ti­muk­si­aan. Osa puut­teis­ta liit­tyi itse kään­nök­sen tes­tauk­seen ja laa­dun­var­mis­tuk­seen, mut­ta mer­kit­tä­vin kom­pas­tus­ki­vi oli aktii­vi­sen seu­ra­kun­na­nis­tu­tuk­sen puu­te mis­teek­kien kes­kuu­des­sa. Piken elä­mä­ker­tu­ri Boo­ne Aldrid­ge tii­vis­tää osu­vas­ti eron Wyclif­fe-liik­keen ja raa­mat­tuseu­ro­jen ajat­te­lus­sa: ABS ei pitä­nyt Raa­ma­tun kään­tä­mis­tä muus­ta lähe­tys­työs­tä irral­li­se­na toi­min­ta­na vaan ajat­te­li, että kään­nök­sen tuli pal­vel­la koto­pe­räi­sen seu­ra­kun­nan syn­tyä kan­san kes­kuu­teen. Town­sen­dil­le taas äidin­kie­lel­le kään­net­ty Raa­mat­tu oli ”paras lähe­tys­työn­te­ki­jä”, jon­ka ole­mas­sao­lo itses­sään joh­tai­si seu­ra­kun­nan syn­tyyn. Jäl­ki­vii­saa­na voim­me tode­ta, että Town­sen­dil­la ja hänen kump­pa­neil­laan oli­si ollut pal­jon opit­ta­vaa raa­mat­tuseu­roil­ta.

Kie­li­tie­tei­li­jä Pike

Jo vuo­sia ennen mis­tee­kin­kie­li­sen Uuden tes­ta­men­tin val­mis­tu­mis­ta oli ilmeis­tä, että Ken­neth Piken vai­ku­tus raa­ma­tun­kään­nös­työ­hön tuli­si ole­maan yksit­täis­tä kään­nös­tä suu­rem­pi. Pike ker­too myö­hem­min teke­mis­sään omae­lä­mä­ker­ral­li­sis­sa muis­tiin­pa­nois­sa, että fone­tiik­ka – kiel­ten ään­tei­den tut­ki­mus – oli ”val­loit­ta­nut” hänet jo kesäl­lä 1935 Camp Wyclif­fes­sä, kun lähe­tys­työn­te­ki­jä ja har­ras­te­li­ja­fo­nee­tik­ko Elbert L. McC­ree­ry oli pitä­nyt aihees­ta kym­me­nen päi­vän opin­to­ko­ko­nai­suu­den. Tämän lyhyen kou­lu­tuk­sen poh­jal­ta Town­send pyy­si ilmei­sen lah­ja­kas­ta Pikea ensin opet­ta­maan ainet­ta seu­raa­van kesän kurs­sil­la ja tämän jäl­keen kir­joit­ta­maan fone­tii­kas­ta oppi­kir­jan. 

Pike, joka kui­ten­kin vie­lä tuol­loin koki mis­tee­kin kään­nös­työn ole­van hänen tär­kein teh­tä­vän­sä, pala­si syk­syl­lä 1936 jäl­leen Mek­si­koon. Paluu­mat­kal­la kie­lia­lu­eel­le hän kat­kai­si jal­kan­sa yrit­täes­sään kan­taa pai­na­via vil­ja­säk­ke­jä. Oli­pa kysees­sä tapa­tur­ma tai juma­lal­li­nen väliin­tu­lo, luun­mur­tu­ma osoit­tau­tui jäl­ki­kä­teen kat­soen suu­rek­si joh­da­tuk­sek­si Piken tule­vai­suu­del­le. Sai­ras­vuo­teel­la, muun teke­mi­sen puut­tees­sa, syn­tyi ensim­mäi­nen luon­nos fone­tii­kan oppi­kir­jas­ta.

Kesäl­lä 1937 Pike läh­ti Town­sen­din kan­nus­ta­ma­na Mic­hi­ga­nin yli­opis­toon, jon­ka kesä­kurs­sil­la opet­ti Edward Sapir, Leo­nard Bloom­fel­din ohel­la aikan­sa tun­ne­tuin kie­li­tie­tei­li­jä. Pike ker­too Sapi­rin neu­vo­neen hänel­le kah­vi­pöy­tä­kes­kus­te­lun lomas­sa ana­ly­soin­ti­me­ne­tel­män, jon­ka avul­la hän seu­raa­va­na tal­ve­na sel­vit­ti mis­tee­kin kie­len too­nien toi­min­taa. Kun Pike pala­si Mic­hi­ga­niin seu­raa­va­na kesä­nä, pyy­si pro­fes­so­ri Char­les Fries hän­tä luen­noi­maan mis­tee­kin too­neis­ta. Piken havain­not ja joh­to­pää­tök­set teki­vät läs­nä­oli­joi­hin vai­ku­tuk­sen, ja Fries kehot­ti Pikea teke­mään aihees­ta väi­tös­kir­jan.

Ken Pike väit­te­li toh­to­rik­si Mic­hi­ga­nin yli­opis­tos­sa vuon­na 1942. Aihe tosin ehti vaih­tua too­neis­ta fone­tii­kan muil­le osa-alueil­le. Sama­na vuon­na Town­send ja hänen kol­le­gan­sa perus­ti­vat epä­vi­ral­li­sen Camp Wyclif­fe ‑ryh­män poh­jal­le Sum­mer Ins­ti­tu­te of Lin­guis­tics ‑jär­jes­tön (SIL, nyk. SIL Glo­bal), ja Pikes­ta tuli sen ensim­mäi­nen toh­to­rin oppiar­von saa­vut­ta­nut jäsen. Seu­raa­van vii­den­kym­me­nen vuo­den aika­na toh­to­rei­ta val­mis­tui yli 140 lisää, ja monel­le näis­tä Ken Pike toi­mi men­to­ri­na tai kon­sult­ti­na.

Heti väi­tel­ty­ään Pike otti vas­taan hänel­le tar­jo­tun osa-aikai­sen tut­ki­mus­a­pu­lai­sen pai­kan Mic­hi­ga­nin yli­opis­tos­sa. Nimi­ke muut­tui apu­lais­pro­fes­so­rik­si vuon­na 1948 ja pro­fes­so­rik­si seit­se­män vuot­ta myö­hem­min. Piken ase­ma yli­opis­tos­sa ja hänen tun­net­ta­vuu­ten­sa kie­li­tie­tei­li­jöi­den kes­kuu­des­sa vai­kut­ti­vat mer­kit­tä­väs­ti SIL:n aka­tee­mi­sen tason ja uskot­ta­vuu­den kehit­ty­mi­seen 1940- ja 1950-luvuil­la. Pike itse jakoi työ­ai­kan­sa SIL:n ja Mic­hi­ga­nin yli­opis­ton välil­lä aina vuo­teen 1979 saak­ka. 

Ken Piken käsi­tys kie­les­tä oli syväs­ti sosi­aa­li­nen. Pike koros­ti kie­len elä­vää ole­mus­ta sii­nä yhtei­sös­sä ja kult­tuu­ris­sa, jos­sa kiel­tä puhu­taan. Toi­sin kuin monet aikan­sa kie­li­tie­tei­li­jät, hän oli halu­ton erot­ta­maan kie­len raken­tei­den ja mer­ki­tyk­sen tar­kas­te­lua koko­naan toi­sis­taan. Pike arvos­te­li kovin sanoin 1950-luvun lopul­la suu­reen suo­sioon nous­sut­ta Noam Choms­kyn kie­liop­pi­mal­lia, joka pyr­ki hah­mot­ta­maan kiel­tä jouk­ko­na sään­tö­jä. Pikel­le tämä lähes­ty­mis­ta­pa oli aivan lii­an meka­nis­ti­nen, ”epäin­hi­mil­li­nen kone…hampurilaistehdas”.

Piken käsi­tyk­seen kie­len ole­muk­ses­ta vai­kut­ti­vat var­mas­ti var­hai­set koke­muk­set mis­tee­kin­pu­hu­jien kes­kuu­des­sa. Town­send halusi Piken ja mui­den ulko­maa­lais­ten raa­ma­tun­kään­tä­jien oppi­van kie­len suo­raan sen puhu­jil­ta, ei espan­jan väli­tyk­sel­lä. Niin­pä Pike ei voi­nut tur­vau­tua toi­sen kie­len kate­go­rioi­den kaut­ta oppi­mi­seen – ikään kuin kään­tä­mäl­lä mie­les­sään muo­to­ja ja mer­ki­tyk­siä – vaan hän sai havain­noi­da kiel­tä sel­lai­se­na kuin se todel­li­suu­des­sa oli puhu­jien käy­tös­sä, ja havain­noi­da nii­tä mer­ki­tyk­siä, joi­ta puhu­jat kie­len raken­tei­den ja muo­to­jen avul­la vies­ti­vät.

Eloi­sa esiin­ty­jä ja herk­kä kris­tit­ty

Pike tuli tun­ne­tuk­si myös kehit­tä­mäs­tään yksi­kie­li­ses­tä kie­le­nop­pi­mis­näy­tök­ses­tä. Vuon­na 1977 SIL:n val­men­nus­kurs­sil­la Okla­ho­man yli­opis­tos­sa ollut Robert Bugen­ha­gen muis­te­lee tätä yhte­nä kurs­sin koho­koh­ta­na:

”Toh­to­ri Pike käve­li ison audi­to­rion laval­le, jos­sa oli lii­tu­tau­lu, pöy­tä, tuo­li, vesi­kan­nu ja lasi sekä kas­sil­li­nen tava­raa kuten kiviä, tik­ku­ja ja arki­sia esi­nei­tä. Pike ker­toi ylei­söl­le aiko­van­sa seu­raa­van tun­nin aika­na oppia itsel­leen tun­te­mat­to­man kie­len ään­tei­tä, kie­lio­pin perus­ra­ken­tei­ta, ter­veh­dyk­siä ja sanas­toa. Hän ker­toi myös aiko­van­sa oppia sano­maan täl­lä kie­lel­lä ’istun tuo­lil­la ja kaa­dan lasiin vet­tä’.

Tämän jäl­keen laval­le käve­li jon­kun muun valit­se­ma hen­ki­lö, joka puhui vain omaa kiel­tään ja jol­le Pike alkoi puhua mis­teek­kiä. Pike saat­toi esi­mer­kik­si lait­taa pöy­däl­le kiven ja sanoa mis­tee­kik­si ’kivi’, sit­ten kak­si kiveä ja niin edel­leen. Pike istui, maka­si lat­tial­la, nousi sei­so­maan, käve­li, ja aina ker­toi mis­tee­kik­si mitä oli teke­mäs­sä. Mel­ko pian tämä toi­nen ymmär­si alkaa sanoa samat asiat omal­la kie­lel­lään. Aina välil­lä Pike kir­joit­ti ylei­söä var­ten lii­tu­tau­lul­le ja alkoi teh­dä valis­tu­nei­ta arvauk­sia kie­len ään­teis­tä, raken­teis­ta ja mer­ki­tyk­sis­tä.

Noin tun­nin jäl­keen Pike ker­toi, mitä alus­ta­via joh­to­pää­tök­siä hän oli kie­les­tä teh­nyt. Oli kieh­to­vaa näh­dä, kuin­ka pal­jon hän pys­tyi oppi­maan lyhyes­sä ajas­sa. Pike oli sii­nä todel­la hyvä. Olen itse pitä­nyt joi­ta­kin ker­to­ja saman­lai­sen näy­tök­sen, eikä se ole help­poa!”

Piken opis­ke­li­jat muis­ta­vat hänet pait­si karis­maat­ti­se­na opet­ta­ja­na ja välil­lä kor­kea­len­toi­se­na intel­lek­tuel­li­na, myös herk­kä­nä ja syvän hen­gel­li­se­nä. Pit­kään Etio­pias­sa SIL:n alai­suu­des­sa työs­ken­nel­lyt Eeva Gutt ker­too muis­ta­van­sa vie­lä yli 50 vuo­den jäl­keen­kin ker­to­sä­keen, jota Pike joh­dat­ti opis­ke­li­jat lau­la­maan pitäes­sään aamu­har­tauk­sia Englan­nin Wyclif­fe-kes­kuk­ses­sa 1970-luvun alus­sa:

It will be worth it all
when we see Jesus.
Life’s trials will seem so small
when we see Christ.
One glimpse of his dear face,
all sorrow will erase.
So bravely run the race
till we see Christ.

(Kaikki on sen arvoista,
kun näemme Jeesuksen.
Vaivat tuntuvatkin pieniltä,
kun näemme Kristuksen.
Vain vilkaisu hänen kasvoihinsa
kaiken surun pyyhkii.
Joten kilvoittele rohkeasti
kunnes näemme Kristuksen.)

Suh­de Town­sen­diin

Ken Pike oli Town­sen­din luo­man jär­jes­tön aka­tee­mi­nen moot­to­ri, mut­ta hän jou­tui usein myös puo­lus­ta­maan joh­ta­jan­sa toi­min­ta­ta­po­ja sekä jär­jes­tön ulko­puo­lel­la että var­sin­kin sen sisäl­lä. Ei ollut kivu­ton­ta syn­nyt­tää tie­teel­lis­tä tut­ki­mus­ta pai­not­ta­vaa, aka­tee­mi­ses­ti kor­kea­ta­sois­ta yhtei­söä, jon­ka jäsen­ten poh­jim­mai­nen moti­vaa­tio oli evan­ke­liu­min levit­tä­mi­nen. Monien SIL:n jäsen­ten oli vai­ke­aa hyväk­syä jär­jes­tön edel­lyt­tä­mää avoi­mes­ta uskon­nol­li­ses­ta toi­min­nas­ta pidät­täy­ty­mis­tä Lati­na­lai­ses­sa Ame­ri­kas­sa. Var­sin­kin ame­rik­ka­lai­sil­le han­ka­laa oli myös Town­sen­din tapa toi­mia lähei­ses­sä yhteis­työs­sä sosia­lis­ti­hal­li­tus­ten kans­sa. Kai­kes­ta pää­tel­len Pike oli Town­sen­diä diplo­maat­ti­sem­pi, ja niin­pä hän sai usein kuun­nel­la jäse­nis­tön näke­myk­siä ja huo­lia sekä sovi­tel­la ris­ti­rii­ta­ti­lan­teis­sa. Kuul­tu­aan mui­ta näke­myk­siä Pike kui­ten­kin aina puo­lus­ti joh­ta­jan­sa lin­jauk­sia – sil­loin­kin kun oli niis­tä hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti eri miel­tä.

Evan­ke­li­kaa­li­kris­ti­tyil­le tyy­pil­li­nen anti-intel­lek­tua­lis­mi ei ollut vie­ras­ta edes SIL:ssä. Pike jou­tui usein koh­taa­maan ennak­ko­luu­lo­ja ”lii­al­lis­ta teo­re­ti­soin­tia” koh­taan – ei ainoas­taan rivi­jä­se­nil­tä vaan myös itse pää­joh­ta­jal­ta. 1950-luvun alus­sa Piken kol­le­ga Wil­liam Won­der­ly kiin­nos­tui kom­mu­ni­kaa­tio­teo­rias­ta, jon­ka opis­ke­lu sai hänet poh­ti­maan Raa­ma­tun ereh­ty­mät­tö­myyt­tä koros­ta­van opin ongel­mal­li­suut­ta. Monil­le SIL:n kon­ser­va­tii­vil­le jäse­nil­le Raa­ma­tun ereh­ty­mät­tö­myys oli pyhä opin­kap­pa­le, ja hei­dän sil­mis­sään Won­der­lyn jul­kai­se­mat artik­ke­lit kysee­na­lais­ti­vat Raa­ma­tun luo­tet­ta­vuut­ta. Syn­ty­nees­tä kohus­ta huo­li­mat­ta Pike kan­nus­ti Won­der­lya opet­ta­maan kom­mu­ni­kaa­tio­teo­ri­aa SIL:n kurs­seil­la ja tuo­maan esiin sen poh­jal­ta teke­mi­ään havain­to­ja. Town­send, jol­le aka­tee­mi­nen tut­ki­mus oli vain väli­ne todel­li­sen tavoit­teen saa­vut­ta­mi­sek­si, lähet­ti Pikel­le äkäi­sen kir­jeen. ”Teo­re­ti­soin­ti on äärim­mäi­sen vaa­ral­lis­ta”, kir­joit­ti Town­send. ”Opis­ke­li­jam­me tar­vit­se­vat käy­tän­nön työ­ka­lu­ja Raa­ma­tun kään­tä­mi­seen.” 

Piken suh­de Town­sen­diin ei ollut jän­nit­tei­nen vain het­kit­täin vaan kai­kes­ta pää­tel­len pysy­väs­ti. Kui­ten­kin mie­het aivan ilmei­ses­ti arvos­ti­vat toi­si­aan: Pike oli hyvin sitou­tu­nut Town­sen­din näkyyn ja uskoi tämän ole­van Juma­lan teh­tä­vään­sä aset­ta­ma hen­ki­lö. Town­send taas, monis­ta näke­my­se­rois­ta huo­li­mat­ta, luot­ti Pikeen ja hou­kut­te­li tätä jat­ku­vas­ti eri­lai­siin vas­tuul­li­siin hal­lin­to­teh­tä­viin. Pike toi­mi­kin SIL:n puheen­joh­ta­ja­na alus­ta läh­tien vuo­teen 1979 saak­ka, mikä aset­ti hänet mones­ti han­ka­laan ase­maan: Yhtääl­tä Pike oli hal­li­tuk­sen puheen­joh­ta­ja­na hie­rar­kias­sa Town­sen­din ylä­puo­lel­la, toi­saal­ta hän oli jär­jes­tön työn­te­ki­jä­nä Town­sen­din alai­nen. Ennen kaik­kea Piken sydän syk­ki kui­ten­kin kie­li­tie­teel­le. Hän koki hal­lin­nol­li­set vas­tuut erit­täin kuor­mit­ta­vi­na ja oli tai­pu­vai­nen ajau­tu­maan stres­sin alla hen­ki­seen epä­ta­sa­pai­noon. Elä­mä­ker­tu­ri Boo­ne Aldrid­ge arvioi­kin Piken tär­keim­mik­si pää­tök­sik­si kiel­täy­ty­mi­set Town­sen­din monis­ta tar­jouk­sis­ta.

Kiel­täy­tyes­sään vuon­na 1960 SIL:n apu­lais­pää­joh­ta­jan teh­tä­väs­tä Pike ker­toi Town­sen­dil­le lähet­tä­mäs­sään kir­jees­sä kol­me syy­tä pää­tök­seen­sä: Ensin­nä­kin hal­lin­nol­li­nen työ vei­si lii­kaa aikaa kie­li­tie­teel­li­sel­tä tut­ki­muk­sel­ta ja men­to­roin­nil­ta. Toi­sek­si Pike ei usko­nut hen­ki­sen tasa­pai­non­sa kes­tä­vän lisää vas­tui­ta. Kol­man­nen syyn kir­joit­ta­mi­nen lie­nee vaa­ti­nut mel­kois­ta roh­keut­ta. Pike nimit­täin totea­si Juma­lan aut­ta­neen hän­tä työs­ken­te­le­mään ”tyy­ty­väi­se­nä ja innok­kaa­na” yhdes­sä Town­sen­din kans­sa ”pie­nen psy­ko­lo­gi­sen etäi­syy­den pääs­sä”, mut­ta ei usko­nut kyke­ne­vän­sä ”lähei­sem­pään työyh­tey­teen”. Pikel­le pysyt­täy­ty­mi­nen riit­tä­vän väli­mat­kan pääs­sä Town­sen­dis­ta oli pit­kä­ai­kai­nen sel­viy­ty­mis­kei­no. 1970-luvun lopul­la Pike ker­toi sisa­rel­leen Eunicel­le lähet­tä­mäs­sään kir­jees­sä, että ”lii­an lähel­lä Town­sen­diä” hänel­lä oli tai­pu­mus ”huka­ta oma arvos­te­lu­ky­kyn­sä ja aloit­teel­li­suu­ten­sa”. Town­sen­din voi­ma­kas per­soo­nal­li­suus ja suos­tut­te­lu­ky­ky, jot­ka yhtääl­tä oli­vat hänen menes­tys­te­ki­jöi­tään, oli­vat Pikel­le ahdis­tuk­sen tuot­ta­jia.  

On kui­ten­kin help­poa ihail­la Piken kykyä pitää kiin­ni omis­ta rajois­taan, sanoit­taa ongel­mal­lis­ta suh­det­taan Town­sen­diin ja säi­lyt­tää toi­mi­va yhteys tämän kans­sa. Ilman täl­lais­ta luon­teen kyp­syyt­tä hän tus­kin oli­si pys­ty­nyt säi­lyt­tä­mään tasa­pai­no­aan ja toi­mi­maan SIL:ssä menes­tyk­sel­li­ses­ti vuo­si­kym­me­niä.

Muu­li

Pikel­la oli­si­kin var­mas­ti ollut monia syi­tä jät­tää jär­jes­tö jos­sa­kin vai­hees­sa uraan­sa: uupu­mi­nen työ­taa­kan alla, ris­ti­rii­dat Town­sen­din kans­sa, tois­tu­va aka­tee­mi­sen tut­ki­muk­sen tär­key­den kysee­na­lais­ta­mi­nen ja jär­jes­tön sisäi­set ris­ti­rii­dat oli­si­vat hyvin voi­neet ajaa Piken täl­lai­seen pää­tök­seen. Pike ei kui­ten­kaan kos­kaan läh­te­nyt SIL:stä ja jäi koko­naan eläk­keel­le vas­ta pari vuot­ta ennen kuo­le­maan­sa. Vie­lä yli 80-vuo­ti­aa­na Pike kier­si maa­il­maa luen­noi­den ja kon­sul­toi­den. Kai­kis­ta vai­keuk­sis­ta ja ris­ti­rii­dois­ta huo­li­mat­ta Piken usko Town­sen­din näkyyn vai­kut­taa olleen hor­ju­ma­ton. Vai­mo Eve­ly­nin tuki ja lähei­nen työ­to­ve­ruus tämän kans­sa oli­vat Pikel­le kor­vaa­mat­to­man tär­kei­tä, ja pit­kät eril­lään olot mat­ko­jen aika­na oli­vat Pikel­le aina vai­kei­ta. 

Usein Piket myös mat­kus­ti­vat ja opet­ti­vat yhdes­sä. Robert Bugen­ha­gen muis­te­lee, kuin­ka Kenin luen­noi­des­sa Eve­lyn saat­toi huu­taa taka­pen­kis­tä ”Ken! Eihän se nyt ihan noin ole!” ja sit­ten oikais­ta joi­tain yksi­tyis­koh­tia.

”Tauol­la poi­kien kans­sa poh­dim­me, osai­sim­me­ko itse ottaa niin rau­hal­li­ses­ti, jos oli­sim­me nai­mi­sis­sa ja omat vai­mom­me kes­keyt­täi­si­vät tuol­la taval­la!” Robert muis­te­lee. Eve­ly­nin puo­lus­tuk­sek­si voi­daan aina­kin tode­ta, että hän oli myös itse ansioi­tu­nut kie­li­tie­tei­li­jä. 

Myös nuo­rin sis­ko Eunice oli Pikel­le hyvin lähei­nen ja mer­kit­tä­vä hen­ki­nen tuki vai­kei­na aikoi­na. Piken omis­tau­tu­mi­sel­le SIL:n työ­hön lie­nee vai­kut­ta­nut myös se, kuin­ka ainut­laa­tui­sen ympä­ris­tön jär­jes­tö tar­jo­si hänel­le oman kut­su­muk­sen­sa toteut­ta­mi­seen ja lah­jo­jen­sa käyt­töön taval­la, joka tus­kin oli­si ollut mah­dol­lis­ta mis­sään muu­al­la.  

Pike tun­nis­ti ja koh­ta­si omat heik­kou­ten­sa ja käyt­ti täy­si­mää­räi­ses­ti Juma­lan hänel­le suo­mia vah­vuuk­sia. Pike myös kyke­ni elä­mään monien jän­nit­tei­den kes­kel­lä: syvän uskon ja älyl­li­sen rehel­li­syy­den, oman tah­don ja uskol­li­suu­den, vel­vol­li­suuk­sien ja uupu­muk­sen sekä aka­tee­mi­sen ja hen­gel­li­sen. Kun Pike vuon­na 1980 luen­noi Kii­nas­sa, hänel­tä kysyt­tiin, oli­ko hän lähe­tys­työn­te­ki­jä vai kie­li­tie­tei­li­jä. Pike vas­ta­si: ”Olen muu­li. Jos­kus olen hevo­nen ja jos­kus aasi. Mut­ta olen aina muu­li.”

Pike omak­sui Came­ron Town­sen­din vision ja teki joh­ta­jan­sa kor­kea­len­toi­sis­ta lupauk­sis­ta tot­ta. Town­sen­din elä­mä­ker­tu­ri Wil­liam Svel­moe onkin toden­nut: “Paras­ta, mitä Came­ron Town­sen­dil­le kos­kaan tapah­tui, oli se että lan­gan­lai­ha, epä­var­ma ja Kii­nan Sisä­maa­lä­he­tyk­sen hyl­kää­mä Ken Pike lif­ta­si Camp Wyclif­feen.”

Teks­ti: Han­nu Sor­sa­mo

—

Pää­asial­li­si­na läh­tei­nä artik­ke­lis­sa on käy­tet­ty seu­raa­via teok­sia:

Boo­ne Aldrid­ge: Ken­neth L. Pike – An Evan­ge­lical Mind. Pickwick Publica­tions, 2021

Boo­ne Aldrid­ge: For the Gospel’s Sake. Eerdman’s, 2018.

Wil­liam Svel­moe: A New Vision for Mis­sions. The Uni­ver­si­ty of Ala­ba­ma Press, 2008.

Ken­neth L. Pike: A Lin­guis­tic Pilgri­ma­ge. https://www.sil.org/about/klp/publications/linguistic-pilgrimage