Tie vuo­ril­le — mat­kal­la lho­mien luok­se

Vuon­na 1972 Ola­vi Vesa­lai­nen mat­ka­si ensim­mäi­sen ker­ran lho­min­kie­li­sen yhtei­sön luok­se Eve­res­tin itä­puo­lel­le Nepa­lis­sa. Tuol­loin ei kukaan vie­lä tien­nyt, miten pit­kä yhtei­nen tai­val tuon yhtei­sön ja suo­ma­lais­ten välil­le syn­tyi­si. Kevääl­lä 2019 olin Nepa­lis­sa tutus­tu­mas­sa äidin­kie­li­seen esi­kou­luun — ja eri­tyi­ses­ti lho­mei­hin, joi­den tari­nan olin kuul­lut ja luke­nut*.

Kath­man­dun len­to­ken­tän ovien avau­tues­sa läm­min, pölyi­nen ilma ympä­röi saa­pu­jan. Ihmi­siä ja auto­ja kul­kee joka suun­taan. Värien lois­to, tuok­sut ja eri­lais­ten äänien seka­mels­ka val­taa kaik­ki ais­tit. Ystä­väl­li­siä kas­vo­ja ja ute­liai­ta kat­sei­ta. Mat­kan tar­koi­tus on tutus­tua lho­min­kie­li­seen esi­kou­luun. Ensim­mäi­set päi­vät kulu­vat Kath­man­dus­sa tutus­tuen parem­min niin NEL­HOS-jär­jes­töön, joka toteut­taa äidin­kie­lis­tä esi­kou­lua lho­min­kie­lel­lä, kuin myös pai­kal­li­seen seu­ra­kun­taan.

Vaik­ka suu­rin osa lho­meis­ta asuu edel­leen vuo­ril­la Eve­res­tin itä­puo­lel­la, on myös Kath­man­dus­sa oma lho­miyh­tei­sön­sä. Kath­man­dun kris­ti­tyt lho­mit kokoon­tu­vat lau­an­tai­sin juma­lan­pal­ve­luk­seen. Tun­nel­ma (ja ilma) on läm­min. Pas­to­ri Dzaa­bu vai­moi­neen sekä pas­to­ri James ter­veh­ti­vät iloi­ses­ti suo­mek­si. Pas­to­ri Dzaa­bu on ensim­mäi­nen kris­tit­ty oman kan­san­sa jou­kos­sa ja on kään­tä­nyt Uuden tes­ta­men­tin omal­le kie­lel­leen, Ola­vi työ­to­ve­ri­naan. Nyt Dzaa­bu on muka­na tii­mis­sä, joka kään­tää Van­haa tes­ta­ment­tia.

Tii­be­ti­läis­ten soit­ti­mien sii­vit­tä­mi­nä lho­mien omat ylis­tys­lau­lut soi­vat pie­nen mäen pääl­lä ole­vas­sa kir­kos­sa. Juma­lan­pal­ve­lus­ta joh­taa nuo­ri mies ja saar­naa­mas­sa on toi­nen, juu­ri teo­lo­gi­set opin­ton­sa päät­tä­nyt nuo­ru­kai­nen. On ilah­dut­ta­vaa näh­dä, kuin­ka lho­mit ylis­tä­vät Juma­laa koko sydä­mes­tään, huo­li­mat­ta niis­tä vai­keuk­sis­ta, joi­ta he ovat saa­neet koh­da­ta. Seu­ra­kun­nan alku­vai­hees­sa kris­tit­ty­jä lho­me­ja vai­not­tiin — esi­mer­kik­si yhdes­sä kyläs­sä sijain­nut kirk­ko pol­tet­tiin*.

Sydän­tä läm­mit­tää myös se, kuin­ka tilai­suus on hei­dän näköi­sen­sä, osa hei­dän kult­tuu­rian­sa. Ei län­si­mai­sen kult­tuu­rin mää­rit­te­le­mä tilai­suus, vaan hei­dän näköi­sen­sä ja kuu­loi­sen­sa.

Koh­ti poh­jois­ta

Vaik­ka tie on paran­tu­nut tai pikem­min­kin sitä on teh­ty pidem­mäl­le vii­me vuo­si­na, on lho­mien asui­na­lue edel­leen koh­tuul­li­sen vai­keas­ti saa­vu­tet­ta­vis­sa. Tie on pit­kä ja kir­jai­mel­li­ses­ti kivik­koi­nen, eikä se edes vie kaik­kiin kyliin asti, vaan mat­kaa on tai­tet­ta­va osit­tain jalan.

Len­näm­me ensin pie­nel­lä koneel­la Kath­man­dus­ta Khand­ba­riin — kau­pun­kiin vuor­ten juu­rel­la. Hima­la­jan vuo­ris­to piir­tyy pie­nen koneen vasem­mal­le puo­lel­le ja lumi­huip­pui­set vuo­ret katoa­vat välil­lä pil­viin. Khand­ba­ris­sa mei­dät kir­ja­taan saa­pu­neik­si alu­eel­le ja nousem­me val­koi­sen jee­pin kyy­tiin. Lin­nun­tie­tä mat­ka oli­si lyhyt, mut­ta vuo­ris­toi­nen tie, joka on osit­tain vuo­ril­ta vir­taa­van veden alla ja osit­tain suu­ris­ta kiven­loh­ka­reis­ta raken­net­tu, on hidas­kul­kui­nen.

Auton mit­ta­ri näyt­tää kor­kein­taan 20 kilo­met­riä tun­nis­sa. Sii­nä ehtii naut­tia mai­se­mis­ta.

Heti kau­pun­gis­ta läh­det­tyäm­me hen­keä­sal­paa­van kau­niit mai­se­mat van­git­se­vat kat­seen. Ilma on rai­kas. Iha­na hen­git­tää keuh­ko­jen täy­del­tä Kath­man­dun ilman jäl­keen! Vuo­ren rin­net­tä aje­taan ensin ylös, sit­ten alas ja uudel­leen ylös ja taas toi­sel­ta puo­lel­ta alas. Käsi­li­hak­sis­sa tun­tuu, kun pitää kau­hu­kah­vas­ta kiin­ni, ettei kyy­ti pomp­pi­si niin pal­jon. Sii­tä­kin huo­li­mat­ta ker­ran päät kolah­ta­vat vie­rus­to­ve­rin kans­sa yhteen. Rii­si­pel­lot, mais­si­pel­lot ja kar­de­mum­ma­vil­jel­mät las­keu­tu­vat koh­ti laak­so­ja. Välil­lä tien vie­res­sä on koh­ti­suo­ra pudo­tus, välil­lä tasai­sem­paa. Aina yhtä ihail­ta­vaa, kuin­ka kas­te­lu­jär­jes­tel­mät ja tasai­set alu­eet on lou­hit­tu ja raken­net­tu mah­dol­lis­ta­maan vil­je­ly vuor­ten rin­teil­lä. Leh­miä mat­kal­la Kii­naan, vuo­hia ja koi­ria kul­kee tien lai­dal­la tämän täs­tä. Kai­ken kaik­ki­aan mat­kaa ympä­röi rau­hal­li­suus. Kenel­lä­kään ei ole kii­re mihin­kään. Luo­ma­kun­nan kau­neus ja moni­puo­li­suus on häi­käi­se­vä.

Yhtei­sö muu­tok­sien kes­kel­lä

Istun pöy­dän ääres­sä. Kol­me lho­miäi­tiä istuu pen­kil­lä vie­rek­käin. Yksi kat­soo aras­ti, toi­set nau­rah­ta­vat. Hei­tä huvit­taa se, että olem­me kiin­nos­tu­nei­ta hei­dän tari­nois­taan. Muka­na ole­va pie­ni esi­kou­lu­lai­nen hymyi­lee ujos­ti — ja lau­laa lopul­ta lau­lun sii­tä, kuin­ka kädet tuli­si pes­tä. Hän on oppi­nut sen esi­kou­lus­sa. 

Yksi äideis­tä ker­too lähet­tä­neen­sä jo aiem­min seit­se­män­vuo­ti­aan tyt­tä­ren­sä sisä­op­pi­lai­tok­seen Kath­man­duun parem­man kou­lu­tuk­sen toi­vos­sa. “Kuin­ka usein olet­te yhtey­des­sä?” Vas­taus vih­lai­see sydän­tä­ni: jos­kus joka toi­nen viik­ko, jos­kus kah­den kuu­kau­den välein. Äidin halu antaa lap­sel­leen mah­dol­li­suus hyvään kou­lu­tuk­seen, jota ei itse voi­nut saa­da, on suu­ri. Äidit kui­ten­kin ker­to­vat — kuten monet muut­kin, jot­ka istu­vat saman pöy­dän ääreen kans­sam­me — että äidin­kie­li­sen esi­kou­lun myö­tä yhä useam­pi van­hem­pi pys­tyy pitä­mään lap­set lähel­lä. Esi­kou­lus­sa saa hei­dän mie­les­tään laa­du­kas­ta ope­tus­ta. Kii­tol­li­suus pais­taa äitien sil­mis­tä.

“Minun lap­se­ni oppii ja on innois­saan! Hänel­lä on mah­dol­li­suus pär­jä­tä parem­min kou­lus­sa.” Tun­nen pie­nen kyy­ne­leen sil­mä­kul­mas­sa­ni. 

Lho­mi-van­hem­mat, opet­ta­jat ja viran­omai­set ker­to­vat kaik­ki, kuin­ka posi­tii­vi­ses­ti esi­kou­lu on vai­kut­ta­nut kou­lu­tuk­sen laa­tuun ja las­ten haluun käy­dä kou­lus­sa. Innos­tu­nees­ti he ker­to­vat sii­tä, mitä lap­set ovat oppi­neet ja ker­to­neet. “Minun lap­se­ni osaa” ‑aja­tus lisää ter­vet­tä itse­tun­toa. Sydä­mel­li­nen vas­taan­ot­to ja pyyn­tö, että myös ala­luok­kien opet­ta­jat kou­lu­tet­tai­siin kie­lii sii­tä, että yhtei­sös­sä arvos­te­taan NEL­HOS-jär­jes­tön työ­tä omien­sa paris­sa. 

Kes­kus­te­lem­me lho­mien kans­sa pal­jon äidin­kie­les­tä, esi­kou­lus­ta ja lho­mien elä­mäs­tä yli­pää­tään. Pal­jon on ehti­nyt muut­tua sii­tä, kun Ola­vi ja Mar­ja Vesa­lai­nen saa­pui­vat alu­eel­le ensim­mäi­sen ker­ran. Säh­kö on kai­kis­sa kylis­sä, pank­kia ollaan avaa­mas­sa ja kii­tos äidin­kie­li­sen esi­kou­lun, lap­sil­la on parem­pi alku kou­lu­tai­pa­leel­la. Tule­vai­suu­des­sa lho­mit tule­vat var­mas­ti koke­maan vie­lä enem­män muu­tok­sia elä­mäs­sään, jos kuop­pai­nen tie saa­daan val­miik­si Nepa­lin poh­jois­ra­jal­le asti. 

Mitä tule­vai­suus tuo heil­le muka­naan? 

Teks­ti ja kuvat: Mil­ka Myl­ly­nen

Artik­ke­li on jul­kais­tu Sanal­la Sanoen ‑leh­des­sä syk­syl­lä 2019.

* Ola­vi ja Mar­ja Vesa­lai­nen: Vuo­ris­to­hei­mon poluil­la