Puo­din­pi­tä­jän tari­na 

Kun toi­vo tuli kotiin

Hämä­räs­sä huo­nees­sa on toi­sel­la puo­lel­la keit­tiö. Vesi­pul­lo­ja, kat­ti­loi­ta ja joi­ta­kin vihan­nek­sia lojuu työ­pöy­däl­lä. Pie­ni poi­ka raa­haa lähes itsen­sä kokois­ta vesi­pul­lo­aan peräs­sään. Aurin­ko on juu­ri men­nyt pil­veen ja ilmas­sa on sateen tun­tua. Van­ha lho­mi­nai­nen istuu pie­nel­lä pui­sel­la laa­ti­kol­la par­vek­keen oven vie­res­sä noja­ten kirk­kaan vih­re­ään sei­nään. Kau­nis käsin kudot­tu esi­lii­na, mek­ko ja pal­jaat jalat. Välil­lä hän nousee aut­ta­maan tyt­tä­ren­poi­kaan­sa. Huo­neen kah­ta sei­nus­taa kier­tä­väl­lä soh­val­la istuu hänen puo­li­son­sa ris­ti-istun­nas­sa. Mies on enti­nen reh­to­ri, nai­nen on pitä­nyt pien­tä puo­tia kodin ala­ker­ras­sa sen jäl­keen, kun he muut­ti­vat vuo­ril­ta kau­pun­kiin. Nau­rah­taen nai­nen tote­aa, että kun tie on parem­pi, he palaa­vat kylään.

Nai­ses­ta huo­kuu tie­tyn­lai­nen levol­li­suus, jota har­voin tapaa län­si­maa­lai­ses­sa hek­ti­ses­sä ympä­ris­tös­sä. Pil­vi­pei­te tum­me­nee ja ukko­nen jyräh­te­lee juu­ri talon ylä­puo­lel­la. Puo­din­pi­tä­jä ker­too tari­naan­sa, tytär tuo kuu­maa tee­tä. 

Kuten kaik­ki lho­mi­ky­lät, myös paris­kun­nan koti­ky­lä on vuo­ril­la. Mies kas­voi hyvin, hyvin köy­häs­sä per­hees­sä. Paris­kun­ta meni nai­mi­siin ja sai vii­si las­ta — kak­si lap­sis­ta kuo­li jo pie­ne­nä. Pie­ni per­he eli elä­mään­sä vuo­ril­la. Yhden lap­sis­ta olles­sa nel­jä­vuo­tias hänen sil­mis­sään ilme­ni ongel­mia. “Ainoa vaih­toeh­to lho­miyh­tei­sös­sä on uhra­ta, kun jotain pahaa tapah­tuu”, hän ker­too. Kana, lam­mas, leh­mä — jokin, joka lepyt­tää pahat hen­get. Uhrit toi­mi­tet­tiin, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta lap­si sokeu­tui.

“Olin hyvin surul­li­nen. Mikään ei tun­tu­nut hyväl­tä”, nai­nen ker­too hil­jaa. Samoi­hin aikoi­hin vie­rei­ses­sä kyläs­sä oli kak­si raa­ma­tun­kään­tä­jää  – lho­mi­mies nimel­tään Dzaa­bu ja suo­ma­lai­nen Ola­vi. He ker­toi­vat surul­li­sel­le äidil­le evan­ke­liu­min – hän ker­toi sen eteen­päin ystä­vil­leen oppien itse­kin tun­te­maan Jee­suk­sen. “En saa­nut toi­voa omas­ta uskon­nos­ta­ni, joten etsin loh­tua muu­al­ta. Sil­loin Dzaa­bu sanoi minul­le, että epä­ju­ma­lan pal­ve­le­mi­nen oli mer­ki­tyk­se­tön­tä ja että vain elä­vä Juma­la voi aut­taa”, hän ker­too, “Minä­kin halusin seu­ra­ta tuo­ta Juma­laa!” 

Rat­kai­su ei ollut niin yksin­ker­tai­nen — kään­nyt­ty­ään kris­ti­tyk­si hän sai kokea hyl­jek­sin­tää mui­den kylä­läis­ten puo­lel­ta. Oma puo­li­so oli ainoa, joka ei kään­ty­nyt pois. “Olin hyvin yksi­näi­nen. Pai­kal­li­nen lama vai­no­si minua, ja minut yri­tet­tiin ajaa kyläs­tä”, nai­nen jakaa koke­muk­si­aan. Kai­ken lisäk­si hänen oma isän­sä kuo­li, mut­ta nai­nen ei pääs­syt hau­ta­jai­siin, kos­ka hänen vel­jen­sä kiel­si sen ja löi hän­tä.

Vai­kea tilan­ne kui­ten­kin vah­vis­ti enti­ses­tään nuo­ren kris­ti­tyn uskoa.

“Olin riip­pu­vai­nen Juma­las­ta, tapah­tui mitä tahan­sa. Koin, että minul­la oli Juma­lan kut­su. Sen takia pysyin vah­va­na”, hän hymyi­lee. Myö­hem­min mui­ta­kin tuli uskoon, myös hänen puo­li­son­sa, ja kylään syn­tyi koti­kirk­ko. Hei­tä syy­tet­tiin yhtei­söä koh­dan­neis­ta haas­teis­ta, sil­lä he eivät osal­lis­tu­neet budd­ha­lai­siin ritu­aa­lei­hin. Usko­via tuli kui­ten­kin enem­män ja enem­män. Syn­ty­neen kir­kon nimi mer­kit­see suo­mek­si pelas­tus­ta. Kris­ti­tyt alkoi­vat jär­jes­tää yhdes­sä kokouk­sia eikä kukaan, edes lama, voi­nut heil­le mitään. 

Vai­keat vuo­det ovat jät­tä­neet jäl­ken­sä. Mut­ta onnel­li­suus ja rau­ha huo­kuu kodis­ta ja sen asuk­kais­ta. Kaik­ki — puo­li­so, kaik­ki lap­set — ovat kris­tit­ty­jä. “Ellen oli­si kään­ty­nyt ja ollut vah­va uskos­sa­ni, en tie­dä oli­si­ko seu­ra­kun­taa syn­ty­nyt tai per­hee­ni löy­tä­nyt Juma­laa”, nai­nen poh­tii. Ennen elä­mäs­sä oli ongel­mia, mut­ta ei toi­voa. Koko­nai­suu­des­saan kaik­ki näh­tiin nega­tii­vi­ses­ti. “Nyt olen onnel­li­nen. Minul­la on sisäi­nen valo ja toi­vo. Ikui­nen elä­mä odot­taa ja saan naut­tia sii­tä per­hee­ni kans­sa”. Tuo sisäi­nen valo tun­tuu jopa valai­se­van ukkos­myrs­kyn hämär­tä­män huo­neen.

Toi­vo on tul­lut epä­toi­von tilal­le.

Teks­ti ja kuvat: Mil­ka Myl­ly­nen