Tuokiokuvia Wycliffe Raamatunkääntäjien 50-vuotisjuhlasta

On lauan­tai, eloku­un 6. päivä 2022. Laina, Salme, Olavi, Rit­va, Paula ja luke­ma­ton määrä raa­matunkään­nöstyölle omis­tau­tunei­ta har­maapäitä on kokoon­tunut yhteen Tam­pereen Vapaakirkkoon juh­lis­ta­maan Wycliffe Raa­matunkään­täjien – tutum­min WRK:n – 50-vuo­tisjuh­laa.

Juh­layleisön joukos­sa on myös nuorem­pia maail­malle läht­eneitä, lap­suuten­sa kauko­mail­la viet­täneitä sekä raa­matunkään­nöstyön mah­dol­lis­tanei­ta kump­panei­ta ja rukoil­i­joi­ta. On aika muis­tel­la tehtyä työtä ja kiit­tää yhteisen tehtävän Kaikki­val­ti­as­ta anta­jaa. 

Raa­matunkään­nöstyön liike­hd­in­tä, joka suun­tau­tui Yhdys­val­loista 1930-luvul­la eteläiseen Amerikkaan, rantau­tui Euroop­paan n. 30 vuot­ta myöhem­min. Suomes­sa näky Jumalas­ta, joka puhuu pien­im­mänkin kansan kieltä, sai yhden kir­jal­lisen ilmen­tymän­sä helsinkiläisessä kak­sios­sa, jos­sa allekir­joitet­ti­in Suomen Wycliffe Raa­matunkään­täjien perus­tamisas­i­akir­ja. Ennen hake­muk­sen sulkemista kuoreen sen allekir­joit­ta­jat Laina Aho, Usko Wais­maa ja Sinikka Turpeinen (nyk. Saari) polvis­tu­i­v­at keit­tiössä rukoile­maan näkyn­sä puoles­ta. Päätös WRK:n perus­tamis­es­ta ja rek­isteröin­ti­asi­akir­ja allekir­joitet­ti­in 17.6.1972.  

Laina, Usko ja Sinikka, aivan samal­la taval­la kuin kymmenet muut WRK:n yhtey­dessä palvelleet ja palvel­e­vat, ovat taval­lisia ihmisiä. He tekivät työtä, rukoili­vat ja antoi­vat Jumalan käsi­in elämän­sä, näkyn­sä ja näyn toteu­tu­miselle tarvit­ta­vat puit­teet. Elokuiseen juh­lapäivään men­nessä WRK:n Suomes­ta lähet­tämiä jäseniä on toimin­ut maail­mal­la pitkälti toista sataa. Moninker­tainen näkymätön joukko per­heen­jäseniä, seu­rakun­ta­laisia ja lähetystyössä ammatik­seen toimivia on ollut mukana saat­ta­mas­sa lähti­jöitä matkaan ja vas­taan­ot­ta­mas­sa heitä uuteen koti­maa­han. 

Kiitollisena Jumalan uskollisuudesta

Juh­las­sa paikalla olleista huokuu syvä vaku­ut­tuneisu­us siitä, että Jumala on uskolli­nen ja läs­nä sil­loinkin, kun asi­at eivät suju suun­nitelmien mukaises­ti. Elämä toises­sa kult­tuuris­sa kysyy väli­in kär­siväl­lisyyt­tä ja ven­e­mat­ka ”oman kieliy­hteisön” pari­in voi olla hen­gen­vaar­alli­nen. Ruk­ouk­sen ihmeelli­nen voima kuu­luu vieraiden puheis­sa. 

Mon­et raa­matunkään­nöstyön alku­vu­osi­na Suomes­ta läht­e­neet oli­vat naisia. Osa heistä palasi mukanaan ulko­maalainen aviop­uoliso. Yksi “WRK:n vävy­istä” on Alan Brown. Hän ker­too juh­las­sa omas­ta sopeu­tu­mis­es­taan Suomeen ja suo­ma­laiseen elämän­menoon. Raa­matunkään­täjä ja kieli­ti­eteil­i­jä luon­nol­lis­es­ti mainit­see suomen kie­len mah­dot­toman kieliopin yht­enä suo­ma­laisu­u­den ilmen­tymänä. 

Juhlavieraiden kohtaamisen on mah­dol­lis­tanut näkymätön joukko ihmisiä, jot­ka ovat tar­jon­neet taito­jaan ja lahjo­jaan juh­la­jär­jeste­ly­i­hin. Yksi leipoi yli 300 kar­jalan­pi­irakkaa, toinen makoisia kor­va­pu­uste­ja, kol­mas huomioi leivon­nai­sis­saan myös eri­ty­is­ruokavalio­ta nou­dat­ta­vat, jotkut huole­hti­vat kahvi­tar­joilus­ta. Keit­tiössä ja ruokasalis­sa häärän­nei­den yhteistyö sujui lämpimässä hengessä kielestä ja kult­tuurista, iästä, amma­tista tai hen­gel­lis­es­tä taus­tas­ta riip­pumat­ta. Joukos­sa puhut­ti­in viit­tä eri äidinkieltä. Nuorim­mat ja innokkaim­mat keit­tiöa­pu­laiset oli­vat kak­sikielisiä, iloisia perusk­oul­u­laisia, van­him­mat vapaae­htoiset jo hyvän aikaa eläkepäiviä viet­täneitä. Kristi­nuskon ydin­sanoma tuli näkyväk­si yhteisessä palve­lu­työssä. 

Viestikapula eteenpäin

WRK:n perus­ta, jos­ta saamme kiit­tää paljolti valko­hap­sisia visionääre­jä, on vank­ka. Vahvu­us perus­tuu perää­nan­ta­mat­to­muudelle sen suh­teen, että Jumalan syn­nyt­tämästä näys­tä ei tin­gitä. Näyn eteen­päin viem­i­nen rak­en­tuu kump­panu­udelle yli kansal­lis­ten, tun­nus­tuk­sel­lis­ten ja etnis­ten rajo­jen. WRK:n työy­htey­teen val­i­tut jäsenet halu­a­vat tun­nus­taa sen Sanan auk­tori­teetin, jota he omas­sa tehtävässään tekevät näkyväk­si niille kan­soille, joiden pari­in ja kanssa hei­dät on kut­sut­tu palvele­maan. 

Viisikym­men­tä vuot­ta on merkit­tävä virstan­pylväs jär­jestön elämässä. Toimin­nan perus­ta ja käytän­teet on luo­tu ja alkuaiko­jen mah­dol­liset vaikeudet selätet­ty. Moni 50-vuo­tias henkilö jatkaa toim­intaansa usei­ta vuosikym­meniä itse, mut­ta jär­jestön toimin­nas­sa tilanne on toinen. Jär­jestön visionäärien har­maat hapset ker­to­vat nimit­täin siitä, että oma 50 vuo­den ikä on saavutet­tu jo hyvän aikaa sit­ten ja että akti­ivis­es­ta elämän­työstä on aika vähitellen siir­tyä neu­vo­nan­ta­jak­si ja kan­nus­ta­jak­si. Näyn kan­t­a­mi­nen ja esil­lä pitämi­nen siir­tyy hei­dän jäl­keen­sä tullei­den sukupolvien tehtäväk­si. Halu­am­meko ottaa haas­teen vas­taan ja jatkaa näkyä omas­sa ajas­samme ja toim­intaym­päristössämme?

Tek­sti: Elisa Nou­si­ainen

Kuvat: Hen­ri Haata­ja