Tuo­kio­ku­via Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien 50-vuo­tis­juh­las­ta

On lau­an­tai, elo­kuun 6. päi­vä 2022. Lai­na, Sal­me, Ola­vi, Rit­va, Pau­la ja luke­ma­ton mää­rä raa­ma­tun­kään­nös­työl­le omis­tau­tu­nei­ta har­maa­päi­tä on kokoon­tu­nut yhteen Tam­pe­reen Vapaa­kirk­koon juh­lis­ta­maan Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien – tutum­min WRK:n – 50-vuo­tis­juh­laa.

Juh­lay­lei­sön jou­kos­sa on myös nuo­rem­pia maa­il­mal­le läh­te­nei­tä, lap­suu­ten­sa kau­ko­mail­la viet­tä­nei­tä sekä raa­ma­tun­kään­nös­työn mah­dol­lis­ta­nei­ta kump­pa­nei­ta ja rukoi­li­joi­ta. On aika muis­tel­la teh­tyä työ­tä ja kiit­tää yhtei­sen teh­tä­vän Kaik­ki­val­tias­ta anta­jaa. 

Raa­ma­tun­kään­nös­työn lii­keh­din­tä, joka suun­tau­tui Yhdys­val­lois­ta 1930-luvul­la ete­läi­seen Ame­rik­kaan, ran­tau­tui Euroop­paan n. 30 vuot­ta myö­hem­min. Suo­mes­sa näky Juma­las­ta, joka puhuu pie­nim­män­kin kan­san kiel­tä, sai yhden kir­jal­li­sen ilmen­ty­män­sä hel­sin­ki­läi­ses­sä kak­sios­sa, jos­sa alle­kir­joi­tet­tiin Suo­men Wyclif­fe Raa­ma­tun­kään­tä­jien perus­ta­mis­asia­kir­ja. Ennen hake­muk­sen sul­ke­mis­ta kuo­reen sen alle­kir­joit­ta­jat Lai­na Aho, Usko Wais­maa ja Sinik­ka Tur­pei­nen (nyk. Saa­ri) pol­vis­tui­vat keit­tiös­sä rukoi­le­maan näkyn­sä puo­les­ta. Pää­tös WRK:n perus­ta­mi­ses­ta ja rekis­te­röin­tia­sia­kir­ja alle­kir­joi­tet­tiin 17.6.1972.  

Lai­na, Usko ja Sinik­ka, aivan samal­la taval­la kuin kym­me­net muut WRK:n yhtey­des­sä pal­vel­leet ja pal­ve­le­vat, ovat taval­li­sia ihmi­siä. He teki­vät työ­tä, rukoi­li­vat ja antoi­vat Juma­lan käsiin elä­män­sä, näkyn­sä ja näyn toteu­tu­mi­sel­le tar­vit­ta­vat puit­teet. Elo­kui­seen juh­la­päi­vään men­nes­sä WRK:n Suo­mes­ta lähet­tä­miä jäse­niä on toi­mi­nut maa­il­mal­la pit­käl­ti tois­ta sataa. Monin­ker­tai­nen näky­mä­tön jouk­ko per­heen­jä­se­niä, seu­ra­kun­ta­lai­sia ja lähe­tys­työs­sä amma­tik­seen toi­mi­via on ollut muka­na saat­ta­mas­sa läh­ti­jöi­tä mat­kaan ja vas­taa­not­ta­mas­sa hei­tä uuteen koti­maa­han. 

Kii­tol­li­se­na Juma­lan uskol­li­suu­des­ta

Juh­las­sa pai­kal­la olleis­ta huo­kuu syvä vakuut­tu­nei­suus sii­tä, että Juma­la on uskol­li­nen ja läs­nä sil­loin­kin, kun asiat eivät suju suun­ni­tel­mien mukai­ses­ti. Elä­mä toi­ses­sa kult­tuu­ris­sa kysyy väliin kär­si­väl­li­syyt­tä ja vene­mat­ka ”oman kie­liyh­tei­sön” pariin voi olla hen­gen­vaa­ral­li­nen. Rukouk­sen ihmeel­li­nen voi­ma kuu­luu vie­rai­den puheis­sa. 

Monet raa­ma­tun­kään­nös­työn alku­vuo­si­na Suo­mes­ta läh­te­neet oli­vat nai­sia. Osa heis­tä pala­si muka­naan ulko­maa­lai­nen avio­puo­li­so. Yksi “WRK:n vävyis­tä” on Alan Brown. Hän ker­too juh­las­sa omas­ta sopeu­tu­mi­ses­taan Suo­meen ja suo­ma­lai­seen elä­män­me­noon. Raa­ma­tun­kään­tä­jä ja kie­li­tie­tei­li­jä luon­nol­li­ses­ti mai­nit­see suo­men kie­len mah­dot­to­man kie­lio­pin yhte­nä suo­ma­lai­suu­den ilmen­ty­mä­nä. 

Juh­la­vie­rai­den koh­taa­mi­sen on mah­dol­lis­ta­nut näky­mä­tön jouk­ko ihmi­siä, jot­ka ovat tar­jon­neet tai­to­jaan ja lah­jo­jaan juh­la­jär­jes­te­lyi­hin. Yksi lei­poi yli 300 kar­ja­lan­pii­rak­kaa, toi­nen makoi­sia kor­va­puus­te­ja, kol­mas huo­mioi lei­von­nai­sis­saan myös eri­tyis­ruo­ka­va­lio­ta nou­dat­ta­vat, jot­kut huo­leh­ti­vat kah­vi­tar­joi­lus­ta. Keit­tiös­sä ja ruo­ka­sa­lis­sa hää­rän­nei­den yhteis­työ sujui läm­pi­mäs­sä hen­ges­sä kie­les­tä ja kult­tuu­ris­ta, iäs­tä, amma­tis­ta tai hen­gel­li­ses­tä taus­tas­ta riip­pu­mat­ta. Jou­kos­sa puhut­tiin viit­tä eri äidin­kiel­tä. Nuo­rim­mat ja innok­kaim­mat keit­tiö­apu­lai­set oli­vat kak­si­kie­li­siä, iloi­sia perus­kou­lu­lai­sia, van­him­mat vapaa­eh­toi­set jo hyvän aikaa elä­ke­päi­viä viet­tä­nei­tä. Kris­ti­nus­kon ydin­sa­no­ma tuli näky­väk­si yhtei­ses­sä pal­ve­lu­työs­sä. 

Vies­ti­ka­pu­la eteen­päin

WRK:n perus­ta, jos­ta saam­me kiit­tää pal­jol­ti val­ko­hap­si­sia visio­nää­re­jä, on vank­ka. Vah­vuus perus­tuu perää­nan­ta­mat­to­muu­del­le sen suh­teen, että Juma­lan syn­nyt­tä­mäs­tä näys­tä ei tin­gi­tä. Näyn eteen­päin vie­mi­nen raken­tuu kump­pa­nuu­del­le yli kan­sal­lis­ten, tun­nus­tuk­sel­lis­ten ja etnis­ten rajo­jen. WRK:n työyh­tey­teen vali­tut jäse­net halua­vat tun­nus­taa sen Sanan auk­to­ri­tee­tin, jota he omas­sa teh­tä­väs­sään teke­vät näky­väk­si niil­le kan­soil­le, joi­den pariin ja kans­sa hei­dät on kut­sut­tu pal­ve­le­maan. 

Vii­si­kym­men­tä vuot­ta on mer­kit­tä­vä virs­tan­pyl­väs jär­jes­tön elä­mäs­sä. Toi­min­nan perus­ta ja käy­tän­teet on luo­tu ja alkuai­ko­jen mah­dol­li­set vai­keu­det selä­tet­ty. Moni 50-vuo­tias hen­ki­lö jat­kaa toi­min­taan­sa usei­ta vuo­si­kym­me­niä itse, mut­ta jär­jes­tön toi­min­nas­sa tilan­ne on toi­nen. Jär­jes­tön visio­nää­rien har­maat hap­set ker­to­vat nimit­täin sii­tä, että oma 50 vuo­den ikä on saa­vu­tet­tu jo hyvän aikaa sit­ten ja että aktii­vi­ses­ta elä­män­työs­tä on aika vähi­tel­len siir­tyä neu­vo­nan­ta­jak­si ja kan­nus­ta­jak­si. Näyn kan­ta­mi­nen ja esil­lä pitä­mi­nen siir­tyy hei­dän jäl­keen­sä tul­lei­den suku­pol­vien teh­tä­väk­si. Haluam­me­ko ottaa haas­teen vas­taan ja jat­kaa näkyä omas­sa ajas­sam­me ja toi­min­taym­pä­ris­tös­säm­me?

Teks­ti: Eli­sa Nousiai­nen

Kuvat: Hen­ri Haa­ta­ja